Juha Sipilän ura Suomi-yrityksen johtajana alkaa vauhdikkaasti. Jo ennen kuin hän on edes pääministeri, hän iskee tiskiin kovan tarjouksen: joko työntekijät sitoutuvat luopumaan muun muassa nykyisistä lomista, irtisanomissuojasta ja työajoista ilmaiseksi tai tuleva hallitus leikkaa julkisista menoista vielä enemmän.
Kuinka paljon sitten on tarkoitus leikata? Heti vaalien jälkeen Sipilä on palannut aiemmin esittämiinsä vaatimuksiin massiivisista leikkauksista (vaalikampanjan aikana puheet hieman pehmenivät väliaikaisesti). Nyt Sipilä toteaa: ”VM:n mukaan meillä on 6 miljardin sopeutustarve julkisessa taloudessa ja sen lisäksi neljän miljardin euron pitkän aikavälin eli kestävyysvaje”.
Jos Sipilä on vakavissaan – kuten vaikuttaa – valtion budjetista pitäisi leikata jopa viidennes nykyisen vaalikauden aikana. Toki osa tästä ”sopeutuksesta” voidaan taas kerran sysätä kuntien (ja tulevaisuudessa maakuntien tai sote-alueiden) niskaan. Joka tapauksessa tällä tulee olemaan järisyttäviä vaikutuksia Suomen kansantalouteen.
Olettaen, että fiskaalinen kerroin lähentelee kahta, mikä on realistinen arvio, tässä ollaan supistamassa Suomen BKT:ta melkein 10% verrattuna siihen kehitykseen, mikä muuten toteutuisi. Myös syrjäytyminen ja eriarvoistuminen lisääntyvät merkittävästi. Palkkojen tosiasiallinen alentaminen ja työttömyyden lisääminen ”yhteiskuntasopimuksella” toimivat samaan suuntaan.
Kaikkiaan työttömyys tulee nousemaan reippaasti ja Suomen velanmaksukyky heikkenemään. Tätä tietenkin pidetään evidenssinä siitä, että kilpailukykyä ei ole lisätty tarpeeksi ja julkisia menoja sopeutettu riittävästi. Vaaditaan myös lisää ”rakenteellisia muutoksia”. Nyt Suomi todella on Kreikan tiellä – varsinkin kun jo vuosia jatkunut yhteisten instituutioiden ja perusrakenteiden rapautuminen jatkuu.
Mitä vasemmisto tekee? Tänään on puoluehallituksen kokous, jossa käsittelemme puolueen omia ”menosopeutuksia”. Puolue ei voi ottaa velkaa samalla tavalla kuin valtio, kotitaloudet tai yritykset. Puolue ei voi myöskään vaikuttaa kansantalouden kehitykseen ja siten omiin tuloihinsa ja menoihinsa samoin kuin valtio. Menoja on pakko leikata 40%. Edes kohtuullinen vaalivoitto ei olisi riittänyt välttämään jonkinlaista ”menosopeutusta”, koska myös puoluetukia on leikattu ja leikataan.
Tänään on myös Helsingin yliopiston kollegion kokous, jossa päätetään yliopistokonsernin tilinpäätöksestä ja ylijäämän käytöstä. Indeksien ja tutkimusvarojen leikkausten takia yliopistot ovat olleet tiukoilla.
Tilikaudella 2014 Helsingin yliopisto on silti taas kerran tehnyt reilusti ylijäämää, tällä kertaa 34 miljoonaa euroa. Yliopistolla on myös merkittävä osakesalkku ja liiketoimintaa, jotka tuottavat tuloja. Kollegio on valtaa päättää hallituksen esityksen pohjalta tilikauden ylijäämän käytöstä tai alijäämän kattamisesta. Esitys on, että ”ylijäämä siirretään Helsingin yliopiston oman pääoman lisäykseksi”.
Vuodesta 2012 alkaen henkilötyövuosia on jo vähennetty 600, lisää lakkautuksia on tulossa ja monin paikoin toimintoja ollaan tosiasiassa ajamassa alas. Yliopisto toimii samalla logiikalla kuin finansialisoituneet kapitalistiset yritykset: se tahkoaa tulosta ja kasaa (myös spekulatiivista) pääomaa samalla kun henkilöstöä vähennetään rajusti.
Tämä on lyhytnäköistä paitsi yliopiston niin koko Suomen tulevaisuuden kannalta. Koulutus ja tutkimus, ihmisten tiedot ja taidot, ovat talouskasvun tärkein selittäjä. Yliopistossa kuitenkin toivotaan, että ”profiloimalla” ja keskittämällä resurssit huippuihin – poistamalla laiskat, tyhmät ja turhat ihmiset ja merkityksettömät oppiaineet – saadaan yliopiston kilpailukykyä parannettua. Ehkä jo neljän vuoden päästä yliopiston ranking-sijoitus on merkittävästi parantunut?
Mikä voisi olla tärkeämpää kuin kilpailukyky? Ainoa pieni särö tässä kuvassa on, ettei maiden tai yliopistojen kilpailukyvyn tavoittelussa ole mitään järkeä. Esimerkiksi niin sanotut kilpailukykyindeksit eivät kerro juuri mitään siitä, kuinka paljon maahan tosiasiassa investoidaan. Samaten se on vain löyhässä – jos missään – yhteydessä taloudellisen kasvun nopeuteen.
Maa voi olla erittäin ”kilpailukykyinen”, mutta jäädä ilman investointeja ja taloudellista kasvua. Esimerkiksi vuosien 2013–2014 maailman talousfoorumin listalla Suomi oli jälleen kolmantena ja vuosien 2014–2015 listalla neljäntenä. Silti Suomessa ei ole ollut lainkaan BKT-kasvua vuoden 2007 jälkeen. Teollisuuden arvonlisäyksestä on hävinnyt kolmannes ja investoinnit ovat vakavassa lamassa.
Samaten yliopisto voi nousta ranking-listalla ja toteuttaa sen varsinaisia tehtäviä yhä huonommin. Tieteen tavoitteena voi olla esimerkiksi mahdollisimman laaja oppiminen. Tiede pyrkii ymmärtämään maailmaa ja sen mekanismeja ja prosesseja paremmin, samaten kuin levittää sivistystä ja opettaa ihmisiä kriittiseen kansalaisuuteen, demokraattiseen politiikkaan ja avoimeen yhteiskuntaan.
Sitä paitsi kilpailukyvyn tavoittelu on monessa mielessä ristiriitaista. Yliopisto on universaali instituutio; sen tuottama oppiminen on julkista ja koko ihmiskunnalle yhteistä. Ranking-kilpailu on nollasummapeli: yhden nousu on toisen lasku. Jos tällainen kilpailu johtaa yliopiston varsinaisten tehtävien rapautumiseen, kokonaisuuden kannalta kilpailu tarkoittaa lopputuloksen huononemista.
Sama pätee sopivin muunnoksin myös maihin. Esimerkiksi kun EU:ta ajatellaan yhtenäistaloutena, kotimarkkinat vastaavat ylivoimaisesti suurimmasta osasta kysyntää. Tyypillisen EU-maan viennin osuus BKT:sta on karkeasti puolet, mutta suurin osa tästä viennistä menee muihin EU-maihin. EU-maiden keskinäinen kilpailu ja sisäinen devalvaatio siis iskevät suoraan omaan nilkkaan: EU:n sisämarkkinat pienenevät ja talouskasvun mahdollisuuden kuihtuvat. Ulkoinen hintakilpailukyky saattaa kyllä parantaa vaihtotasetta – euroalue on tehnyt kauppaylijäämää 15–20 miljardia joka kuukausi – mutta ilman kummoistakaan vaikutusta talouskasvuun.
Tämän synkähkön kirjoituksen lopuksi asetan uudelleen kysymyksen: mitä vasemmisto tekee?
En suoraan sanoen ymmärrä, miksi puolueen johto roikkuu Sipilän liepeillä ja kaiken perusteella toivoo pääsevänsä hallitusneuvotteluihin mukaan. Iso kuva on selvä. Tällaisella kilpailukyvyn tavoittelulla ja julkistalouden ”sopeuttamisella” ei ole mitään tekemistä vasemmiston arvojen tai tilanneanalyysin kanssa.
Heikki Patomäki
