Tänään ehdin avaamaan päivän Hesarin vasta myöhään iltapäivällä. Kun lopulta avasin pääkirjoitussivun – joka yksipuolisessa asenteellisuudessaan ja suoranaisessa tietämättömyydessään ja vastuuttomuudessaan on ylittänyt itsensä kerta toisensa jälkeen – silmiini sattui ensimmäisenä Saska Saarikosken kirjoitus ”Kreikkalaiset pitävät itseään merkityksellisempinä kuin he ovatkaan”.
Hetkessä pitkään kytenyt päätökseni oli selvä. Tähän loppuu Hesarin tukeminen. Perun tilaukseni hetimiten, en enää anna lehdelle haastatteluja, enkä myöskään levitä tai kommentoi Hesarin juttuja enää somessa, blogeissa tai muualla.
Hesarilla on pitkään ollut melkein monopoli kansalliseen sanomalehtijulkisuuteen. Sillä on ollut monissa asioissa hyvin selkeä poliittinen agenda, mutta se on aina pitänyt huolen, että pieni vähemmistö sen jutuista suhteutuu kriittisesti tähän agendaan. Näin se voi ylläpitää kuvaa monipuolisuudesta ja puolueettomuudesta, silloinkin kun lehti on nimenomaisesti päättänyt edistää vaikkapa troikan talouskuria tai ajaa Suomea Natoon. Toisto ja volyymi ratkaisevat, eivät yksittäiset näkemykset.
Kuten huomenna ilmestyvässä laajassa ”Vasemmiston tulevaisuus” muistiossa ja siihen liittyvässä Kansan uutisten lyhemmässä ja populaarimmassa jutussa esitän, media nostaa esille ja kehystää poliittisia vaihtoehtoja ja luo kuvaa siitä, mikä on uskottavaa ja mikä ei. Se, mistä myös eduskuntavaaleissa puhuttiin ja vaiettiin, oli paljolti mediasta kiinni. Suuri osa suomalaisesta mediasta on sama kuin HS.
”Pitäisikö velkaantuminen lopettaa, vaikka se samalla tarkoittaisi leikkauksia palveluihin ja etuuksiin?” Ladatut kysymykset, ennakko-oletukset ja kehystämiset ratkaisevat kaiken. Hesari osallistui vaaleihin manipuloimalla mielipiteitä, antamalla tietyille äänille tilaa palstoillaan (samalla kun monet ehdokkaat olivat vaalikaranteenissa), ja julkaisemalla sopivasti muotoiltuja mielipidetiedusteluja juuri sopivina hetkinä. Pääkirjoitussivun mielipiteet painivat lisäksi vielä aivan omassa sarjassaan: ennakkoluulo toisensa perään.
Media ylipäänsä ja Hesari erityisesti on tukenut aktiivisesti myös VM:n virkamiesten valtaa uutisoimalla näyttävästi heidän raporttejaan ja poliittisia kannanottojaan, myös ja erityisesti juuri vaalien alla. Ei ole niin idioottimaista Björn Wahlroosin ideaa, etteikö sille uhrattaisi koko aukeamaa Hesarissa.
Pisimmälle mennyt ja ilmeisen onnistunut yritys muokata mielipiteitä tapahtui vain kolme päivää vaalien alla. Helsingin Sanomat julkaisi 16.4.2015 leikkaamista ja elvytystä koskevan gallupin tuloksen. Siinä oli tyypillisen ladattuun ja johdattelevaan tapaan näin muotoiltu kysymys:
”Suomen valtiolla on nyt velkaa noin 100 miljardia euroa eli lähes puolet suhteessa bruttokansantuotteeseen. Mitä mieltä olet väitteestä ’Suomi voi ottaa vielä lisävelkaa elvyttämistä varten’?”
Talouspolitiikka ei suinkaan ole ainoa aihe, jossa yksipuolisuus on sumeilematonta. Mutta mitä oikein valitan, voi joku kysyä. Eikö sinua juuri haastateltu esimerkiksi laajassa jutussa ”Armeijan asema vahvistuu Suomessa – onko Puolustusvoimilla nyt ’piikki auki’?” (HS 4.6.2015)?
Hesarin itse-oikeutus toimii juuri näin. Usein tai ainakin silloin tällöin mukaan otetaan joku kriittinen ääni. Joskus sellainen saa puhua ihan yksinkin. Jos toisto, volyymi ja kehystäminen eivät riitä, voidaan tuo kriittinen ääni kuitenkin ”merkitä”, jotta kaikki varmasti osaavat suhtautua siihen riittävällä epäluulolla.
Tuossa yllämainitussa jutussa muiden asiantuntijoiden kohdalla mainittiin vain asiantuntijaorganisaatio, mutta Patomäen kohdalla oli mitä ilmeisimmin parempi mainita suluissa: ”vasemmistoliiton ehdokas kevään eduskuntavaaleissa”.
Ihan oma lukunsa on Hesarin vieraskynä-palsta. Toki siellä saavat äänensä kuuluviin muutkin kuin pankkien ekonomistit, VM:n virkamiehet, valtavirtapoliitikot ja oikeistointellektuellit. Australiasta palattuani olen itsekin saanut julkaista tällä palstalla noin jutun vuodessa. Mutta mitä kriittisille äänille tapahtuu prosessissa?
Valikoinnin ja editoinnin tuloksena vieraskynäkirjoitukset kuulostavat suurimmalta osaltaan uusliberaalia valtavirtaa tukevilta. Esimerkiksi keynesiläinen taloustieteilijä Jaakko Kiander kirjoittaa Kreikan velkojen leikkaamista vastaan (HS 30.1.2015), Attac-aktiivi Marko Juutinen puhuu vapaakaupan puolesta (HS 22.4.2015), ja vasemmistofoorumin Ruurik Holm hehkuttaa yksilönvapauksia ja markkinamyönteisyyttä (HS 25.4.2015).
Kokemuksesta tiedän, minkälaista vääntöä nuo kirjoitukset ovat. Esimerkiksi kirjoituksestani “Kasvihuonevero hidastaisi ilmastonmuutosta” (HS 25.10.2013) puhdistettiin viittaukset vallitsevan talousopin kritiikkiin (kuten blogissani totesin, yksi olennainen osa argumenttia putosi pois eli päästökauppajärjestelmään olennaisesti kuuluvan ilmakehän yksityistämisen kritiikki). Aikamoista vääntöä se on ollut jokaisen muunkin jutun kanssa – ja aina samaan suuntaan.
Jo riittää! Minulle Hesarin aika on ohi. Olen pärjännyt ilman Hesaria useimmat kaudet vuoden 1998 jälkeen, ja nyt on aika tehdä tuosta toimintatavasta virallinen.
Ehkä tämä tarkoittaa myös sitä, että suomalaisen yhteiskunnan konsensus-hakuisuus alkaa olla ohi…? Vaikka yhteinen julkisuus on ensiarvoisen tärkeää demokratian kannalta, kaikkea ei yhteisen julkisuuden nimissä voi hyväksyä.
Saarikosken jutusta vielä. Toki on niin, että Kreikan ahdinko on poikkeuksellisen suuri johtuen osin myös Kreikan aiemmin harjoittamasta lyhytnäköisestä talouspolitiikasta ja Kreikan korruptiosta. Saarikoski ei kuitenkaan mainitse sanallakaan, että Syriza taistelee ankarasti Kreikan rikkaita ja korruptiota vastaan.
Muuten Saarikosken juttu on pelkkää oikeistolaista ”mutua”, jonka perusoletus on, että jokainen on oman onnensa seppä. Yhteiskunnallisilla prosesseilla ei ole mitään merkitystä, vaikka mitä ilmeisin välitön syy Kreikan ahdinkoon on ollut finansialisaatiokehitys ja globaali rahoituskriisi 2008-9.
Lisäksi spekulatiiviset markkinat ajoivat korot ylös 2009-10, mikä vei julkisvelkojen kestävyydeltä pohjan pois (vaikka velka-aste ei ollutkaan mitenkään tavattoman korkea, esimerkiksi USA:n valtionvelka on tällä hetkellä samalla tasolla).
Tärkein syy Kreikan kurimukseen ja sen syvyyteen on kuitenkin se, että Kreikka on joutunut käymään läpi radikaalimman IMF-tyylisen “rakenteellisen sopeuttamisen” ohjelman kuin mikään muu euromaa. Jokainen ”rakenteellisen sopeuttamisen”-ohjelma on johtanut samanlaiseen kurimukseen, niin Euroopassa kuin globaalissa etelässä, mutta Kreikkaa on pakolla viety syvemmälle kuin mitään muuta maata.
Saarikosken jutun sävy on kyynisyydessään suorastaan v-mainen, mitä vaikutelmaa vahvistaa vielä hänen häikäisevä kykynsä kirjoittaa proosaa. Ihminen, joka alistaa ilmeiset kielelliset taitonsa tällaisen asian palvelukseen, ei ansaitse lukijoita.
Heikki Patomäki
