Sota ja väkivalta johtavat yleensä taannehtivaan moraaliseen oppimiseen. Ihmisten eettis-poliittista järkeilyä ei voi kehittää pakolla. Afganistanin tragedia on tulosta laajamittaisen väkivallan ja taannehtivan moraalisen oppimisen kierteestä. Tragedia viittaa moraaliseen pulmaan sellaisessa tilanteessa, jossa huonoja käänteitä ja ehkä kohtalokasta väkivaltaakaan ei voi kokonaan välttää. Afganistan on tragedia myös tässä mielessä. Suomi teki virheen lähtiessään mukaan Afganistanin sotaretkelle. Ensimmäinen askel kohti parempaa tulevaisuutta on päättää tämä onneton sotaretki ainakin Suomen osalta hetimiten. Sen jälkeen tarvitaan Suomen moraalisen maineen palautus ja uutta globaalia aktivismia. Nyt ei ole tärkeää vain löytää tyydyttävä ratkaisu Afganistanin aporiaan vaan myös estää, ettei uusia Afganistanin kaltaisia tragedioita enää luoda. On katsottava tulevaisuuteen, ainakin tämän vuosisadan puoliväliin, mieluummin vuosisadan loppuun ja pidemmälle 2100-luvulle.
Sota ja väkivalta johtavat yleensä taannehtivaan moraaliseen oppimiseen. Ihmisten eettis-poliittista järkeilyä ei voi kehittää pakolla. Mahmud Tarzin (1865–1933) ja muiden perustuslaillisten nationalistien ja reformistien yritykset modernisoida 1920-luvun Afganistania olivat aikaansa edellä. Ne johtivat heimopäälliköiden ja uskonnollisten johtajien aseelliseen vastarintaan. Tarzi ajautui maanpakoon. Silti kuningas Zahir Shah’in kaudella vuosina 1933–1973 Afganistanin kehitys oli pääosin rauhanomaista. Shah’in hallinto panosti yhteiskunnan perusrakenteisiin.
Demokraattisten menettelytapojen puuttuessa konflikteja on kuitenkin vaikea ratkaista rauhanomaisesti. Zahir Shah’in kausi päättyi verettömään vallankaappaukseen, minkä jälkeen vaikeudet alkoivat kasaantua. Aiemmin heimot olivat usein konfliktissa keskenään, mutta nyt Afganistanin sisälle oli muotoutumassa kilpailevia puolueita. Kylmän sodan osapuolet Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat osaltaan luomassa vastakkainasetteluja. Saur-vallankumous 1978 johti uuteen – tällä kertaa sosialistiseen – yritykseen luoda pakolla moderni tietoisuus ja instituutiot Afganistaniin. Maareformia ja sukupuolten välistä tasaveroisuutta toteutettiin samalla kun tuhansia poliittisia vastustajia murhattiin.
Vuotta myöhemmin yhdysvaltalaiset käynnistivät operaatio Sykloonin eli alkoivat tukea aseellista muslimivastarintaa Afganistanissa – tietoisina siitä, että tämä saattaisi johtaa Neuvostoliiton interventioon. Leonid Iljitš Brežnev päätti puuttua asioihin voimallisesti jouluna 1979. Noin satatuhatta neuvostosotilasta hyökkäsi maahan. Neuvostoliitto aloitti kymmenen vuotta kestäneen tuhoisan sodan. Ehkä noin miljoona afgaania kuoli ja miljoonat ihmiset pakenivat maasta. Sota osoittautui tuhoisaksi myös Neuvostoliitolle ja joudutti itäblokin romahdusta.
Neuvostoliiton vetäytyminen 1989 ei kuitenkaan ratkaissut Afganistanin ongelmia. Yhdysvaltalaiset jatkoivat islamistien tukemista, kun taas toisella puolella neuvostoaseet ja -raha virtasivat Kabuliin. Lopulta islamistit pääsivät valtaan. Taleban murhasi presidentti Mohammad Najibullahin brutaalisti syyskuussa 1996, kostona lukemattomien uskonveljien kuolemasta.
Sota jatkui koko 1990-luvun lukuisten valtioiden ja liikkeiden tukiessa eri osapuolia. 1990-luvun lopulla Taleban-hallintoa syytettiin perustellusti laajoista joukkomurhista ja kaikkien naisten asettamisesta kotiarestiin. Uusi vaihe Afganistanin tragediassa alkoi syyskuussa 2001, kun presidentti George W. Bush syytti, että al-Qaeda ja erityisesti Osama Bin Laden ja Khalid Sheikh Mohammed ovat vastuussa terrori-iskuista New Yorkiin ja Washingtoniin. Taleban-hallinnon kieltäytyi luovuttamasta Osama Bin Ladenia Yhdysvaltoihin. Bushin hallinto käynnisti uuden sotilaallisen intervention Afganistaniin. Historiasta ei siis ollut opittu mitään – ja Afganistanin tragedia jatkuu.
Vertaus Euroopan historiaan voi auttaa ymmärtämään ongelman luonnetta. Eurooppalainen fasismi ja natsismi syntyivät ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Kyse oli taannehtivasta moraalisesta oppimisesta. Hitlerin ajatuksissa yhdistyivät keisarillisen Saksan sotapropaganda ja omat vuosikausien kokemukset mudan, teräksen, myrkkykaasujen ja mätänevän ihmislihan keskellä. George Orwell luonnehti vuonna 1941 Hitlerin moraalia ”kivikautiseksi”. Se ei ollut kirjaimellisesti totta, mutta Hitlerin rasistinen ja nationalistinen tietoisuus oli siinä mielessä alkeellista, että se oli vahvasti poissulkevaa ja otti annettuna tietyn konventionaalisen moraalin. Saksalaisia oli kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Niinpä vihollisten yritykset estää vääryyksien korjaaminen on kostettava ankarasti.
Afganistanin tragedia on tulosta samantapaisesta laajamittaisen väkivallan ja taannehtivan moraalisen oppimisen kierteestä. Nyt läntiset suuvallat yrittävät ratkaista ongelmaa keinoilla, jotka muistuttavat Karl Kautskyn oppia ”ultra-imperialismista”. Kyse on yhteistoiminnallisesta yrityksestä hallita muuta maailmaa myös sotilaallisin keinoin. YK:n turvallisuusneuvosto päätti kansainvälisestä ISAF-operaatiosta joulukuussa 2001 ja se alkoi tammikuussa 2002. ISAF:n johtovastuu siirtyi NATO:lle 11. lokakuuta 2003. Lukuisten muiden maiden mukana Suomi osallistuu operaatioon, joskin vain noin 200 miehen vahvuudella.
Tragedia on juoni tai näytelmä, jossa päähenkilöt eivät ole sen enempää varsinaisen hyviä kuin pahojakaan. Ylimielisyyden ja omia päämääriään vastaan kääntyvien seurausten sekä äkillisten käänteiden ja paljastumisten kautta päädytään kuitenkin päähenkilöiden surkeaan loppuun, ”murheeseen”. Politiikassa tragedialla on myös eettinen merkitys. Tragedia viittaa moraaliseen pulmaan sellaisessa tilanteessa, jossa huonoja käänteitä ja ehkä kohtalokasta väkivaltaakaan ei voi kokonaan välttää. Afganistan on tragedia tässä mielessä.
Afganistan osoittautui tragediaksi Neuvostoliitolle, jonka johto kuvitteli voivansa ratkaista poliittisen ongelman massiivisella sotakoneistolla. Yhtä karvas on ollut amerikkalaisten kohtalo. Ensin he syytivät jopa 40 miljardia dollaria ja kasapäin aseita islamistien sodan tukemiseen – vain huomatakseen, että he ovat aktiivisesti osallistuneet uuden vihollisen luomiseen itselleen. Sitten Yhdysvaltain johto päätti tuhota tämän uuden ja osin itse luomansa vihollisen massiivisella sotakoneistolla ja ultra-imperialistisella yhteistoiminnalla – pian huomatakseen, että heidän sotansa Afganistanissa on jatkunut jo yhtä pitkään kuin Neuvostoliiton käymä sota aikoinaan. Kaikkein suurin tragedia tämä on kuitenkin ollut afgaaneille itselleen. Kokonainen sukupolvi on kasvanut jatkuvan sodan, kuoleman ja tuhoamisen keskellä.
Moraalisen oppimisen kannalta traagisuuden tunnistaminen on tärkeää, koska se voi edesauttaa viisaan ratkaisun löytämistä pulmaan, joka muuten näyttää melkeinpä umpikujalta. Mikä siis olisi viisas ratkaisu Afganistanin aporiaan? Ensinnäkin on selvää, että mitään yksinkertaista ja nopeaa patenttiratkaisua ei ole. Kaikilla vaihtoehdoilla on myös ei-toivottavia seurauksia. Toiseksi tiedämme nyt hyvin ne vaikutukset, mitä ulkopuolisten väkivaltainen puuttuminen Afganistanin kehitykseen on saanut aikaan. Kierre on katkaistava, vaikka hintana olisikin sellainen hallinto, joka ei kumarra läntisiä käsityksiä ihmisoikeuksista tai demokratiasta. Kolmanneksi, eettis-poliittisen oppimisen näkökulmasta Afganistan tarvitsee rauhaa ja aikaa. Täytyy luoda perusta uuden sukupolven rauhanomaiselle kasvulle – kyse on myös taloudesta.
Suomi teki virheen lähtiessään mukaan Afganistanin sotaretkelle. Maailmassa tarvitaan puolueettomia sillanrakentajia ja 2000-luvun alkuvuosikymmeninä edelleen myös puolueettomia valtioita, joihin kaikki konfliktin osapuolet voivat luottaa. Tärkeää ei ole vain löytää tyydyttävä ratkaisu Afganistanin aporiaan vaan myös estää, ettei uusia Afganistanin kaltaisia tragedioita enää luoda. On katsottava pitkälle tulevaisuuteen, ainakin tämän vuosisadan puoliväliin, mieluummin vuosisadan loppuun ja pidemmälle 2100-luvulle.
Tästä näkökulmasta Suomen tärkein rooli olisi osallistua sellaisten kollektiivisten instituutioiden rakentamiseen, joiden kautta rauhan edellytyksiä voidaan tulevaisuudessa rakentaa paremmin rauhanomaisin keinoin. Varsinaisena tavoitteena on kestävällä pohjalla oleva maailmanlaajuinen turvallisuusyhteisö. Sen toteuttaminen edellyttää rauhanomaisten muutosten mahdollisuuksien avaamista, mikä käytännössä usein tarkoittaa julkisten poliittisten tilojen luomista ja globaalien instituutioiden demokratisaatiota. Yhteenkietoutuneessa maailmassa demokraattisia periaatteita ei voi enää eristää valtioiden sisälle. Tarvitaan globaalia julkisuutta ja demokratiaa.
Joka tapauksessa selvää on, että ultra-imperialismi ei toimi Afganistanissa: sota jatkuu. Ensimmäinen askel kohti parempaa tulevaisuutta on päättää tämä onneton sotaretki ainakin Suomen osalta hetimiten. Sen jälkeen tarvitaan Suomen moraalisen maineen palautus ja uutta globaalia aktivismia.
