Vallan toinen ulottuvuus koskee asialistan muodostamista. Mitä ovat ne asiat, mistä keskustellaan ja tehdään päätöksiä, ja mitkä eivät? Miten ne asiat, jotka ovat nousseet agendalle, on kehystetty? Kuka pääsee tulkitsemaan, mistä oikein on kyse? Suomen valtamedia haluaa, että puhumme Nato-jäsenyydestä myös eurovaaleissa.
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa perjantaina 7.3.2014 vaadittiin, että europarlamenttivaaleissa pitäisi keskustella Nato-jäsenyydestä. Kirjoitus oli otsikoitu: ”Nato sopii vaalikeskusteluihin”. HS:n mukaan Ukrainan ja Krimin kriisi ”ovat nostaneet Suomessa oraalle keskustelun Natosta, sen roolista Euroopassa, puolustusliiton toimintakyvystä ja siitä, pitäisikö Suomen hakea Naton jäsenyyttä”.
Sana ”toivottava” esiintyy lyhyen kirjoituksen lopussa peräti kaksi kertaa. Pääkirjoittajan mielestä on toivottavaa, että turvallisuuspolitiikasta ja sen vaihtoehdoista pitäisi keskustella. HS teki jo 15 vuotta sitten linjauksen, että lehti kannattaa Suomen liittymistä Natoon. Tiedämme siis, mitä tarkoittaa lause:
”Toivottavaa olisi myös, että maailman myllerrys rohkaisisi johtavia poliitikkoja sanomaan teemaan jotain muutakin kuin ’ei nyt.”
Mikäs siinä. Kun on kerran kysytty, niin vastataan. Menneelle viikolla kerroin Ilta-Sanomien toimittajalle Nato-näkemykseni pienessä haastattelussa. Yksi kriisin kehkeytymiseen vaikuttava tekijä on ollut Naton ja Venäjän vuorovaikutus. Ainakin Venäjän puolelta sitä on tulkittu jonkinlaiseksi etupiirikilpailuksi.
Tästä näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys vain pahentaisi tilannetta. ”Etupiiriä” ikään kuin työnnettäisiin lähemmäs Venäjän keskeisiä kaupunkeja. Tässä mielessä Suomi on taas hieman samankaltaisessa asemassa kuin kylmän sodan aikana (vaikka kuuluukin nykyään EU:hun eikä suurta ideologista vastakkainasettelua ole).
Kylmän sodan aikana Suomen puolueettomuuspolitiikalla pyrittiin varjelemaan Suomen etua juuri sitä kautta, että pyrittiin estämään, ettei idän ja lännen konflikti pahene. Parhaimmillaan pyrittiin myös myötävaikuttamaan konfliktin ylittämiseen. ETYJ oli tällaisesta aktivismista paras esimerkki. Aktivismia tarvitaan myös 2010-luvulla.
Nyt kun olen vastannut HS:n pääkirjoittajan kysymykseen, on aika kertoa, miksi HS on pääväitteessään väärässä, ja täsmentää vastaustani. Nato-jäsenyys ei kuulu näihin vaalikeskusteluihin. Suomen Nato-jäsenyydestä tai muista keskeisistä Nato-kysymyksistä ei päätetä Euroopan parlamentissa. Nato ei ole osa EU-järjestelmää.
Ukrainan ja Krimin konfliktissa sen sijaan on kysymys myös EU:sta ja sen opeista, ja niiden soveltamisesta käytäntöön. Euromaidan käynnistyi marraskuussa 2013 nimenomaan osana kamppailuita, jotka koskivat EU-sopimusta ja -lainapakettia sekä niiden ehtoja.
EU tarjosi vararikon partaalla olevalle Ukrainalle lainaa ja joitakin etuja vastineeksi siitä, että se muuttaa lainsäädäntöään EU-toiveiden mukaisesti ja omaksuu samoja talouspoliittisia ehtoja kuin mitä on tarjottu EU:n sisällä eurokriisin hoitoon. Kreikassa, Portugalissa ja Irlannissa voi käydä katsomassa, miten hyvin nämä reseptit toimivat. Eikä Suomessakaan ole ollut talouskasvua kohta pian jo vuosikymmeneen.
Nykyinen EU edustaa sellaista yksioikoista kosmopolitanismia, joka uskoo omien tämänhetkisten arvojensa olevan universaaleja ja oikeuttavan oman valtansa yli muiden. Vaikka tämä valta perustuu enemmän taloudelliseen voimaan ja suostutteluun kuin sotilaalliseen voimaan, valtaa se on yhtä kaikki.
Myöskään samankaltaisuuksia aiempien eurooppalaisten imperiaalisten oppien kanssa ei ole vaikea nähdä. Ajat ovat tietenkin muuttuneet. Yhdistyvä Eurooppa ajaa ihmisoikeuksia, laillisuusperiaatetta, demokratiaa ja hyvää hallintaa muuhun maailmaan. Kyse on kuitenkin perinteisestä konservatiivisesta liberalismista (tai uusliberalismista, asiayhteydestä riippuen), mikä on helppo nähdä muunnelmana 1800-lukulaisten suurvaltojen ”sivilisoivasta tehtävästä”.
HS:n pääkirjoitustoimittaja saattaa uskoa, että eurokriisi on ohi, ja että siitä ei enää kannata keskustella. Taantuma ja leikkauspolitiikka kuitenkin jatkuvat, samalla kun uusi globaali rahoituskupla on jo alkanut kehittyä kohti kriisivaihetta.
Vähän tarkemmin katsottuna paljastuu myös, että eurokriisillä ja Ukrainan kriisillä on yhteisiä syitä. Ukrainan talousongelmien takana ovat osaltaan myös uusliberaalin shokkiterapian seuraukset, rahan häviäminen sijoitusparatiiseihin ja Eurooppaa (ja maailmaa) hallitseva deflationaarinen talouspolitiikka.
Euramaidan käynnistyi kun kiisteltiin siitä, pitäisikö Ukrainan hyväksyä mieluummin Venäjän kuin EU:n rahatarjous. Näin Putinin Venäjän geopolitiikka kohtasi EU:n alueellisesti laajenevan universalismin – ja jälkimmäinen siis on yhdenmuotoinen Euroopassa aiemmin vallinneiden imperiaalisten oppien kanssa.
Koska Suomi on osa EU:ta, olemme enemmän osallisia tässä vastakkainasettelussa kuin mitä aiemmin olimme kylmässä sodassa. Eurovaaleissa on kyse myös EU-periaatteista ja niiden tulevaisuudesta.
EU-instituutioiden ja käytäntöjen muuttamisella on välittömiä seurauksia unionin ulkosuhteiden kannalta. EU:n sisäiset rakenteet määrittävät sen tapaa vastata tapahtumiin ja toimia. Vasemmiston muutosvisio on tärkeä myös, jotta EU voisi kyetä edesauttamaan moniarvoisten turvallisuusyhteisöjen rakentumista — jotta se ei ymmärtämättömässä itsekeskeisyydessään olisi synnyttämässä vastakkainasetteluja.
Heikki Patomäki
