Sydän raskaana joudun tunnustamaan, että ymmärsin väärin sunnuntaina 5.7. järjestetyn kansanäänestyksen tarkoituksen. Myös Varoufakiksen eron merkitys jäi samasta syystä epäselväksi.
Tapahtumien todellinen kulku näyttää olleen seuraava. Syrizan tultua valtaan ideana oli saada EU:n johto vakuutettua siitä, että sen olisi järkevää muuttaa kurssiaan niin Kreikan suhteen kuin koko unionissa. Lähestymistapa voi luonnehtia habermasilaiseksi. Syrizan johto uskoi parempaan Eurooppaan. Jürgen Habermasin teoriaa mukaillen he olettivat ideaalisen kommunikaatiotilanteen. Harkitsevassa demokratiassa parhaimman argumentin voima ratkaisee.
Osalla Syrizan johtoa oli ehkä ”realistisempi” näkemys unionista, mutta hekin uskoivat ainakin joidenkin merkittävien myönnytysten mahdollisuuteen.
EU:n todellisuus osoittautui karuksi. Syrizan neuvottelutiimin keskeiset akateemiset jäsenet Tsakalotos ja Varoufakis ovat sittemmin kuvanneet keskustelujen tasoa surkeaksi. Taloutta koskevien vasta-argumenttien sijaan he joutuivat kohtaamaan loputtomia sääntöjen ja menettelytapojen kertaamisia. Varoufakis sanoo asian dramaattisemmin. ”Yhtä hyvin olisi voinut laulaa Ruotsin kansallislaulua – vastaus olisi ollut sama.”
Syrizan johdon visio ei kuitenkaan ollut selkeä. Osa oli jo lähtökohtaisesti sitä mieltä, että vain rajalliset myönnytykset ovat mahdollisia, ottaen huomioon EU:n kyky ajaa Kreikan talous lopulliseen umpikujaan. Osa puolestaan uskoi habermasilaiseen visioon. Kellään ei ollut suunnitelmaa B siltä varalta, että vastassa olisikin kova ja kapea valta, joka vaatii ehdotonta alistumista.
Kun kansanäänestys julistettiin, vaikutti, että tavoitteena oli neuvottelumandaatin vahvistaminen ja demokratian puolustus. Kuitenkin totuus vaikuttaa olevan, että Tsipras oli päätellyt, että Saksa, EKP ja komissio ovat valmiita ajamaan Kreikan vielä syvempään suohon. Pankkien kaatuminen ja kaiken rahoituksen loppuminen oli tarkoituskin, jollei politiikka muutu.
Muun muassa Syrizan neuvonantajana toimivan James K. Galbraithin mukaan Tsipras tosiasiassa oletti lähtökohtaisesti, että hän häviäisi kansanäänestyksen. Mitään suunnitelmaa B ei ollut. Koska Merkel, Schäuble, EKP ja komissio olivat valmiita tietoisesti ja tarkoituksella tuhoamaan Kreikan, jollei se alistu, Tsipras toivoi, että hän voisi päästä kansanäänestyksen avulla pälkähästä, antaa kansan tehdä ikävä valinta äänestämällä ”kyllä”. Toisin kuitenkin kävi.
Näissä oloissa lähdettiin vielä kerran Brysseliin ”neuvottelemaan”. Nyt Euroopan valtaapitävät olivatkin päättäneet kostaa ja nöyryyttää. Suomen Alex Stubb etunenässä harjoitettiin 30-1 kiusaamista ja kidutusta yöunten kustannuksella, ensin euroryhmässä ja sitten pääministerien kesken, kunnes lopulta Tsipras oli valmis melkein mihin vain. Ehdot olivat kuitenkin niin järjettömän kohtuuttomat, että kaikesta huolimatta Tsipras oli aamuviideltä kävelemässä neuvotteluista ulos. Hänet vedettiin takaisin.
Selvää on, että yhtään rationaalista vastausta ei ole kuultu Galbraithin, Krugmanin, Stiglitzin, Tsakalotoksen, Varoufakiksen ja monien muiden argumentteihin, joiden mukaan spartalainen säästökuuri taantuman tai laman olosuhteissa johtaa vain velkaongelman pahenemiseen. Kreikan talouden pitäisi saada kasvaa. Viimeisen kuukauden aikana Varoufakiksella saattoi olla alustava suunnitelma B, mutta ei varsinaista eurosta eroamisen skenaariota.
Kreikassa Tsipraksen antautuminen sai parlamentin selvän tuen, mutta tuloksena oli Syrizan hajoaminen. Yli puolet puolueen keskuskomiteasta ja nelisenkymmentä kansanedustajaa asettui sopimusta vastaan. Schäuble sai juuri sen tuloksen mitä halusikin: demokraattisilla vaaleilla ei ole merkitystä, Saksan määräämä talouskuri pysyy yllä riippumatta, ja vasemmisto on murskattu.
Episodilla on järisyttäviä seurauksia Euroopan tulevaisuuden kannalta. Kysymys Saksasta on palannut. Merkel ja Schäuble ja muut Saksan kristillisdemokraatit ovat ordoliberaaleja ja anti-natseja, mutta ympäri Eurooppaa heidän suorastaan julma talouskuripolitiikkansa on nostanut ihmisten mieliin kuvia siitä lyhyestä mutta tuhoisasta ajasta, jolloin lähes koko Eurooppa oli Hitlerin vallan alla.
Silloinkin, kun keskitytään vain nykyisyyteen, on selvää, että Saksan yksipuolinen dominanssi EU:ssa tarkoittaa taantumista Euroopan integraatioprosessissa. Missä on nyt se valistunut kansalaisten Eurooppa, josta niin monet puhuivat 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa?
Vasemmisto ympäri Eurooppaa tulee vetämään sen johtopäätöksen, että EU on peruuttamattomasti markkinafundamentalistisen oikeiston projekti. Vetäytyminen ”realistisen” kansallisen vastarinnan ja toisin toimimisen oppien taakse hyödyttää myös populistista äärioikeistoa. Paradoksaalisesti Syrizan tappio ja antautuminen voi hyvinkin edesauttaa fasistien ja natsien perillisiä valtaan esimerkiksi Ranskassa. Kreikan murskaamisen seuraukset saattavat osoittautua yllättäviksi ja dramaattisiksi myös Brysselin näkökulmasta.
Mitä vasemmiston sitten pitäisi tästä kaikesta oppia? EU ei ole habermasilainen keskustelukerho tai deliberatiivisen demokratian foorumi. Tsakalotos ja Varoufakis ovat oikeassa myös siinä, että esimerkiksi monilla valtiovarainministereillä ei näyttäisi olevan edes kykyä hahmottaa talousteoreettisia argumentteja. He toistavat opittua liturgiaa.
Toisaalta sääntöihin ja menettelytapoihin vetoaminen tarkoittaa, että markkinafundamentalistisen oikeiston ohjelma on jo kaiverrettu EU:n oikeusnormeihin ja instituutioihin. EU:n muuttaminen vaatii paljon enemmän kuin keskusteluja euroryhmässä, jolla ei oikeastaan edes ole muuta kuin epävirallinen asema EU-systeemissä.
Olen luonnostellut EU-instituutioiden muuttamista esimerkiksi Eurokriisin anatomiassa, ja koko ajan on ollut selvää, että muutokset vaativat perussopimuksen uudelleen kirjoittamista.
Kreikka-episodin opetus on myös se, että yhden erillisen vasemmistohallituksen asema EU:ssa on todella hauras. Vasemmiston pitäisi toimia tiiviisti yhdessä koko Euroopassa ja mieluiten globaalisesti. Syriza joutui tilanteeseen, jossa sen ainoa mahdollisuus onnistua neuvotteluissa oli siinä, että se olisi alun pitäen varautunut ainakin seuraaviin asioihin:
• pääomapakoon ja pankkikriisiin
• EU-elinten rankaisu- ja kuritoimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on myös tahallisesti aiheuttaa pankkikriisi ja syventää talouskriisiä
• lähtemään eurosta
Olen vakuuttunut siitä, että euromaissa on jo perusteilla työryhmiä, joissa opiskellaan huolellisesti niitä teknisiä ja talouspoliittisia askeleita, mitä euron korvaaminen uudella kansallisella valuutalla vaatii. Seuraava syriza on varautunut nykyistä paljon paremmin.
Heikki Patomäki
