Olisiko Suomella vaikutusmahdollisuuksia Natossa?

Julkaistu alunperin osana kirjoitusta ”Kohti imperiaalista maailmanjärjestystä? Analyysi sotilasliitto Naton arvoista ja sen roolista globaalissa poliittisessa taloudessa” teoksessa M.Kangaspuro & T.Matinpuro (toim.): Uusi Nato. Eurooppalaisia näkökulmia sotilasliitosta ja Suomesta, Like: Helsinki, 2003, ss.11-58. Mikään oleellinen ei ole muuttunut kirjoituksen julkistamisen jälkeen.

“Pöydän ääressä istuminen” ei ole vaikuttamista. Mistä tiedetään olisiko Suomella oikeita mahdollisuuksia vaikuttaa Naton politiikkaan, jos se liittyisi Naton jäseneksi?

Ensin pitää olla näkemys siitä, mikä Nato on ja mihin suuntaan sitä voisi kehittää. Toiseksi pitää olla visio siitä, mitä “Suomi” haluaa. Kolmanneksi pitää olla realistinen analyysi valtasuhteista Naton sisällä. Kun otetaan Naton luonne ja sen sisäiset valtasuhteet huomioon, voisiko Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto kehittää sitä miltään osin haluamaansa suuntaan?

Ne, jotka kannattavat Suomen Nato-jäsenyyttä tai ainakin vihjailevat siihen suuntaan, tukevat yleensä Natoa ja sen politiikkaa sellaisena kuin se on. On turha perustella Nato-jäsenyyttä vaikutusmahdollisuuksilla jos vain haluaa olla mukana vaikuttamatta yhtään mihinkään.

Mutta vaikka joku Suomessa loisikin positiivisen vision läntisen sotilasliiton ja sen politiikan kehittämisestä edes joiltain valituilta osin, niin olisiko Suomen valtiojohdolla todellisia vaikutusmahdollisuuksia?

Jotain osviittaa voi etsiä pienten jäsenmaiden menneisyyden kokemuksista. Karoliina Honkanen (2001) on tehnyt tutkimuksen pienten maiden vaikutusvallasta Natossa Norjan, Tanskan, Tshekin ja Unkarin kokemusten valossa. Norjalla ja Tanskalla oli kylmän sodan oloissa vaikutusvaltaa omien jäsenyysehtojensa muokkaamiseen. Kylmän sodan päättymisen jälkeen Tshekillä ja Unkarilla ei sellaista valtaa ollut, eikä myöskään ole luultavaa, että Suomella tulisi sellaista vaikutusvaltaa olemaan, jos se hakisi jäsenyyttä.

Vuosien saatossa Norja ja Tanska ovat myös joissakin tapauksissa kyenneet vaikuttamaan joihinkin niiden omaa tilannetta koskeviin politiikka-kysymyksiin – esimerkiksi Tanska on aktiivisesti edistänyt Naton laajenemista Baltian maihin – mutta kaikissa suurissa kysymyksissä ne ovat sopeutuneet isompien tahtoon. Nykytilannetta valaisee myös Tsekin kokemukset sen tuoreesta jäsenyydestä. Vaikka esimerkiksi Vaclav Havel on ollut Nato-jäsenyyteen tyytyväinen saatuaan Naton huippukokouksen Prahaan, totesi Tsekin entinen pääministeri Vaclav Klaus Kosovon pommitusten jälkeen, että Tsekin mielipide on Natossa ollut yhtä relevantti kuin se oli Varsovan liitossa (jota johdettiin yksinvaltaisesti Moskovasta käsin) (mt.: 201, 207).

Honkasen (mt.: 235) loppuheitto, että Suomi voisi “edistää näkökantojaan Natossa taitavalla koalitionrakennuksella, aktiivisella osallistumisella ja aloitteellisuudella” perustuu enemmän toiveajatteluun kuin hänen oman tutkimuksensa tuloksiin. Aktiivinen vaikuttaminen ja koalitionrakennus Natossa on helppoa silloin kun edistetään päämääriä, joita Yhdysvallat ja muut läntiset suurvallat tukevat, esimerkiksi Naton laajentumista. Kylmän sodan jälkeisiä esimerkkejä siitä, että pienet maat olisivat vaikuttaneet Naton kehitykseen USA:n tahtoa vastaan ei ole (Belgian yritys estää Naton käyttäminen Turkin tukemiseen hyökkäyssodassa Irakia vastaan on mahdollinen mutta tulkinnanvarainen poikkeus).

Kun jäsenmäärä lisääntyy, on myös noussut pyrkimyksiä luopua konsensus-periaatteesta. Tulevaisuudessa pienillä mailla ei välttämättä ole edes muodollista veto-oikeutta Nato-politiikkaan, ei edes niitä itseä välittömästi koskevissa päätöksissä.

Itse Natoon liittyminen olisi kuitenkin selkeä poliittinen teko, jolla olisi vaikutusta. Se olisi avoin ja yksiselitteinen tuen osoitus yhä globaalisemmin toimivalle Natolle, lännen arvojen ja intressien yksipuoliselle edistämiselle, ja Yhdysvaltain maailmanjohtajuudelle.

Liittymisen jälkeen Suomen vaikutusmahdollisuudet Natossa tulisivat kaiken perusteella olemaan hyvin asymmetriset. Suomi voisi jäsenenä kyllä tukea Naton asemaa ja politiikkaa moraalisesti, poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti, mutta sillä ei olisi juurikaan mahdollisuuksia esittää kritiikkiä tai ainakaan muuttaa Naton luonnetta tai toimintaa millään lailla.