EU-kansanäänestys järjestettiin lokakuussa 1994. Koska 56,9 % äänestykseen osallistuneista kansalaisista sanoi kyllä, eduskunta hyväksyi – perustuslakikiistoista ja jarrutuskeskusteluista huolimatta – Suomen EU-jäsenyyden ns. supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Näin Suomesta tuli osa unionia tammikuussa 1995. Vaikka sen jälkeisten kolmen vuosikymmenen aikana monet EU-jäsenyyden vastustajien peloista ovat toteutuneet, ei EU-kriittistä liikehdintää juuri näy ja suomalaisten suhtautuminen EU:n on vähintään yhtä myönteistä kuin 1990-luvulla. Vallitseva suomalainen EU-politiikka on konservatiivista tavalla, jonka täsmennän tekstin edetessä. (Pituusrajoitteiden vuoksi keskityn talous-, ulko-, turvallisuus- ja identiteettipolitiikkaan ja joudun jättämään erityisesti ympäristöpolitiikan vähemmälle huomiolle sen tärkeydestä huolimatta.)[1]

Kun lännessä kylmän sodan päättyessä juhlittiin ”historian päättymistä” länsimaiseen liberalismiin, Suomessa alkoi tilinteko puolueettomuuteen. Prosessi kesti yli 30 vuotta vain päätyäkseen euroatlanttisen liberalismin tragediaan. [Tämä on toinen osa ”Suomen tila 2025” blogisarjastani.]

Uudessa blogisarjassa teen välikatsauksen nykyisyyteen, joka on jo toteutunutta ja toteutumassa olevaa tulevaisuutta. Jokaisen osan lopuksi sanon muutaman sanan tulevaisuudesta myös hieman laajemmassa katsannossa. Aloitan taloudesta ja talouspolitiikasta. Seuraavat blogit käsittelevät ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, EU-politiikkaa ja globaalipolitiikkaa.

Pekka Toverin Iltalehti-kommentti haastatteluuni on valitettava esimerkki siitä, kuinka helposti pyrkimys kriittiseen analyysiin voidaan tulkita väärin. En ole Venäjän toimien puolustaja, vaan pyrin ymmärtämään, miten nykyinen konflikti on syntynyt ja miten sen edelleen eskaloitumista voitaisiin ehkäistä. Tällainen lähestymistapa ei ole puolueellisuutta, vaan osa kriittisen yhteiskunta-analyysin ja rauhantutkimuksen perinnettä.