Uusliberalismi Suomessa: seitsemän vuotta myöhemmin

21. helmikuuta 2014

Uusliberalismi Suomessa ilmestyi vuonna 2007. Siitäkin on jo pian kuusi vuotta, kun Paavo Lipponen listasi intellektuelleja ja anti-intellektuelleja kirjassaan Järki voittaa. Pian Lipponen itse oli arvostelemassa seuraajansa Matti Vanhasen hallituksen politiikkaa uusliberalistiseksi. Palkinnoksi Lipponen sai Suomen Johtava anti-intellektuelli 2009 -palkinnon, jonka myönsi Suomen Attac.

Ajan hengelle kuvaavaa on, että nyt helmikuussa 2014 HS-raati pohtii, miksi Suomeen mahtuu vain yksi talouspoliittinen totuus. Näyttää, että Suomen varsinainen hallitus koostuu puolesta tusinaa uusklassisia valtavirtataloustieteilijöitä, jotka toimivat eräänlaisena yhteishyvän komiteana ja määrittävät politiikan perussuunnan ja sisällön, myötäillen hyvin läheisesti troikan ja EU-johdon linjauksia. ”Markkinat eivät pidä epävarmuudesta” ja siksi Margaret Thatcherin ’There Is No Alternative’-syndrooma vahvistaa otettaan, selittää ulkoministeri Erkki Tuomioja, joka itsekin kipusi korkealle Lipposen taannoiselle anti-intellektuellien listalla.

Kataisen hallituksen tehtävänä on panna talousinsinöörien ohjelma toimeen. Julkiset debatit keskittyvät talouspolitiikan kannalta epäolennaisiin asioihin (toki esimerkiksi vapaus intiimielämän suhteen on tärkeä asia sinänsä).

Talouspolitiikassa eri puolueiden tavoitteena on korkeintaan vain ”vääntää” yksityiskohtia annettuna otetun päälinjan sisällä, kunkin oman eturyhmän ja äänestäjäkunnan toivomaan suuntaan. Nyt myös kaksi oppositiopuoluetta, keskusta ja perussuomalaiset, ovat lähteneet mukaan Kataisen ja taloustieteilijöiden vetämiin keskusteluihin ”säästötalkoista”. Yksi totuus vallitsee: muodollistakaan oppositiota ei enää ole (todellista vaihtoehtoa edes protestipuolue ei ole koskaan tarjonnut).

Onneksi sentään ”eturivin ekonomisteista koostuva asiantuntijatyöryhmä jättää hallitukselle perälaudan, joka helpottaa säästötalkoita” (Kauppalehti 13.02.2014). Uusliberalismi Suomessa -kirjassa kuvailin vallitsevaa kehitystä näin:

”Useimmat ”rohkeat” yritykset marssia suomalaisen politiikan ja julkisuuden kentille uusliberalismin lippu uljaasti liehuen ovat epäonnistuneet. Suomessa uusliberalistinen vallankumous on toteutettu teknokraattisesti. Teknokratia on sellainen oppi vallasta, jonka mukaan tekniikan osaajilla tulisi olla yhteiskunnassa hallitseva asema. Teknokraattisessa yhteiskunnassa valtaa käyttävät asiantuntijat: virkamiehet, tutkijat ja konsultit.” (s.13)

Kirjani ovat vuosien saatossa hermostuttanut muitakin kuin Lipposen, niin libertarianismia Suomeen tuovat ideologit kuin uusklassiset taloustieteilijätkin. ”Patomäki ei ymmärrä taloustiedettä”. Tieto on valtaa; yksinoikeus tietoon tarkoittaa käytännössä yksinoikeutta valtaan. Kyynikko voisi kysyä: kukapa tällaisesta vallasta ei haluaisi pitää kiinni? Suopeamman tulkinnan mukaan uusklassisten taloustieteilijöiden koulutus on niin yksipuolinen, kapea ja tekninen, etteivät he ymmärrä mitä se, mitä he itse tekevät, saa aikaan. Inititaatioriitit läpikäyneiden taloustieteilijöiden keskuudessa vallitsee taipumus vakavasti liioiteltuun tunteeseen varmuudesta ja uskoon omista Totuuksista, siis sanalla sanoen dogmatismiin.

Uusliberalismi Suomessa on toisaalta poikinut suuren määrän positiivista lukijapalautetta, jota edelleen tippuu viestilaatikoihin säännöllisin väliajoin. Kirjasta on myös toivottu uusintapainosta. Toinen painos on ollut jo pitkään loppu, mutta WSOY ei ole halunnut ottaa kirjasta kolmatta painosta (oikeudet siirtyvät minulle ensi kesänä, jonka jälkeen kirja tulee uudelleen saataville).

Nyt seitsemän vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen on aika luoda katsaus sen tulevaisuusennakointeihin. Missä määrin kirjan analyysi on pitänyt kutinsa muutenkin kuin asiantuntijavallan ja taloustieteilijöiden osalta?

Uusliberalismi on oppi, joka kehystää ja tulkitsee yhteiskunnalliset ongelmat kilpailullisten markkinoiden uusklassisten – tai libertarianististen – teorioiden kautta, ja uskoo ongelmien olevan ratkottavissa syventämällä hyödykkeistämistä ja laajentamalla yksityisomistukseen perustuvien markkinoiden alaa (organisaatioiden sisällä tämä toteutetaan kilpailullisia markkinoita hallinnollisesti matkien).

Oppi on epärealistinen tulkinta yhteiskunnasta. Epärealismi on myös sisäänrakennettu teorioiden metodologisiin olettamuksiin. Siksi vastaavan ideologian soveltaminen käytäntöön tuottaa tarkoittamattomia huonoja vaikutuksia kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi talouskasvun kuihtuminen on jatkunut kirjassa ennakoidulla tavalla. Kiteeläinen monitoimimies Auvo Rouvinen on paremmin kartalla vallitsevista trendeistä kuin valtavirtataloustieteilijät ja on nasevasti koonnut yhteen monia keskeisiä tilastoja (tilanne on vielä huonompi laadullisten mittareiden mukaan).

Globaali rahoitusmarkkinakriisi oli helposti ennakoitavissa, mutta kaikki sen yksityiskohdat eivät. Aliarvioin valtavirtataloustieteen ”konsensuaalisen makrotalousmallin” joustavuutta vuosien 2008-9 kaltaisessa tilanteessa enkä osannut ajatella loppuun sitä, mitä toisessa yhteydessä olin todennut EMU:n ristiriidoista.

Suurlamalta vältyttiin pelastusoperaatioiden ja automaattisen ja tietoisen elvytyksen avulla täpärästi. Tuo puoli-keynesiläinen vaihe oli kuitenkin hetkellinen. Globaali kriisi on jatkunut eurokriisinä – ja uusliberalisaatio itseään vahvistavana prosessina (ss.46-8). Suomen menestyksen illuusiot ovat alkaneet nopeasti karista (ss.101-42)

Oletukseni kehityksen pääpiirteistä on mennyt suurin piirtein oikein:

”…näin ollen syvin lamavaihe ajoittuisi joko vuosiin 2010-11 tai 2011-12. Vaikka Suomen osalta lama olisi luultavasti vähemmän raju kuin 1990-luvun alussa, silti työttömyys ja asuntomarkkinoiden romahdus koettelisi myös monia suomalaisia.”

Asuntomarkkinoiden osalta tässä oli kuitenkin virhearvio. Vaikka monissa maissa asuntomarkkinat romahtivat kriisin myötä, Suomessa ei niin ole vielä käynyt.

Yhteiskunnan atomisaatio ja kokemusten hajoaminen ovat joka tapauksessa tehneet ihmisistä pikemminkin konservatiivisia kuin muutoshakuisia. ”Ihmisiltä puuttuu sosiologinen mielikuvitus ja kyky nähdä kokonaisuuksia.” (s.38) Tämän mukaisesti on myös äänestetty eurokriisin aikana. Legitimaatio-oireet ovat purkautuneet sellaiseen populistiseen protestiin, joka käytännössä – monien protestiin osallistuvien sitä ymmärtämättä – vain tukee yhtä tulkintaa uusliberalismista.

Samaan aikaan Fed ja EKP ovat pumpanneet rahaa skekulatiivisille rahoitusmarkkinoille. Superkuplan kehkeytymisen seuraava vaihe on jo lähtenyt hyvään vauhtiin, tosin suuren epävarmuuden ja levottomuuden vallitessa.

Oikeassa olin myös uusliberalisaation ja heikon talouskehityksen edelleen jatkumisesta vuosien 2008-12 kriisien yli, esimerkiksi vuosiin 2014-15:

”Tasapainoiset budjetit ja inflaation torjunta säilyvät ensisijaisina tavoitteina. Uusklassisen taloustieteen logiikan mukaisesti lamasta syytetään ennen muuta sitä, että markkinat eivät vieläkään ole tarpeeksi vapaita tai että on liian monia alueita, joissa ei vielä ole tarpeeksi voimakkaita markkinamekanismeja. Seuraa uusi kierros uusliberaaleja uudistuksia. Suomessa vaaditaan tiukkaan sävyyn ’rohkeutta tehdä kipeitäkin ratkaisuja’.” (ss.196-7)

Maailmanpolitiikassa konfliktit eivät ole kärjistyneet niin nopeasti kuin mitä ennakoin pääskenaariossani. Liuskekaasu- ja öljy sekä Barack Obama ovat pehmentäneet – mutta eivät olennaisesti muuttaneet – USA:n ulkopolitiikkaa ja samalla lieventäneet kilpailua fossiilisista energiavarannoista. Toisaalta globaali lämpeneminen on jatkunut ennakoidusti eikä sitä ole kyetty yhteistoiminnallisesti hillitsemään riittävästi. Kysymys ajoituksesta on tullut astetta akuutimmaksi. Degrowth-ajattelun kannattajia tosin saattaa lohduttaa se ajatus, että deflationaarinen talouspolitiikka pitää talouskasvun kituliaana ja tulee uusia romahduksia.

Uusliberalismi Suomessa –pääskenaariossa oletin myös, että vuonna 2014 Suomea johtavat kokoomuslainen pääministeri ja presidentti. Tällä piti olla seurauksia muun muassa Suomen Nato-jäsenyyden kannalta:

”Suomessa ihmetellään, että kun ”meidän etumme” ovat kerran näin kietoutuneita lännen etujen kanssa, niin miksi Suomi ei liittyisi Natoon? Kun presidentti Halosen toimikausi päättyy vuonna 2012, keskustelu kiihtyy. Hallituksen ja uuden presidentin yhteispäätöksellä Suomi liittyy Natoon vuonna 2014, juuri ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja. Liittymispäätöstä ei katsota eduskuntavaalikeskustelun tai kansanäänestyksen arvoiseksi, koska mahdollisesta Nato-jäsenyydestä oli jo puhetta presidentinvaaleissa – tosin aika yleisellä ja epämääräisellä tasolla.”

Vihreät, vasemmisto, Tuomioja ja kansalaisten laaja Nato-vastaisuus ovat edelleen estäneet tämän tulevaisuudenkuvan täysimääräisen toteutumisen (taustalla on myös populistisen protestin kansallismielisyys, joka sekin toimii Nato-jäsenyyttä vastaan). Hivuttaminen kohti täyttä Nato-jäsenyyttä on jatkunut eri reittejä pitkin, mutta muodollinen Nato-jäsenyys ei kuitenkaan toteudu vielä Kataisen hallituskaudella.

Tämä kaikki voi kuulostaa synkältä, mutta Uusliberalismi Suomessa -kirjan perussanoma oli optimistinen:

”…hitaat oppimisprosessit jatkuvat, samalla kun talouskriisit, sodat ja muut suuronnettomuudet johtavat medianosteen kautta spontaaneihin reaktioihin ja edesauttavat kollektiivisen toiminnan organisointia. Liikkeet onnistuvat saavuttamaan joitakin tavoitteistaan myöhemmin 2020-luvulla. Menestys on tulosta sekä pitkän aikavälin hitaasta oppimisprosessista että dramaattisista kriiseistä ja sodista.” (s.212)

Tähän tulevaisuuskaavailuun kuuluu oletus, että kriittinen kosmopolitanismi ja muutosliikkeet ovat erityisen vahvoja Euroopassa, ja että pikkuhiljaa ne alkavat muokata Euroopan kehitystä. Vuonna 2014 on toki vielä liian varhaista puhua poikkikansallisista massaliikkeistä, mutta eurovaaleissa muutoshakuinen vasemmisto on voimistumassa, ehkä jopa enemmän kuin kansallismieliset protestipuolueet.

Ongelma vain on siinä, että eurooppalainen vasemmisto ei vielä vaikuta tarpeeksi kykenevältä vaihtoehtojen rakentamiseen. Kansallistunnot ja vallitseva talousteknokratia vievät terän ehdotuksilta ja visioilta.

Kuten s.228 huomautin, H.G.Wells valaisi käsillä olevaa ongelmaa myös oppimisen näkökulmasta: ”Tulevaisuus on kilpajuoksua koulutuksen ja katastrofin välillä”. Wells on yhä vain ajankohtainen.

Heikki Patomäki