Milton Friedman ja moderni talousteoria

Julkaistu alunperin tekstilaatikkona kirjassa Uusliberalismi Suomessa (WSOY, 2007)

Vuosikymmeniä suosiossa ollut akateemisen vitsi kertoo kolmesta tutkijasta, jotka joutuvat autiolle saarelle. Heillä ei ole mitään syötävää. Rantaan ajautuu säilykepurkki täynnä keittoa, mutta kenelläkään ei ole purkinavaajaa. Geologi ehdottaa että hajotettaisiin purkki iskemällä sitä kivellä. Fyysikon mielestä parempi idea olisi käyttää auringon lämpöä purkin kuumentamiseen ja toivoa, että se riittää räjäyttämään purkin auki. Taloustieteilijä on kauhistunut näistä ehdotuksista – suurin osa keitostahan menisi hukkaan! Taloustieteilijän keino on yksinkertainen: oletetaan, että meillä on purkinavaaja.

Chicagon koulukunnan perustaja Milton Friedman (1912 – 2006) on ollut uusliberalistisen kauden kaikkein vaikutusvaltaisin taloustieteilijä. Hän on myös tunnetuin instrumentalistisen tieteenfilosofian kannattaja. Tämän filosofian mukaan tieteellisten mallien oletusten todenmukaisuudella ei ole juurikaan väliä. Riittää, että malli on sellainen yksinkertaistus, jonka avulla voidaan tehdä riittävän osuvia empiirisiä ennusteita.

Friedman ei myöskään tarkoittanut varsinaista tulevaisuuden ennustamista. Hän tarkoitti ainoastaan, että malleista voidaan johtaa hypoteeseja, joita voidaan testata menneisyyttä kuvaavia tilastollisia aineistoja vasten. Tämän ajattelutavan mukaan voisi esimerkiksi ajatella, että menneisyydessä useimmat sailykepurkit on saatu auki. Oletus, että ihmisillä on tölkinavaaja riittää ennustamaan, että näin yleensä käy. Siksi on järkevää olettaa autiolla saarellakin tölkinavaaja.

Nixonin hallitus sai Friedmanin teorioista oikeutuksen sille, että se päätti yksipuolisesti siirtyä kelluviin valuuttakursseihin. Reaganin ja Thatcherin hallitukset omaksuivat Friedmanin opit rahapolitiikasta, verotuksesta, yksityistämisestä, säädösten purkamisesta ja markkinoiden vapauttamisesta. 1990-luvun alusta alkaen kaikki suomalaiset poliittiset puolueet ovat olleet innokkaasti toteuttamassa Friedmanin ajatuksia.

Friedmanin ajattelutavasta saa käsityksen, kun lukee hänen vuonna 1953 julkaisemat esseensä ”Positiivisen taloustieteen metodologia” ja ”Argumentti kelluvien valuuttakurssien puolesta”. Kyse ei ole pelkästä instrumentalismista vaan myös konservatiivisesta auktoriteettiuskosta.

1800-luvun klassinen talousliberalismi loi sellaisen tradition, jonka opinkappaleita voivat Friedmanin mukaan arvioida ainoastaan ne, jotka kunnioittavat tuota perinnettä riittävästi. Vain riittävän pitkä koulutus ”oikeanlaisessa” tieteellisessä ilmapiirissä voi tehdä noviisista asiantuntijan, joka osaa antaa oikeanlaisia arvostelmia ja tulkita olemassa olevaa evidenssiä oikein. Toisin sanoen edes sillä ei ole väliä, onko aiemmat säilykepurkit saatu auki vai ei. Se riittää, että muut oikeaoppiset taloustieteilijät kykenevät luomaan täsmällisiä malleja, joiden mukaan on järkevää tulkita todistusaineistoa aivan kuin säilykepurkit olisi saatu aiemmin auki.

Säilykepurkkiesimerkki voi tässä vaiheessa olla jo huono, koska useimpien arkikokemus on, että kyllä ne tölkit on yleensä saatu auki. Friedmanilainen taloustieteilijä tekee kuitenkin tyypillisesti sen kaltaisia oletuksia kuin että jokainen talouden sijoittaja ja kuluttaja tietää kaiken talouden mahdollisen sekä talouden nykyisyydestä ja tulevaisuudesta; siksi heidän odotuksensa ovat rationaalisia.

Matemaatikkojen tavoin taloustieteilijät voivat puhua ihailevasti mallien tarkkuudesta, selkeydestä ja kauneudesta. Silti kun muutamien täysin epärealististen oletusten varassa rakennetaan monimutkaisia ja hienostuneita matemaattisia malleja, joita maallikot eivät ymmärrä, niin usko mallien kykyyn valaista tai selittää jotakin nojaa suurimmalta osalta pelkkään tietämättömyyteen. Geologit ja fyysikot ovat oikeassa: säilyketölkki ei avaudu oletetulla tölkinavaajalla.