Kirja julkistettiin torstaina 8.1. Vaikka valtamediassa kirjani on toistaiseksi sivuutettu MTV3:n Huomenta Suomi –ohjelmaa lukuun ottamatta, blogosfääriin ja sosiaaliseen mediaan on ilmaantunut joitakin nopeita reaktioita ja arvioita. Mikä olisi parempi tapa aloittaa syntymäpäivä kuin paljastamalla kriitikoiden ohilyönnit…?
Yleensä en edes vaivaudu vastailemaan nimimerkkien takaa esitettyihin heittoihin, sellaisiin kuin Asiaton lehdistökatsaus-blogiin ”Kaiken maailmanpolitiikan professori”. Niiden sävy on usein vastenmielinen ja monesti ne kohdistavat kärkensä henkilöhyökkäyksiin. Kuten taannoisessa vastauksessani professori Vesa Kanniaiselle Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa totesin,
”[…] polemisti lähtee liikkeelle siitä, että hänellä on oikeus sotaan eri tavalla ajattelevia vastaan. Polemisti nojaa oletettuun legitimiteettiin, jonka hän määritelmän mukaan kieltää vastustajaltaan. Polemisti turvautuu ad hominem argumenttiin, jonka yleinen kaava on seuraava: henkilö X esittää argumentin A; henkilön X ominaisuuksissa on jotain epälegitiimiä; siispä argumentti A on epätosi.”
Ja mikä voisi olla epälegitiimimpää kuin se, että vasemmistopuolueessa aktiivisesti toimiva maailmanpolitiikan professori kirjoittaa taloudesta! Jo aiemmin monta kertaa kuulemieni kommenttien perusteella silläkään ei ole mitään väliä, että olen saanut peruskoulutukseni uusklassisessa taloustieteessä ja julkaissut poliittisen talouden alan tutkimuksia jo yli neljännesvuosisadan ajan.
Portinvartijoiden mukaan taloudesta saavat puhua vain ne, jotka julkaisevat uusklassikoiden rankkeeraamissa taloustieteen journaleissa. Muualla julkaistut tekstit eivät ole tietoa. Uuden kirjani teoriaosuus on systemaattinen argumentti nimenomaan tätä ajattelua vastaan. Kaikkein puhtaimmin uusklassikoiden tietoteoreettisen sulkeuman on määritellyt Milton Friedman:
”Perimmiltään merkitystä on Friedmanin mielestä sillä, jakavatko oppineet ja pätevöityneet taloustieteilijät saman arvostelman. Taito antaa arvostelmia voidaan oppia vain kokemuksen kautta ja ”oikeassa tieteellisessä ilmapiirissä”. Intuitiivinen uskottavuus ja kyky ymmärtää tärkeitä asioita heijastavat perinteen voimaa. Mistä perinteestä sitten on kyse? Anglo-amerikkalainen liberaali talousteoria on se perinne, jossa pätevöityneet voivat Friedmanin mielestä olla parhaiten päteviä antamaan arvostelmia. Viime kädessä arvostelmat ratkaisee siis talousliberalismin perinne; ulkopuolisilla ei pitäisi olla asiaa taloutta koskevaan asiantuntijakeskusteluun.” (Suomen talouspolitiikan tulevaisuus, s.95)
Kirjani pääargumentti on Friedmanin ideologisesti motivoidun elitismin antiteesi. Teoriaosan keskeinen tarkoitus on osoittaa, että:
”Kansalaiset voivat oppia ymmärtämään uusklassisen perusajattelutavan suhteellisen helposti ja samalla näkemään, miksi sen logiikka on niin hutera. On olemassa parempia talousteorioita, joiden logiikka on aivan yhtä helppo ymmärtää. Toisin sanoen kansalaisilla on mahdollisuus osallistua taloutta ja sen politiikkaa koskevaan keskusteluun; asiantuntijoilla ei ole tiedon monopolia.” (s.14)
Asiaton blogi ”Kaiken maailmanpolitiikan professori” alkaa henkilöhyökkäyksellä, joka on samanaikaisesti – ja paradoksaalisesti – osoitus tietämättömyydestä (maailmanpolitiikan oppialan määrittely ei kata kaikkea politiikkaa).
Asiattoman blogin sisällöllinen kritiikki kohdistuu analyysiini bruttokansantuotteen käsitteestä (ss.49-51 kirjassa), erityisesti siihen, miten tiivistin käsiteanalyysin Huomenta Suomi -haastattelussa. Lyhyessä tv-haastattelussa ei ole mahdollista selittää asioita perusteellisesti. Kuitenkin kuten haastattelussa totesin, BKT todella mittaa arvonlisäystä lähtökohtanaan yksityiset markkinatransaktiot ja estimoi julkisesti tuotetut asiat erilaisilla ja vaihtelevilla indikaattoreilla, usein palkkakustannuksilla tai yleisemmin tuotantokustannuksilla (samantapaisia ongelmia tulee myös esimerkiksi rahoitussektorin arvonlisäyksen mittaamisessa). Tämän seurauksena BKT käytännössä aliarvioi julkisesti tuotettujen asioiden arvonlisäystä, koska palkkakustannukset ovat vain osa markkinahintoja.
Asiattoman lehdistökatsauksen toinen polemiikin kohde on käyttämäni esimerkki ruuhkasta ja BKT-lisäyksestä. Esimerkki ei suinkaan ole omani, vaan peräisin käyttämistäni lähteistä – tosin kirjaani en tätä esimerkkiä laittanut, käytin sitä vain haastattelun elävöittämiseksi. Blogin kirjoittaja tulkitsee käyttämäni esimerkin teoriaksi talouskasvusta, mitä se ei suinkaan ole. Pointti koskee vain BKT:n laskemista. Jos kaikki muut talouden virrat pysyvät ennallaan, mutta ruuhkien aiheuttama polttoaineen yms kulutus (ja samalla saastutus ja ruuhkissa istuminen) lisääntyy, BKT-kasvaa. Tämä johtuu siitä, että BKT ei pysty erottamaan haitallisten ja hyödyllisten asioiden tuottamista. Pointti on yksinkertainen ja sitä vastaan polemisointi on vain osoitus polemisoijien pahantahtoisuudesta.
Myöskään siinä ei ole mitään epäjohdonmukaista, että BKT-käsitteen kritiikistä huolimatta käytän sitä keskustelussani talouspolitiikan vaihtoehdoista. Ensinnäkin vallitsevat käytännöt ja kriteerit (esim. EU:n velkaantumiskriteerit) ennakko-olettavat BKT-mittarin. Toiseksi myös nykyisin saatavilla olevat vaihtoehdot BKT-mittarille lähtevät liikkeelle BKT-arvosta ja sen jälkeen pyrkivät puhdistamaan BKT:n erilaisista vinoumista ja haitakkeista. Kirjassa pyrin joka vaiheessa tekemään saman. Korostan kerta toisensa jälkeen, että BKT-kasvulla ei ole itseisarvoa, vaan että päinvastoin se voi olla myös suorastaan haitallista.
Roger Wessmanin blogi ”Vasemmistolaista voodoo-taloutta” on otsikon poleemisuudesta huolimatta asiallinen ja keskittyy kirjani argumentin kannalta olennaiseen ja keskeiseen kysymykseen: julkisen menonäytön kertoimeen. Wessmanin väite ”alkeellisista loogisista virheistä” on kuitenkin tuulesta temmattu.
Wessman itse toteaa bloginsa kuluessa, että esittämäni ”numerot ovat sinällään vielä järkeenkäypiä”, ja että ”ei ole mahdotonta, että kerroin Suomen kaltaisessa avoimessa taloudessa olisi selkeästi yli yksi”. Se, mitä hän väittää loogiseksi virheeksi, ei ole looginen virhe, vaan talousteoreettinen kysymys. Wessman olettaa, että julkisen menonkäytön lisäyksen vaikutus on tilapäinen, koska talouden kasvu-ura on annettu.
Juuri tämän kuitenkin Keynesin ja Kaleckin seuraajat ovat systemaattisesti kieltäneet – ja kuten kirjassa esitän, hyvin perustellulla tavalla. Talouden kasvu-ura ei ole annettu, vaan riippuu muun muassa noudatetusta talouspolitiikasta. Talouden suhdannevaihtelut selittyvät itseään vahvistavien prosessien dynamiikalla. Julkisen menonkäytön lisäyksellä talous saadaan itseään vahvistavan kasvun kierteeseen, kunnes seuraava käänne tulee. Tämä itseään vahvistava prosessi tarkoittaa, että julkisen menonkäytön avulla saadaan myös yksityisen talouden pyörät pyörimään. Kerroinvaikutus ei siksi jää yhteen (tai kolmeen) vuoteen, vaan sillä on kasautuvia vaikutuksia.
Itse asiassa Wessman itse tekee loogisen virheen kritisoidessaan kerroinlaskelmiani ensin siitä, että en huomioi sitä kuinka lisääntyvät verot vievät osan kerroinvaikutuksesta, ja sitten melkein samaan hengenvetoon toteaa, ettei lisääntyneiden verotulojen laittaminen kiertoon (kuten esitän) kuitenkaan nosta kerrointa. Näiden väitteiden välillä on ilmeinen ristiriita.
Wessman siis toteaa, että ”ei ole mahdotonta [että kerroin on selvästi yli yksi], mutta vaatii sen, että menojen lisäys vahvistaa talouskasvua muullakin tavalla, kuin Patomäen kuvaamalla kerroinvaikutuksella”. Mutta tämähän juuri on kirjan keskeinen pointti: esitän Suomelle nimenomaan investointiohjelmaa. Investointien kerroinvaikutus on suurin mahdollinen, ja samalla oikein suunnattujen investointien avulla luodaan tulevaisuuden tuotantopotentiaalia.
Kuten kirjassa kirjoitan ”erityisesti on tärkeää kohdentaa yhteiskunnallistettuja investointeja alueille, joilla on tulevaisuuden maailmanmarkkinapotentiaalia, ja jotka täyttävät kestävän ja hyvinvointia lisäävän taloudellisen kasvun sosiaaliset ja ekologiset ehdot” (s.120). Tarvitaan kansallista investointi- ja teollisuuspolitiikkaa, ja vastaavaa tarvittaisiin myös Euroopan unionin tasolla. Luonnostelen kirjassa molempia, keskittyen kuitenkin tällä kertaa kansalliseen puoleen.
Lopuksi vielä sananen kertoimen suuruudesta. Yksi keskeinen tapa hahmottaa kertoimen suuruutta on katsoa, mitä vaikutuksia pyrkimyksillä vähentää tai lisätä julkisia menoja on julkiseen velkaan ja kasvuun ja niiden suhteeseen. Tämä ei tietenkään ole aivan yksinkertaista, koska puhutaan tendensseistä (pyrkimyksistä ja taipumuksista) ja kontrafaktuaaleista (miten asiat olisivat tapahtuneet, jos olisi toimittu toisin), ja koska talouksissa on nykyään merkittäviä automaattisia vakautusmekanismeja.
Yleisesti ja karkeasti yhteys esimerkiksi Euroopan eeppisten taantuman olosuhteissa on kuitenkin selvä. Leikkaus- ja säästötoimien seurauksena velka on lisääntynyt ja BKT:n kasvu loppunut. Velka/BKT-suhde siis huononee.
Tämä tarkoittaa, että kertoimen täytyy olla selvästi yli yksi. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n viimeaikaisissa selvityksissä on osin juuri tällä perusteella arvioitu, että kerroin olisi nykyolosuhteissa 1,5-3,0. Kirjassa käyn läpi muutakin evidenssiä, ja tällä perusteella esitän oman arvioni kertoimesta Suomessa.
Heikki Patomäki
