Ajattelumme perustuu metaforiin, kehystämisiin ja tarinoihin. Metaforat ovat tärkeitä. Ne ovat kaiken abstraktin ajattelun edellytys, mutta ne voivat myös helposti johtaa harhaan. ”Aika on rahaa”, ”valtio on kotitalous” ja ”valtio on persoona” ovat metaforia, jotka ohjaavat ajatteluamme, tiedostimme sitä tai emme. Toisiinsa kytkeytyvät käsitteet muodostavat kenttiä, jotka järjestävät mahdollisia päättelyketjuja. Näiden metaforien ja kehystämisten pohjalta on sitten liiankin helppoa kertoa tarinoita, jotka koskevat esimerkiksi Kreikan ja Portugalin velkaongelmaa – eritoten jos nuo tarinat sopivat vallitseviin kulttuurillisiin ennakkoluuloihin ja stereotypioihin.
Kreikka ja Portugali ovat eläneet yli varojensa ja nyt on maksun hetki. Vaikka kiusaus laiskotteluun auringonpaisteessa appelsiinipuiden alla onkin ymmärrettävä, kukaan ei voi elää kovin pitkään vain velaksi. Jokaisen maan tulee pyrkiä tasapainoisiin budjetteihin ja huolehtia siitä, ettei tuonti ylitä vientiä, muuten seurauksena on velkaantuminen. Jos rahat ja vientitulot eivät riitä, on parempi vähentää kulutusta.
Myös Suomi velkaantuu. Jo arkijärkikin sanoo, että hyvinvointivaltioon ei näissä olosuhteissa enää yksinkertaisesti ole varaa. Menoja on vähennettävä radikaalisti. Ylettömästä tuhlailusta on luovuttava. Ihmiset on saatava tekemään enemmän töitä aiempaa kiivaampaan tahtiin. Kilpailukykyä on parannettava. Tarvitaan palkkajoustoja, kuria, tehokkuutta ja innovaatioita.
Populaaria propagandaa
Vallitsevat totuudet rahasta ja velasta vastaavat monien ihmisten arkikokemuksia. Kotitalouksia ei voi pitää yllä velalla, ei ainakaan kovin pitkään. Töitä on tehtävä, muuten palkkaa ei tipu. Ojaa ei synny, jos vain nojaillaan lapion varteen. Kaivinkoneen avulla ojan kaivaminen onnistuu paljon nopeammin ja tehokkaammin kuin lapiolla.
Arkiajattelun rajoituksia on yhtäältä helppo hyödyntää ja toisaalta myös vahvistaa toistamalla samoja totuuksia julkisuudessa kerta toisensa jälkeen. Joseph Göbbels totesi aikoinaan, että propagandan täytyy olla populaaria, mutta sen ei tarvitse olla älyllisesti perusteltua tai edes karkeasti totuudenmukaista.
Poliittisen puheen pitää olla niin yksinkertaista, että lapsikin sen ymmärtää. Poliittisen puheen pitää vedota ihmisten perustunteisiin, syyllisyyteen, häpeään, iloon ja suruun. Valhekin muuttuu todeksi kun sen toistaa tarpeeksi monta kertaa. Yksittäisiä maita moralisoiva puhe velkaongelmista ja rahoituskriiseistä täyttää propagandan määritelmän.
Talouden ”paradoksit”
Arkinen päättely syiden ja seurausten suhteesta johtaa helposti harhaan. Arkikäytännöissä otamme annettuna sellaiset asiat kuin rahan, jonka tarkempi analyysi voi paljastaa monia yllättäviä yhteyksiä eri asioiden välillä. Yksinkertainen analogia kotitalouden ja julkistalouden välillä ei päde. Ja mikä tärkeintä, poliittinen talous muodostaa laajan yhteenkietoutuneen kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Monet tunnetut talousteorian ”paradoksit” näyttävät paradoksaalisilta siksi, että ne uhmaavat arkiajattelun intuitioita. Niiden logiikassa ei kuitenkaan ole mitään erityisen monimutkaista. Yksi tunnetuimpia on säästämisen paradoksi.
Säästeliäisyyttä pidetään usein hyveenä. Säästöjen avulla voidaan myös luoda varoja investointeihin. Kuitenkin jos kaikki alkavat säästää kasvavan osan tuloistaan, kokonaiskysyntä vähenee ja siten myös monien tulot. Kysynnän ja tulo-odotusten laskun myötä myös investoinnit vähenevät. Kokonaisuuden näkökulmasta säästeliäisyys ei siis välttämättä aina olekaan hyve – eikä lisää investointeja. Keynesiläisen talousteorian keskeinen väite on, että investoinnit luovat säästöjä pikemmin kuin päinvastoin.
Samoin toimii myös pyrkimys alentaa firmojen kustannuksia. On helppo ajatella, että palkkojen alentaminen parantaa yritysten tuottoja ja voittoja. Kun voitot kasvavat ja palkat alenevat, yrityksellä on varaa palkata lisää työntekijöitä, mikä parantaa työllisyyttä.
Mutta tässäkin tapauksessa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Yhden yrityksen suhteellinen tulos voi parantua, jos se onnistuu alentamaan työvoimakustannuksia. Kuitenkin jos kaikki tekevät niin yhtä aikaa, niin palkansaajien kokonaiskulutus – ja siten kokonaiskysyntä taloudessa – vähenee. Useimmilla yrityksillä alkaa mennä huonommin. Seurauksena on lopulta myös työttömyyden kasvu.
Myös pyrkimykset vähentää velkaa voivat monissa olosuhteissa toimia omaa päämääräänsä vastaan. Esimerkiksi jos kaikki yritykset vähentävät investointejaan yhtä aikaa maksaakseen pois velkojaan, kokonaistuotannon kasvu lakkaa tai kääntyy negatiiviseksi. Tulovirtojen tyrehtyessä velkaa on yhä vaikeampi maksaa pois. Lopulta velkaa voidaan joutua ottamaan päivittäisten menojen hoitamiseen. Velkataakka voi tätä kautta lisääntyä.
Valtion menonkäytöllä on kokonaistaloudellisia vaikutuksia. Jos valtiolla on paljon velkaa ja se joutuu maksuvaikeuksiin, se voi yrittää säästää julkisista menoista kootakseen rahaa velkojen maksuun. Talouden taantuessa sen verotulot kuitenkin vähenevät ja monet menot kuten työttömyyskorvaukset lisääntyvät. Tavoite säästää kääntyy helposti itseään vastaan. Velkataakka voi lisääntyä säästöistä huolimatta – ja osin juuri niiden takia.
Sama pätee myös koko maailmantalouden tasolla. Jos kaikki valtiot pyrkivät säästämään julkisista menoista yhtä aikaa alentaakseen velkasuhdettaan, koko maailman kokonaiskysyntä vähenee. Jokaisen maan mahdollisuudet parantaa vientiään huononevat. Viennin taantuessa maiden taloustilanne huononee ja menot lisääntyvät suhteessa tuloihin.
Vaikeudet kertautuvat helposti yritysten ja kotitalouden olosuhteissa. Jos säästää pitää, niin oikea hetki tehdä se on kestävässä nousuvaiheessa, ei silloin kun talous on muutenkin supistumassa. Kaikkien valtioiden ei pidä koskaan säästää yhtä aikaa.
Spekulatiivisen rahan paradoksi tulee näkyviin ajan myöt
Kaikki raha on velkaa, jos asiaa ajatellaan tuotteiden ja palvelusten näkökulmasta. Raha on lupaus tai sitoumus siitä, että sillä voi tulevaisuudessa ostaa tavaroita tai palveluksia. Raha voi myös muotoutua lupaukseksi tai sitoumukseksi siitä, että tulevaisuudessa sillä voidaan tehdä lisää rahaa. Paperirahaa tai elektronista rahaa voidaan luoda halvalla tai melkein ilmaiseksi kuinka paljon tahansa. Rahan kokonaismäärä riippuu sekä vallitsevista sopimuksista ja instituutioista että moninaisista rahoitusmekanismeista.
Rahaa voidaan kuitenkin ajatella – ja usein arkisesti ajatellaan – vain yhtenä tavarana muiden joukossa. Joissakin yhteyksissä raha onkin ollut tavara, jolla itsessään oli arvoa: pala jalometallia tai savukkeita vankileirillä. Tästä ajattelutavasta ei ole pitkä matka oletukseen, että rahakauppa toimii samalla tavalla kuin tavaroiden tai palveluiden kauppa.
Ostaja ja myyjä kohtaavat markkinoilla ja sopivat hinnan, joka on molempien mielestä käypä hinta. Jos ostajia ja myyjiä on monia, ja jos kaikkien on helppo tehdä kauppaa kenen tahansa kanssa, niin hinta määräytyy persoonattomasti markkinoilla. Kaikki osapuolet jatkavat kaupankäyntiä niin kauan kuin siitä on heille vielä jotain hyötyä. Ja jos kokonaisuus on vain osiensa summa, niin tällainen kaupanteko maksimoi yhteiskunnallisen hyödyn.
Todellisuudessa rahakauppa muodostuu helposti omaehtoiseksi raha-arvojen moninkertaistumisen maailmaksi, jossa rahaa ja velkaa luodaan yhä kiihtyvällä vauhdilla nopeiden, spekulatiivisten voittojen toivossa. Niin kauan kuin raha-arvojen ja velan moninkertaistumisen prosessi jatkuu, spekulatiiviset voitot voivat olla niin houkuttelevia, että ne syrjäyttävät muut taloudelliset aktiviteetit ja ennen kaikkea tuotannolliset investoinnit.
Mitä velkaantuneempia toimijat ovat suhteessa tulovirtoihinsa, sitä hauraammaksi heidän rahoituspohjansa tulee. Rahoitusjärjestelmästä tulee aja myötä yhä kaoottisempi. Yhä pienemmät häiriöt tai ongelmat saavat yhä suurempia kerrannaisvaikutuksia aikaan.
Lopulta kupla puhkeaa. Kuplan puhjettua ja raha-arvojen ja velan vähetessä velkarahaa ei enää olekaan helposti saatavilla, ei myöskään kulutukseen tai investointeihin. Riippuen romahduksen laajuudesta talous ajautuu taantumaan tai jopa lamaan.
Kapitalistisen rahatalouden syvin paradoksi
Kapitalistisen rahatalouden syvin paradoksi on siinä, että pyrkimys tavoitella mahdollisimman suuria ja nopeita voittoja on johtanut spekulatiivisen rahatalouden nousuun kerta toisensa jälkeen. Menneisyyden suurlamoista on selvitty massiivisella valtioiden investointien ja kulutuksen lisäämisellä sekä uudelleen sääntelyn avulla. Tapahtuu oppimista: kriisin ja laman jälkeen spekulatiivinen rahatalous suljetaan ja voimavarat keskitetään tuotannolliseen talouteen.
Kun taloudella sitten menee hyvin, ja kun yritysten voimavarat lisääntyvät ja valta-asema vahvistuu, aletaan uskoa hyvien aikojen jatkuvan ikuisesti. Vaaditaan sääntelyn purkamista nopeampien voittojen toivossa. Ne valtiot, jotka avaavat spekulatiivisen toiminnan mahdollisuuksia, näyttävät menestyvän ainakin aluksi. Muut seuraavat esimerkkiä.
Prosessiin liittyy myös eriarvoisuuden lisääntyminen. Talouden paradoksit unohtuvat. Kapitalistit haluavat lisätä voittoja aina vain innokkaammin myös alentamalla palkkoja ja veroja. Pysyvien ja hyvin palkattujen työpaikkojen määrä vähenee ja kulutus on yhä hauraammalla pohjalla. Spekulatiiviset voitot kasaavat varallisuutta yhä harvempien käsiin, mikä lisää maailmanlaajuisesti liikkuvan spekulatiivisen rahan (ja myös velan) määrää.
Spekulatiivisen rahajärjestelmän kypsyminen vie jopa vuosikymmeniä. Kun prosessi jatkuu tarpeeksi kauan, ovat kaikki edellytykset globaalille suuronnettomuudelle rakennettu. Vuonna 2011 maailma horjuu planetaarisen katastrofin partaalla.
Heikki Patomäki
Tarina jatkuu kirjassa ”Eurokriisin anatomia: väärintulkinnoista ratkaisuihin”, jonka Into-kustantamo julkaisee loppuvuodesta 2011.
