Suomessa on ollut tapana vaatia jostakin asiasta keskustelua, kun vaatija oikeasti tarkoittaa, että hän haluaisi tuon asian tehtävän, tai on käytännössä jo valmistelemassa asiaa, muttei halua tai uskalla sanoa sitä ääneen.
Näin puhuttiin EY-jäsenyydestä 1980-luvun lopussa. Samalla tavalla on usein puhuttu erilaisista uusliberaaleista ”uudistuksista” esimerkiksi julkishallinnon alueella.
Myös Suomen Nato-jäsenyyttä on tavan takaa yritetty edistää vaatimalla keskustelua asiasta. Niinpä Carl Haglundin uusin twiittaus ei tullut suurena yllätyksenä: ”@HeikkiPatomki @Petri2020 @jamesmashiri @PatrikGayer @paavoarhinmaki Natosta keskusteleminen ei sama asia kuin jäsenyyden valmisteleminen”.
Jo reilu vuosikymmen sitten kirjoitin: ”Suomalaisessa Nato-keskustelussa ei yleensä esitetä selkeitä argumentteja vaan epäsuorien vihjailujen ja puolinaisten retoristen kuvioiden kautta hivutetaan keskustelua kohti Nato-jäsenyydelle myönteisempää kantaa. Taustana tällaiselle julkiselle “keskustelulle” on suomalaisten suuren enemmistön Nato-vastaisuus. Ei olekaan ihme, että yksi tärkeimpiä retorisia kuvioita on esittää jokainen epämääräinen viittaus Nato-jäsenyyden suuntaan uudenaikaisuuden ja myös suuren rohkeuden merkkinä.”
Vallitsevan suomalaisen kulttuurin mukaan siis jo pelkkä keskustelun vaatiminen voidaan tulkita rohkeuden merkiksi. Ongelmana on kuitenkin se, että keskustelun vaatiminen ei ole mitään keskustelua itse asiasisällöstä. Emme edelleenkään ole kuulleet esimerkiksi sisällöllisiä perusteluja siitä, miksi Suomen pitäisi nyt solmia uusi yhteistyösopimus Naton kanssa? Vielä vähemmän olemme kuulleet avointa ja selkeää keskustelua mahdollisen Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista.
Kirjoitin asiasta pitkän esseen reilu vuosikymmen sitten: ”Kohti imperiaalista maailmanjärjestystä? Analyysi sotilasliitto Naton arvoista ja sen roolista globaalissa poliittisessa taloudessa”, joka julkaistiin kirjassa Uusi Nato. Eurooppalaisia näkökulmia sotilasliitosta ja Suomesta (Like: Helsinki, 2003). Useimmilta osin erittelyni Natosta ja Nato-jäsenyyden puolista on edelleen kohdallinen.
Laitan tähän loppuun yhden otteen tuosta esseestä, tarkemmin sen tekstilaatikosta 6, jossa pohdin ”mitä vaikutusmahdollisuuksia Suomi menettäisi Natossa”. Tämä on vanhentunut vain siltä osin, että enää mitä ilmeisimmin Suomen pohjoismaisesta identiteetistä ei enää ole jäljellä juuri mitään – kuten taannoinen epäonninen kilpailu YK:n turvallisuusneuvoston paikasta hyvin konkreettisesti osoitti.
”Naton valtaoikeudet yli jäsenmaiden ulkopolitiikan koskevat periaatteessa vain kollektiivisen puolustuksen velvoitteita ja erikseen sovittuja käytäntöjä ja institutionaalisia järjestelyjä. Nato-jäsenyys ei esimerkiksi estäisi Suomea tekemästä omaehtoisia rauhanaloitteita maailmanpolitiikassa. Norja on ollut jo pitkään Naton jäsen ja kuitenkin se sai rakennettua esimerkiksi Oslon rauhansopimuksen Israelin ja palestiinalaisten välillä (Norjan aktiivisesta välittäjänroolista eri konflikteissa, katso Honkanen 2001: 18).
Silti Nato-jäsenyys ei tulisi ilman hyvin konkreettisia seuraamuksia. Ensinnäkin Suomi joutuisi sitoutumaan olemaan pohjoisen lännen ja myös Yhdysvaltain puolella kaikissa niissä tulevissa konflikteissa ja sodissa, joissa Nato tulee olemaan osapuolena. Suomi voisi luultavasti “pidättäytyä rakentavasti” silloin kun kyse ei ole varsinaisista Artikla 5:n mukaisista velvoitteista, mutta Suomi ei voisi olla ulkopuolinen, eikä siten yleensä myöskään välittäjä tai sillanrakentaja Naton konflikteissa, toisen osapuolen kantojen julkisesta ymmärtämisestä puhumattakaan.
Toiseksi Suomi menettäisi maineensa puolueettomana maana. Venäjällä ja erityisesti globaalissa etelässä Suomea pidetään edelleen pienenä puolueettomana pohjoismaana, johon voidaan luottaa enemmän kuin läntisiin suurvaltoihin. Tämä good will on olennaisen tärkeä voimavara, jos ja kun tulevaisuudessa halutaan yrittää rakentaa reformi-koalitioita erilaisten rauhanomaisten muutosten puolesta.
Kolmanneksi liittymällä Naton jäseneksi Suomi sitoisi vähäisiä taloudellisia ja diplomaattisia voimavarojaan toimintaan Natossa. Miljardilla eurolla olisi toki monenlaista käyttöä Suomen sisälläkin. Mutta jos haluaa investoida vaikuttamiseen maailmanpolitiikassa, niin miljardilla eurolla ja niillä virkamiehillä ja diplomaateilla, jotka tulisivat työskentelemään Nato-asioiden parissa Helsingissä ja Brysselissä (Suomen varoilla), saisi ihmeitä aikaan, jos vain on visio siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten sen voisi toteuttaa.”
Heikki Patomäki
