Markkinoiden tyrannia: dystopia toteutumassa?

11. heinäkuuta 2014

Mihin olemme menossa? [...] pääpointti on tämä: se minkä Attali ja Wagar sijoittivat 2030-luvulle, alkaa monin osin olla todellisuutta jo 2010-luvun puolivälissä. Elämme – ainakin pääpiirteissään – jo heidän hahmottelemassaan tulevaisuudessa.

Tulevaisuus on todellinen, mutta ei vielä määräytynyt. Olemme mukana tulevaisuuden määräytymisessä. Odotuksemme ja visiomme ovat usein olennaisia tulevaisuuden määräytymisen kannalta. Toisaalta tulevaisuus voi kuitenkin olla enemmän tai vähemmän lähellä, enemmän tai vähemmän todennäköinen – ja myös enemmän tai vähemmän toivottava.

Huolestuttavaa on ollut se, kuinka viimeisen vuosikymmenen aikana esittämäni skenaariot ovat paljolti toteutuneet juuri pääskenaarion eli huonoimman vaihtoehdon mukaan. Lukuisissa kirjoituksissa, esitelmissä ja luennoissa olen myös viitannut kahteen tunnettuun tarinaan, joissa kummassakin globaali demokratia toteutuu dystopian ja katastrofin kautta. Olen yrittänyt osoittaa, miten yksipuolisia nämä yhden polun skenaariot ovat, niin hyödyllisiä kuin ne ovatkin mahdollisten ja todennäköisten tulevaisuuksien ymmärtämisessä.

Ehkä hurjempi kahdesta tarinasta on W.Warren Wagarin A Short History of Future (3. laitos on vuodelta 1999). Tarina ulottuu 2200-luvulle asti ja siinä on kolme suurta vaihetta. Niistä ensimmäistä Wagar kutsuu ”Maapallo OYJ:ksi”. Se on kapitalistisen maailmantalouden viimeinen vaihe ja ajoittuu vuosiin 2000-2044. Megayhtiöt hallitsevat maailmaa; maailman kauppajärjestö on kaikkein vahvin globaali elin.

Eriarvoisuus yhä vain lisääntyy. Ilmastonmuutos pahenee nopeasti ja luo osaltaan ongelmia. Suurvallat osallistuvat sotiin erityisesti globaalissa etelässä, joskus vastakkaisilla puolilla. Kapitalistisen markkinatalouden ristiriidat ja luomat vastakkainasettelut saavat kehittyä vapaasti, kunnes vuonna 2032 alkaa pahin lama sitten 1930-luvun. Marsin ja kuun siirtokunnatkin hylätään, koska rahaa ei enää ole. Syntyy valtava massatyöttömyys, jotka johtavat levottomuuksiin ympäri maapalloa.

Wagar ei voinut kuvitella muuta kuin että kaikki tämä johtaa lopulta täydelliseen katastrofiin, maailmanhistorian suurimpaan onnettomuuteen. Kävin asiasta hänen kanssaan lyhyen keskustelun kesällä ja syksyllä 2004.

Olin kokoamassa erikoisnumeroa globaalista demokratiasta Theory, Culture & Society nimiseen lehteen ja pyysin Wagarilta kontribuutiota. Hän lähetti vaikuttavan, mutta synkän artikkelin, jossa hän esitti, että ihmiskunta on jo menettänyt sille tarjotut mahdollisuutensa uudistaa maailmanyhteiskuntaa. Hän oli vakuuttunut – vähän samaan tapaan kuin esikuvansa H.G.Wells monissa elämänvaiheissaan – että vallitsevien kehityskulkujen puitteissa maailmandemokratia voi toteutua ainoastaan massiivisen tuhon jälkeen.

A Short History of Future -tarinassa tämä tuho on ydinsota kesällä 2044. Suuri osa pohjoisesta pallonpuoliskosta ja eteläisestä Aasiasta tuhoutuu. Myös Wagarin artikkeli oli niin pessimistinen analyysissaan, että Theory, Culture & Societyn toimitusneuvosto ei halunnut sitä mukaan lehteen (lopulta lehdessä ilmestyi vain minun ja David Heldin dialogi globaalista demokratiasta ja Jamie Morganin tekemä Michael Hardtin haastattelu). En saanut koskaan vastausta viestiini, jossa kerroin asiasta Wagarille. Hän kuoli 72 vuoden iässä marraskuussa 2004.

Toinen tunnettu tarina, jossa globaali demokratia toteutuu dystopian ja katastrofin kautta, on Jacques Attalin A Brief History of the Future. Jacques Attali on yksi Ranskan tunnetuimpia julkisia intellektuelleja ja vaikuttajia. Hän toimi sosialistipresidentti Francois Mitterrandin neuvonantajana ja oli muun muassa vuonna 1991 perustetun Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin ensimmäinen presidentti. Attali on julkaissut 50 kirjaa, joista monet ovat olleet bestsellereitä.

A Brief History of the Future (ransk. 2006, engl. 2009) on yhden polun skenaario, jossa Yhdysvaltain hegemonia vaihtuu asteittain maailmanmarkkinoiden tyranniaksi. Diktatoriset maailmanmarkkinat ilman demokratiaa – jotka hallitsevat kehitystä 2020-luvulta vuosisadan puoliväliin asti – vahvistavat kapitalismin ja globalisaation logiikkaa. (1) Prosessit kiihtyvät; (2) kestoajat ja aikahorisontit muuttuvat aina vain lyhyemmiksi; ja (3) individualistinen itsekeskeisyys tulee aina vain hallitsevammaksi.

Kaikki mahdollinen hyödykkeistetään, myös aika, eritoten riskien yksityistämisen ja kaupallistetun riski- ja vakuutusyhteiskunnan nousun myötä. Individualistisessa ja lyhytjänteisessä maailmassa poliittinen kenttä oikeistolaistuu. Oikeistolaisesta libertarisnismista tulee “arkiajattelua”, ainakin joksikin aikaa. Pelkoihin ja epävarmuuksiin vastataan turvallistamalla asioita: lain ja järjestyksen rikkojia halutaan rangaista. Globaalit hypervalvonnan ja -tarkkailun järjestelmät kehittyvät.

Vaikka Attalin tarinassa talouskasvu jatkuu vielä jopa 2030-luvulle (mikä minusta ei ole uskottava oletus), poliittisen talouden ongelmat alkavat asteittain kasautua: innovaatiot taantuvat, sosio-ekonominen eriarvoisuus lisääntyy ja työntekijät vieraantuvat yhä enemmän työstään. Kuluttajina ihmiset ovat kyllä “vapaita valitsemaan”, mutta työntekijöinä heitä alistetaan, valvotaan ja tarkkaillaan, samalla kun individualisaatio ja vieraantuminen saavuttavat uusia tasoja. Lisäksi globaali lämpenemisen vaikutukset lisääntyvät. Raaka-aineet ja fossiiliset polttoaineet tulevat yhä niukemmiksi, samalla kun korkean teknologian uudet aseet – mukaan lukien joukkotuhoaseet – tulevat yhä halvemmiksi.

Yhdysvallat on Wagarin tarinassa yhä kärjekkäämpien vastakkainasettelujen leimaama luokkayhteiskunta, jossa kuitenkin lopulta tapahtuu populistis-vasemmistolainen muutos (mikä hänen tarinassaan vie maailmaa kohti ydinsotaa varsinkin Euroopan unionin reaktioiden takia). Myös Attali uskoo Yhdysvaltojen olevan altis perustaville muutoksille, mutta toisella tavalla. Ensin jopa Yhdysvallat menettää valtiollisen suvereniteettinsa perusteet megayhtiöiden vallan lisääntyessä, mutta seuraavassa vaiheessa se saattaa muodostua kristillis-fundamentalistiseksi teokratiaksi tai diktatuuriksi.

Joka tapauksessa myös Attalin tarinassa maailma lopulta ajautuu hyperkonfliktiin, planetaariseen sotaan. Se käydään valtioiden välillä, mutta palkkasoturit ja “piraatit” ovat myös olennaisessa roolissa. Jos käy huonosti, sota voi olla ihmiskunnan loppu; mutta jos ei, niin sota laukaisee kauaskantoisen muutosprosessin. Tarinan viimeisessä vaiheessa kehkeytyy lopulta planetaarinen hyperdemokratia.

Tulevaisuuden tapahtumia ja käänteitä ei voi ennustaa, eikä Attalin ja Wagarin skenaarioita ole tarkoitettu ennustuksiksi. Hälyttävää kuitenkin on, että monet asiat ovat menossa paljolti sen mukaan, mitä Attali ja Wagar ovat esittäneet.

Ajatellaan nyt vaikka sosiaalidemokratian pitkää alamäkeä ja politiikan oikeistolaistumista, niin ideologisesti kuin vaalikannatuksen mielessä. Ranskalaisesta taloustieteilijästä Thomas Pikettystä kohistaan, koska eriarvoistuminen on vallitseva trendi. Pikettystä huolimatta oikeisto myös Suomessa on poistamassa perintöveroa, mikä on askel kohti uutta luokkayhteiskuntaa.

Käynnissä olevien moninaisten vapaakauppaneuvottelujen tarkoituksena on megayhtiöiden vallan lisääminen ja jäljellä olevan demokratian purkaminen. Riskejä yksityistetään, samalla kun aikaa hyödykkeistetään sen minkä vain vastarinnalta kyetään. Yhdysvaltain kansallinen turvallisuuspalvelu NSA on jo nyt onnistunut rakentamaan globaalin ”isoveli valvoo” -järjestelmän, ja perustelee sen luomista nimenomaan todellisten tai kuvitteellisten vaarojen turvallistamiselle.

Vastakkainasettelut ovat nopeasti jyrkentyneet kansainvälisessä politiikassa. Kuten Ukraina osoittaa, yhtäkkiä ydinsotakaan ei enää ole poissuljettu mahdollisuus. Kansallis- ja uskonnollisfundamentalistiset liikkeet ovat nousussa jokseenkin kaikkialla. Taustalla globaalin lämpenemisen prosessi näyttäisi yhä kiihtyvän.

Listaa voisi jatkaa, mutta pääpointti on tämä: se minkä Attali ja Wagar sijoittivat 2030-luvulle, alkaa monin osin olla todellisuutta jo 2010-luvun puolivälissä. Elämme – ainakin pääpiirteissään – jo heidän hahmottelemassaan tulevaisuudessa.

Kirjani Tulevaisuuden politiikkaa viimeisessä osassa keskustelin Isaac Asimovin luomasta hahmosta Hari Seldonista, jonka kehittämä ”psykohistoria” pystyy paitsi tulevaisuuden ennustamiseen niin erilaisten kriittisten väliintulojen avulla myös jossain määrin manipuloimaan tulevaisuutta.

Esitin, että ”psykohistoriallisen” ennustamisen ja erilaisten tulevaisuuden historiaa ohjailevien juonien ja metkujen sijasta voimme enteillä tulevaisuuden maailman yleisiä ääriviivoja ja asettaa kysymyksen: mikä rooli on meidän nykyisyydellämme eri tulevaisuuden mahdollisuuksien toteutumisessa? ”Nykyajan Hari Seldon arvioisi maailmaamme yhteisen oppimisen ja sen mahdollisuuksien näkökulmasta.”

Huomio on kyllä sinänsä oikein, mutta onko aikaa hitaalle oppimisprosessille tarpeeksi? Ja eikö nykyolosuhteisiin kuulu pikemminkin taannehtiva oppiminen?

Seldonin juoniin ja metkuihin meillä ei ole mahdollisuutta, mutta olennaisten pisteiden paikallistaminen olisi nyt ehdottoman tärkeää. Tarkkaan ottaen milloin, miten ja missä voisi toimia toisin niin, että sillä olisi vaikutusta maailmanhistoriallisten kehityskulkujen muotoutumiseen? Tämä on emansipatorisen politiikan tärkein kysymys 2010-luvun toisella puoliskolla. Siitä enemmän pian.

Heikki Patomäki