Kirjoitettu Helsingin yliopiston rehtorin vaaleja varten 23.4.2008.

“On ilmeistä, että millä tahansa akateemisen vapauden rajoituksella on taipumusta estää tiedon leviäminen ihmisten keskuudessa ja siten haitata kansallista arvostelukykyä ja toimintaa. […] Koulutuksen tehtävänä on harjoittaa riippumattomasti ajattelevia ja toimivia yksilöitä, jotka kuitenkin näkevät yhteisön palvelemisessa elämän korkeimman saavutuksen.'” Albert Einstein

“Väitän, että avoimet yhteiskunnat jossa erilaiset ideat kilpailevat hyväksynnästä ovat yhtä alttiita harkitulle harhauttamiselle kuin sellaiset suljetut yhteiskunnat, joissa yhdellä ideologialla on monopoliasema. Emme pysty suojautumaan vääriltä metaforilta ja muilta harhauttamisen tekniikoilta ellemme yhä uudelleen vahvista sitoumustamme ymmärtää todellisuutta.'” George Soros

Uusi yliopistolaki tulee näillä näkymin eduskunnan käsiteltäväksi keväällä 2009. Uusi laki muuttaa yhdellä iskulla yliopistojen toiminnan perustan. Suomen vanhin ja suurin yliopisto on kauaskantoisen valinnan edessä. Annetaanko muutaman virkamiehen ja poliitikon viedä yliopistoa kuin nöyrää lammasta vai pidetäänkö ylpeästi kiinni tieteen vapaudesta ja yliopiston itsehallinnosta? Annetaanko valtion ja yhtiöiden intressien määrätä tutkimuksen ja opetuksen sisältöä; vai kehitetäänkö omaehtoista kriittisen järjen käyttöä yliopistoissa ja laajemmin yhteiskunnassa? Itse uskon, että vapaus, totuus ja oikeudenmukaisuus eivät ole markkinahyödykkeitä. Uskon myös, että kaiken alistaminen välittömille hyötynäkökohdille on lyhytnäköistä ja johtaa nopeasti tehokkuuden ja luovuuden vähenemiseen niin Suomessa kuin muualla.

Helsingin yliopisto tarvitsee uutta johtoa, sellaista, joka uskaltaa rauhallisen itsevarmasti kertoa, miksi vapaa tiede ja autonominen yliopisto ovat viime kädessä kaikkien yhteinen etu. Tieteen julkisuus ja kriittiset menetelmät ovat terveen oppimisen paras tae. Jos opetuksen sisällön ja tutkimuksen tulosten täytyy miellyttää valtiovarainministeriötä ja yksityisiä rahoittajia, tuloksena on rahan ja vallan luoma hienovivahteinen ja epäsuora sensuuri. Avoimessa yhteiskunnassa tiede saa tutkia, opettaa ja julkisesti sanoa mitä parhaimmaksi katsoo. Ohjatussa yhteiskunnassa valmiit intressit luovat vallan odotuksia, joita alamaisten täytyy valppaasti seurata. Suunniteltu uusi yliopistolaki on pitkä askel kohti ohjattua yhteiskuntaa.

Aidosti avoimessa yhteiskunnassa koulutetaan kriittisiä kansalaisia, jotka oppivat omaehtoisen totuuden ja eettis-poliittisen harkinnan taidon. Yliopistolla on tässä keskeinen rooli. Yliopiston tehtävänä on kasvattaa vaikuttajia, opettajia ja kouluttajia. Jos yliopisto ei ole vapaa ja itsehallinnollinen, niin koko yhteiskunnan kyky ajatella ja oppia kuihtuu. Terveen oppimisen korvaa vinoutunut oppiminen. Organisaatiot alkavat toimia yhä pakonomaisemmin, yhä enemmän pelkän menneisyyden ja ennalta asetettujen tavoitteiden varassa. Sanojen ”huippu, innovaatio ja luovuus” hokeminen ei muuta sitä tosiasiaa, että ohjattu yhteiskunta ei ole aidosti oppimiskykyinen; ilman todellista vapautta sanoista tulee vain pelkkiä tyhjiä kuoria.

Kyse on myös työn mielekkyydestä yliopiston sisällä. Jo toteutuneiden valtionhallinnon uudistusten vaikutukset voidaan tiivistää kahteen: yhtäältä uusi järjestelmä on murentanut julkisorganisaatioiden – siis ei ainoastaan yliopistojen – moraalista ja sosiaalista perustaa, ja toisaalta uudistukset ovat tuoneet lisää hallintoa. Yliopistoissa tutkimuksen ja opetuksen hyödykkeistäminen edellyttää sekä yhä raskaamman ja monimutkaisemman hallintokoneiston että uusien tulosvastuun ja johtamisen hierarkioiden luomista. Yhä suurempi osa työntekijöiden ajasta alkaa kulua tämän järjestelmän pyörittämiseen. Tutkintojen ja julkaisujen määrän kääntöpuoli on standardien aleneminen ja todellisen oppimisen väheneminen.

Järjettömyyden tunnetta täydentää kokemus vallanpuutteesta. Aiemmin omassa vaikutuspiirissä olleet asiat ovat siirtymässä erilaisten ammattijohtajien päätettäviksi. Uuden palkkajärjestelmän mukaisesti he sitten palkitsevat itseään ”vaativasta työstä” mukavasti lisääntyvillä palkkioilla. Niinpä akateemisen työn luonne muuttuu. Aiemmin työstään spontaanisti innostuneet joutuvat tekemään töitä, jotka koetaan ulkokohtaisiksi ja usein myös mielettömiksi suhteessa toiminnan varsinaiseen päämäärään. Insipiraatio, motivaatio ja työn mielekkyys katoavat, samalla kun pakollisen työn määrä lisääntyy. Uusi järjestelmä on parantanut tehokkuutta vain sellaisen yksioikoisen ja jääräpäisen teorian mukaan, joka uskoo, että vain mitattu ja laskettu on todellista, ja että työajan korvaukseton pidentäminen on ”tehokkuuden” lisäämistä.

Opiskelijoiden kannalta suurin uhka on lukukausimaksut. Ilmainen opiskelu, opintoraha ja valtion tukema opintolaina tasa-arvoistivat korkeakoulutusta merkittävästi 1970- ja 80-luvuilla. Uudelleen käyttöön otetut lukukausimaksut ovat kaikkialla johtaneet eriarvoistumisen syvenemiseen. Suomessa ensimmäinen askel tähän suuntaan on maksujen periminen ulkomaisilta opiskelijoilta. Yliopistot ovat nyt kilpaa rakentamassa uusia englanninkielisiä maisteriohjelmia voidakseen luoda tarjontaa kansainvälisille koulutusmarkkinoille. Useimmat uudet maisteriohjelmat ovat mielivaltaisia byrokraattisia luomuksia, joiden ainoa tarkoitus on luoda jollekin mahdollisuus rahastaa jo nyt järjestettävistä luentokursseista ja seminaareista. Luodaan uusia ”paketteja” jo olemassa olevasta; rahaa saa vain hallinnolliseen koordinaatioon ja muuhun turhanpäiväiseen, ei itse opetukseen tai sisällön kehittämiseen. Opiskelijoiden ja hallinnon määrä opettajaa kohden tulee kaiken perusteella lisääntymään entisestään.

Näissä olosuhteissa Helsingin yliopiston johdon tehtävänä on määritellä ja puolustaa visiota vapaasta ja kriittisestä yliopistosta avoimessa yhteiskunnassa. On tehtävä kaikki mahdollinen, jotta yliopiston johto pysyy yliopistolaisten omissa käsissä. On tehtävä kaikki mahdollinen, jotta yliopiston toiminnan julkinen rahoitus voidaan taata ilman toiminnan sisältöä vääristäviä ehtoja. Yksityistä lisärahoitusta ei pidä sitoa julkiseen rahoitukseen. On pidettävä kiinni periaatteesta, jonka mukaan kaikille yhtäläinen julkisin varoin maksettu koulutus ja tutkimus ovat oikeudenmukaisen yhteiskunnan, demokratian ja kriittisen järjenkäytön edellytys. Ulkomaalaisia opiskelijoita on kohdeltava kosmopoliittisen vieraanvaraisuuden periaatteen mukaan, ja myös heidän opiskelunsa on oltava maksutonta.

On aika katsoa tosiasioita silmiin. Tulosjohtaminen yliopistoissa ei toimi. Se vie aikaa ja energiaa olennaisilta asioilta, vääristää tiedeyhteisön toimintaa, luo vahingollisia kilpailuasetelmia ja kohdentaa resursseja väärin. Tulosjohtaminen tulisi korvata tieteellisellä itsehallinnolla, jossa päätökset tehdään demokraattisesti kolmikantajärjestelmän mukaisesti valituissa kollegiaalisissa elimissä. Ulkopuolisilla ei ole asiaa yliopiston omaan päätöksentekoon; konsultointia voidaan kyllä harjoittaa.

Opettajien ja opiskelijoiden määrän suhde pitää saada sellaiseksi, että tutkimukseen perustuva opetus on myös käytännössä mahdollista. Tutkimusta ja opetusta ei saa irrottaa toisistaan, kuten nyt on tapahtumassa. Jos liian suureksi kasvanutta suhdelukua (opiskelija/opettaja) ei korjata, yhä useampien aika menee vain opettamiseen tutkimuksen kustannuksella. Jos paine on liian kova, tilanne ratkaistaan turvautumalla massaopetukseen, vähentämällä opetuksen sisältöjä ja alentamalla vaatimuksia. Opetuksen laadussa on paljolti kysymys voimavaroista. Samalla joillekin harvoille taataan mahdollisuus tutkia täysin vapaana opetuksesta. Tämä ei ole hyvä vaihtoehto: opettaminen yhdistyy tällöin huonon tutkijan leimaan.

Myös tutkimuksen ja innovaatioiden perustaa voidaan kehittää. Uusia ideoita eivät edesauta epäoikeudenmukaiset hierarkiat tai lyhytjänteiset projektit, jotka tuottavat enemmän hallintoa kuin uusia oivalluksia. Olennaista on tarjota tilaisuus ottaa riskejä, ottaa etäisyyttä välittömiin käytännöllisiin ongelmiin ja omaksua uusia näkökulmia. Auktoriteetit on voitava kyseenalaistaa tarvitsematta pelätä materiaalisia tai institutionaalisia seurauksia. Täytyy saada olla eri mieltä ja väärässä. Täytyy olla mahdollista kokeilla myös sellaisia tutkimuksen polkuja, jotka eivät ehkä koskaan johda tuloksiin.

Vallitseva pyrkimys lisätä yliopistojen johtamista ja strategista suunnittelua on kasvattanut hallintoporrasta entisestään. Jo nyt esimerkiksi Helsingin yliopiston noin 7500 työntekijästä yli puolet on muita kuin tutkijoita ja opettajia. Olisikin järkevää tehdä rakenteellinen uudistus, jossa korjattaisiin hallinnon ja perustoimintojen suhdetta. Esimerkiksi neljännes ministeriöiden niistä viroista, joiden vastuualueeseen yliopistot kuuluvat, sekä neljännes yliopistojen keskushallintojen ja tiedekuntien johtamis-, suunnittelu- ja koordinaatioviroista voitaisiin asteittain muuttaa opetus- ja tutkimusviroiksi. Samalla hallintovirasto voitaisiin nimetä ”tutkimuksen ja opetuksen tukivirastoksi”.

On tärkeää huolehtia siitä, etteivät hallinnon eri portaat aiheuta tarpeetonta työtä tutkijoille ja opettajille. Esimerkiksi suuri valtakunnallisen keskitetyn opiskelijahaun toteuttaminen on suunniteltu tehtäväksi ilman minkäänlaista kompensaatiota sitä pyörittäville laitoksille – puhumattakaan siitä että toteutuksessa on edelleen suuria ongelmia. Jokaiselta selvitykseltä, arvioinnilta tai kokeilulta tulee edellyttää, että sen suunnittelijat ensin laskevat, kuinka paljon resursseja ne vievät perustoiminnoista, ja sitten esittävät toimenpiteet, joilla tämä korvataan perusyksiköille. Jos tällainen kompensaatio ei ole mahdollista, selvitykset, kokeilut ja ”uudistukset” pitää jättää tekemättä. Kaikessa pitää pyrkiä hallinnolliseen läpinäkyvyyteen ja selkeyteen.