Tämä on Terho Laitilan tekemä haastattelu Murros-lehden numeroon 129. Näkemykseni pohjautuvat työhön, jonka olen tehnyt Eurokriisin anatomia -kirjaa varten. Kirjan valmistuminen on jonkin verran viivästynyt, mutta toisaalta siitä on tulossa yksin kirjoitettu monografia ja reippaasti pidempi kuin mitä alunperin suunniteltiin. Näillä näkymin Into-kustantamo julkaisee kirjan joulukuun alussa. Olen pitänyt ja pidän julkisia esitelmiä teemasta eri puolilla, esimerkiksi Eurooppa-nuorten tilaisuudessa Tampereella 4.10., Kallion vasemmiston syyskokouksessa 13.10. ja huomenna 18.10. Turun vasemmistoklubin tilaisuudessa. Mihin käynnissä oleva kriisi johtaa? Vaihtuuko aikakausi? Seuraavatko katastrofit toisiaan vai avautuuko uusia mahdollisuuksia?
1. Maailmantaloudessa myllertää näinä päivinä taasen melkoisesti. Onko nyt kyseessä vuoden 2008 finanssikriisin jatko? Onko tuolloin annettujen elvytysruiskeiden teho yksinkertaisesti loppumassa?
Kyse on ainakin kahdessa mielessä nimenomaan 2008-9 rahoituskriisin jatkosta, vaikka toisaalta kriisi on samalla myös paljastanut EMU:n sisäisen heikkouden ja ristiriidat. Kriisin seurauksena EU:n jäsenvaltiot panostivat rahoitussektorin tukemiseen 4600 miljardia euroa, mikä vastaa 39%:a koko EU:n bruttokansantuotteesta. Lisäksi automaattiset vakausmekanismit ja elvytyspaketit maksoivat vuosien 2008-10 aikana saman suuruusluokan verran rahaa. Tämä johti EU-maiden julkisen velan kasvuun. Kreikka ja Irlanti ovat ääritapauksia. Vaikka kummankin maan talouskasvu oli nopeaa ennen rahoituskriisiä, Kreikka oli jo valmiiksi velkaantunut. Talouskriisi kuitenkin pahensi nopeasti tilannetta. Kreikan valtionvelka kasvoi 115 prosentista 143 prosenttiin kansantuotteesta.
Irlannin velkaantumisen syynä oli lähes yksinomaan globaali finanssikriisi. Kriisin myötä Irlannin asuntokupla puhkesi ja pankkijärjestelmä romahti. Irlannin julkisen velan osuus nousi nopeasti kohtuullisesta 24,8 prosentista yli 96 prosenttiin kansantuotteesta. Irlannin keskuspankki on ennustanut velka-asteen nousevan 118 prosenttiin vuonna 2013. Kreikan ja Irlannin jälkeen myös Portugali, Espanja ja Belgia ajautuivat velkaongelmiin, joita rahoitusmarkkinoiden spekulaatio velkavaikeuksilla on pahentanut. Ongelma ei nimittäin ole vain velan absoluuttinen tai suhteellinen määrä, vaan se, että nykymuotoisen velan korot ovat yksityisten sijoittajien, lainanantajien, luottokelpoisuusluokittelijoiden ja keinottelijoiden odotusten armoilla. Esimerkiksi 300 miljardin velat ovat suhteellisen helposti hoidettavissa 1%:n korolla, mutta jos korot nousevat yhtäkkiä 15-25%:in, tilanne karkaa hetkessä käsistä. Kuka tahansa ymmärtää, että Kreikan tai Suomen kokoinen kansantalous pystyy hoitamaan 3 miljardin euron korot vuodessa, mutta 45-75 miljardia vuodessa on täysin mahdoton summa. Suomen valtion budjetti on 50 miljardin suuruusluokkaa.
Kyse on kuitenkin myös EMU:n sisäisistä ristiriidoista. EMU on monetaristinen rahaunioni ilman poliittista unionia tai yhteistä talouspolitiikkaa. Ongelman ytimessä on myös se, että EMU:n jäsenvaltiot käyvät ulkomaankauppaa keskenään ilman mekanismia, jolla epäsuhdat voitaisiin korjata. Alijäämämaat ovat pitäneet yllä Euroopan kokonaiskysyntää ja myös tärkeimmän ylijäämämaan Saksan talouskasvua. Saksan deflationaarinen talouspolitiikka on rakennettu sen oletuksen varaan, että lisäkysyntä syntyy jossain muualla. Kaikkien EU-maiden näkökulmasta muut EU-maat muodostavat tärkeimmän vientialueen. Globaali rahoituskriisi pahensi nopeasti alijäämämaiden tilannetta ja romahdutti Irlannin kaltaiset uusliberaalin spekulaatiotalouden varaan laskeneet maat. Itsensä toteuttavat ennusteet ja keinottelu luottomarkkinoilla pitivät huolen lopusta.
2. Miten 2008 kriisiä elvytettiin? Mitkä instituutiot elvyttivät ja mistä elvytysrahat otettiin? Mihin miljardit jenit, eurot ja dollarit kohdistettiin? Tehtiinkö virheitä tai jopa emämunauksia? Hyötyikö tavallinen kansa?
Virheitä tehtiin, mutta suurin ongelma pelastus- ja elvytyspaketeissa oli niiden ideologisissa taustaoletuksissa. Vaikka jouduttiin palaamaan keynesiläiseen elvytykseen, uskottiin ja toivottiin mahdollisimman nopeaa paluuta vapaiden markkinoiden arkeen. Finanssialisaatio-prosessiin ei haluttu puuttua. Finanssialisaatio on prosessi, jossa rahoitusmarkkinat, rahoituslaitokset ja rahoituseliitit kontrolloivat yhä enemmän taloudellisia prosesseja ja talouspoliittisia päätöksiä.
Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että kriittisemmästäkin poliittisen talouden näkökulmasta oli vaikea etukäteen arvioida, riittäisivätkö pelastuspaketit ja elvytys kääntämään tilanteen. Kirjoitin vuonna 2009 artikkelin, jossa esitin todennäköisimpänä skenaariona sitä, että nämä mekanismit ja toimenpiteet palauttavat jonkinlaisen hauraan talouskasvun joksikin aikaa. Tämän skenaarion mukaan seurauksena olisi ollut vielä yksi muutaman vuoden kestävä kierros spekulaatiotaloutta ja taustalla olevan super-kuplan paisuttamista. Lopulta olisi koittanut massiivinen rahoitusromahdus, joka olisi johtanut 1930-luvun tapaiseen lamaan joskus 2010-luvun toisella puoliskolla. Toisaalta totesin, että vaikka 30-luvun suuri lama alkoikin syksyn 1929 romahduksella, siinä oli monta vaihetta. Syvin kriisivaihe oli vasta talvella 1932-33 – eli yli kolme vuotta pörssiromahdusta myöhemmin – ja lama jatkui monissa maissa aina toiseen maailmansotaan saakka. Niinpä ”jos automaattiset vakauttajat ja käytössä olevat politiikka-instrumentit eivät ole riittäviä estämään kriisin syvenemistä, mikä on mahdollista varsinkin kun otetaan huomioon julkisen velan kasvu monissa maissa, nyt käynnissä oleva prosessi voi osoittautua hyvinkin samankaltaiseksi”.
Monet taloustieteilijät – esimerkiksi Paul Krugman, Jack Rasmus ja Nouriel Roubini – olivat jo alunpitäen sitä mieltä, että elvytystä harjoitettiin liian vähän, liian myöhään ja väärällä tavalla. Pelastuspaketit ja elvytys riittivät estämään välittömän romahduksen, mutta eivät kääntämään taantumaa edes hauraaksi nousuksi. Kokonaisvelkamäärä väheni vain vähän, samalla kun merkittävä osa yksityisestä velasta muuttui julkiseksi velaksi niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Keskuspankkirahoitusta käytettiin vain rahoitusjärjestelmän ylläpitämiseen, ei budjettien tukemiseen. Finanssialisaation todellisiin syihin ja seurauksiin – eriarvoistuminen, reaali-investointien hiipuminen, eläkerahastot, varjopankkijärjestelmä ja veroparatiisit – pureuduttiin vain pintapuolisesti jos ollenkaan. Juuri tässä näkyvät ideologiset taustaoletukset. Haluttiin uskoa, että kyse on vain väliaikaisesta markkinahäiriöstä ja suhteellisen pienistä sääntelyvirheistä, ei finanssialisaation tuoman uusliberalisaatio-kehityksen perustavista ongelmista.
3. Miksi kriisi painottuu nyt ainakin näennäisesti Eurooppaan? Ovatko USA, Japani ja Kiina jo lamalta turvassa, vai eikö näiden maiden ongelmista vain puhuta? Voiko Kiina pelastaa maailman pumppaamalla ylijäämiään läntiseen maailmaan?
Myös Yhdysvallat on erittäin suurissa rahoitusvaikeuksissa ja keskeinen osa ongelmaa. Se aikakausi on tullut päätökseensä, jolloin maailmantalouden kokonaiskysyntää pidettiin yllä Yhdysvaltain ylikulutuksella ja velkaantumisella. Tämä asetelma on myös Euroopan kriisin taustalla. Se, että julkisen talouden rahoitusongelmat ovat räjähtäneet käsiin kaikkein näkyvimmin Euroopassa, johtuu EMU:n sisäisistä heikkouksista ja ristiriidoista, jotka globaali rahoituskriisi on nyt selkeästi paljastanut.
Maailmantalouden vajoaminen uuteen taantumaan tai jopa suureen lamaan koskee kuitenkin kaikkia, niin eteläisellä kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Esimerkiksi Japanin julkinen velka on suurempi kuin yhdessäkään Euroopan maassa, mutta sen ehdot ja korkotaso ovat enemmän japanilaisten itsensä käsissä. Toisaalta Japani on jo pitkään sinnitellyt deflationaarisen talouskehityksen kurimuksessa. Maailmantalouden alamäki asettaisi Japanin entistä vaikeampaan tilanteeseen. Kiinan talouskasvu on puolestaan vientisektorin varassa. Eriarvoisuuden lisääntyminen ja kiinalaisten sosiaaliset olosuhteet ovat johtaneet ylisäästämiseen Kiinassa. Kotimainen kysyntä on riittämätöntä pitämään yllä Kiinan nopeaa kasvua. Lisäksi Kiinan pankkisektori on suurissa ongelmissa. Pankeilla on roskalainoja ja spekulatiivinen varjopankkijärjestelmä on vallannut alaa.
Keskustelen parhaillaan Kiinan asioita hyvin tuntevan kollegani Jamie Morganin kanssa siitä, että kuinka suurella todennäköisyydellä Kiina ajautuu pankkikriisiin seuraavan vuoden kuluessa. Jamien mukaan ”Kiinan pankkikriisi odottaa tapahtumistaan”. Kiinalla on kuitenkin paljon likviditeettiä käytössään. Todennäköisin kehityskulku riippuu myös siitä, mitä Kiinan viranomaiset ja poliitikot tekevät. Pankkijärjestelmän pelastamisen seuraukset voisivat kuitenkin tuntua erityisesti Yhdysvalloissa, sikäli kun se tarkoittaa dollarimääräisten sijoitusten poisvetämistä.
4. Voidaanko nykyistä talousongelmaa mitenkään analysoida marxilaisittain esimerkiksi jatkuvana suhteellisena liikatuotantokriisinä? Ollaanko suhteellisia liikatuotantopulia, eli lamoja, siirretty kansantalouksien mittakaavassa kuluttamalla tuotantoa velaksi?
Yksi marxilaisen ja keynesiläisen talousteorian yhteinen piirre on se, että molemmat kieltävät niin sanotun Say’n lain. Jean-Baptiste Sayn (1767–1832) idea oli yksinkertainen: kaikki vaihto on pohjimmiltaan vaihtokauppaa. Jos tavara aina vaihdetaan toiseen, mitään ylituotantoa ei voi olla. Vielä nykyäänkin neoklassisen taloustieteen tyypilliset oppikirjamallit pohjautuvat Sayn oletukseen, jonka mukaan rahalla ei ole kapitalistisessa markkinataloudessa minkäänlaista aktiivista roolia. Marx ei kuitenkaan ollut tässä suhteessa täysin johdonmukainen. Toisaalta hän kritisoi Say’ta ja Ricardoa ankarin sanoin, mutta toisaalta hän itse oletti toisissa yhteyksissä, että raha-arvot ovat pohjimmiltaan harhakuvia. Todellinen arvo on työn määrässä. Keynes – ja koko jälki-keynesiläinen teoria – on ollut tässä suhteessa yksiselitteisempi. Raha ja sen arvo ja korko, säästäminen, kulutus ja investoinnit määräytyvät tulonjaon, vallitsevien instituutioiden sekä eripituisten suunnittelu- ja odotushorisonttien yhteisvaikutuksena. Ei ole mitään taetta siitä, että kokonaiskysyntä vastaa kulloistakin tuotantokapasiteettia. Päinvastoin, ilman valtion aktiivista roolia alikulutuksella eli liikatuotannolla on taipumusta vallita, joskin syklisesti vaihtelevalla tavalla.
On perusteltua sanoa, että 2000-luvulla puuttuvaa kokonaiskysyntää on paikattu velalla, ja että sen seurauksena liikatuotantopulia on siirretty eteenpäin. Erityisen hyvin tämä kuvaa Yhdysvaltain kehitystä. Yhdysvallat on toiminut maailmantalouden kysyntäveturina. Varsinkin viimeisimmän vuosikymmenen ajan kysyntää on ylläpidetty velaksi. Työn tuottavuuden ja talouskasvun hedelmät ovat menneet kaikkein vauraimmille. Pitkään jatkuneen eriarvoistumisen seurauksena tavallisten kansalaisten kulutus on rakentunut yhä hauraammalle ja epävarmemmalle pohjalle. Puutteita ja aukkoja kulutuksessa on paikattu helposti saatavalla velkarahalla. Vaikka supervauras eliitti säästää ja työntää rahaa rahastoihin ja keinotteluun, kokonaisuutena kotitalouksien velkaantuneisuus Yhdysvalloissa on kasvanut jo pitkään ja säästäminen kääntynyt negatiiviseksi. Velkaantuminen ei voi kuitenkaan jatkua loputtomasti. Mitä korkeampi yleinen velkaantuneisuusaste, sitä alttiimpi koko järjestelmä on pienillekin maksuhäiriöille järjestelmän jossain osassa.
5. Miten ylipäätään on mahdollista, että ns. reaalitalouden ulkopuolelle on syntynyt ns. ”odotustalous” jossa rahalla tehdään rahaa? Sen arvioidaan olevan moninkertainen reaalitalouteen verrattuna?
Onko finanssialisaatiossa kyse kapitalistisen markkinatalouden sisäsyntyisestä tendenssistä kohti sellaisia spekulatiivisia toimintoja, jotka avaavat tien kiertonopeuden lisäämiseen ja nopeiden voittojen tekemiseen, johtaen kupliin ja romahduksiin, eriarvoistumiseen, laskeviin reaali-investointeihin jne? Vai onko viime vuosikymmenten finanssialisaation takana sellaisia erityisiä maailmanhistoriallisia olosuhteita, jotka mahdollistivat uuden finanssialisaatio-aallon, mitä ei ilman noita erityisiä olosuhteita ehkä olisi tapahtunut? Erityisesti ajattelen territoriaalisen valtion ja uudelleen liberalisoidun maailmantalouden välistä perustavaa ristiriitaa.
Selittämistavasta riippuu osin myös se, mikä on järkevin vastastrategia. Jos kysymys on ensisijaisesti sisäsyntyisestä ja itseään vahvistavasta tendenssistä, niin tärkeintä on sulkea kaikki keinottelu heti alkuunsa, ettei prosessi edes pääse liikkeelle. Jos kysymys on ensisijaisesti alueeseen sidotun valtion ja liberaalin maailmantalouden ristiriidasta, tarvitaan uusia globaaleja instituutioita, jotka sääntelevät ja verottavat rahoitusta ja investointeja. Oma tulkintani tällä hetkellä menee jotenkin niin, että tällainen sisäsyntyinen tendenssi on olemassa, mutta uutta finanssialisaatiokierrosta ei olisi tapahtunut – ei ainakaan vielä 1970-luvulta alkaen tai nykyisessä mittakaavassa – ilman rakenteellista ristiriitaa erillisten valtioiden ja maailmantalouden avoimien tilojen välillä. Jos kunnianhimoisemmat suunnitelmat Bretton Woods –järjestelmästä olisivat toteutuneet 1940-luvulla, olisi kestänyt paljon kauemmin ennen kuin laajamittainen finanssialisaatio olisi käynnistynyt.
6. Olet todennut, että on puhkeamassa superkupla, josta valtiot eivät enää selviä? Onko tämä kapitalismin loppusuora? Kuinka kauan ihmiset suostuvat ”finanssinerojen” vietäviksi?
Valtiot eivät selviä superkuplan puhkeamisesta ainakaan nykykeinoin. Itse asiassa nyt käynnissä olevan eeppisen taantuman toisen vaiheen keskeinen syy on vallitsevassa oikeaoppisessa tavassa ajatella, että mistä velkaongelmissa oikein on kyse. Vaikka vyönkiristyskuurien ja niihin sidottujen tukipakettien avulla julkisten velkojen korkoja voidaan hillitä, ne pahentavat kriisimaiden talousongelmia ja siten huonontavat niiden velanmaksukykyä. Kun kaikki valtiot yrittävät säästää yhtä aikaa, vähenee eurooppalainen ja globaali kokonaiskysyntä entisestään. Kun taantuma tai lama on maailmanlaajuinen, siitä on vaikea löytää ulospääsytietä esimerkiksi viennin avulla.
Kriisi tarkoittaa käännekohtaa prosessissa, joka voi johtaa yhteiskunnallisen järjestelmän luonteen muuttumiseen. Sanaa käytetään tiuhaan ja usein sellaisessa löyhässä merkityksessä, jossa mikä tahansa vaara tai uhka jostain haitallisesta seurauksesta voi muodostaa ”kriisin”. Etymologisesti kriisi on yhteydessä sanaan kritiikki. Usein puhe kriiseistä on nimenomaan yhteiskuntakritiikkiä. Kritiikin kohteena on kriisin aiheuttaja ja tavoitteena on oppia muodostamalla uusia sääntöjä, periaatteita ja instituutioita. Jos talouden käänne on tarpeeksi syvä ja jyrkkä, vallitsevien näkemysten ja instituutioiden kannattajat joutuvat puolustuskannalle ja uusille tai uusvanhoille ideologioille tulee tilaa. Mutta juuri tästä syystä käsitykset talouskriisien syistä ovat kiistanalaisia.
Talouskriisi ei koskaan tarkoita kaiken romahtamista tai kaikkien taloudellisten aktiviteettien loppumista. 1930-luvun laman syvimpinäkin hetkinä enemmistöllä ihmisistä oli töitä ja toimeentulo. Kurjuus ja työttömyys olivat kuitenkin niin laajalle levinneitä, että suurin osa ihmisistä koki olemassaolonsa perusteiden olevan uhanalaisia. Syntyi eksistentiaalinen kriisi. Etsittiin vaihtoehtoja. Monet yhteiskunnalliset konfliktit kärjistyivät väkivaltaisiksi. Joissakin paikoissa valtaan nousivat kansallissosialistit, jotka käänsivät talouskehityksen sotilaallisen keynesiläisyyden avulla. Kuten Michał Kalecki totesi 1940-luvulla, tällaiset ideologiat johtavat sotaan. Muissa maissa sosiaalidemokraatit nousivat valtaan ja tehtiin talouden uusjakoja. Yhdysvallat tokeni kriisistä vasta kun sotataloutta alettiin rahoittaa massiivisesti ottamalla julkista velkaa ja painamalla rahaa.
Historiallinen konteksti on nyt 2010-luvulla kokolailla toinen. Nationalismi on kuitenkin jälleen nostamassa päätään, samaten kuin erilaiset valtiokeskeiset uusoikeistolaiset ideologiat. Myös vasemmistolainen kirjoittelu kapitalismin kriisistä on yleistynyt valtavasti. Silti olen ollut yllättynyt siitä, miten vähän kriisi on tähän asti näkynyt poliittisena liikehdintänä. Aasian kriisin 1997-98 jälkeen syntyi kansainvälinen Attac, vaihtoehtoisen globalisaation liike ja maailman sosiaalifoorumi. Viimeisen kolmen vuoden aikana Attacin on kriisistä huolimatta ollut vaikea edes pitää yllä kuihtunutta jäsenmääräänsä. Sosiaalifoorumiprosessi ei ole edennyt mihinkään. Nyt vuoden 2011 lopussa tilanne saattaa olla muuttumassa. Kriisimaissa tunteet kuohuvat ja Wall Street –mielenosoitukset ovat levinneet. Tosin kovin päämäärätietoiselta ei tämäkään liikehdintä vaikuta.
Suomen kaltaisissa maissa virallinen työttömyysaste on edelleen suhteellisen alhainen ja enemmistö kansalaisista elää materiaalisesti mukavissa olosuhteissa. Kuten muualla OECD-maailmassa, kyynisyys ja kritiikki poliittista järjestelmää vastaan ovat laajalle levinneitä, mutta tämä on hyödyttänyt ennen kaikkea kansallismielisiä populisteja ja muukalaisvihamielisyyden lietsojia, jotka asettavat itsensä ”tavallisen kansan” puolelle. Mitään syvällistä analyysia finanssialisaation tai kapitalistisen markkinatalouden ongelmista saa turhaan hakea perussuomalaisten tai hallituspuolueiden ohjelmista. Tilanne on samankaltainen tai pahempi useimmissa maissa.
Ehkä realistisin skenaario kapitalismin suhteellisen nopeasta lopusta on se, että vallitsevat tavat vastata ongelmiin, yhdessä nationalismin ja uusoikeistolaisuuden nousun kanssa, johtavat ajan myötä valtioiden ja blokkien vastakkainasettelujen syvenemiseen ja uuteen asevarustelukierteeseen. Jo nyt on ylitetty kylmän sodan absoluuttinen taso varustelumenoissa. Kapitalistinen maailmantalous voi siis loppua massatuhosotaan, vaikka vielä vuonna 2011 tämä uhka näyttäisikin etäiseltä.
Jos erilaiset kriisit johtavat asteittain laajamittaiseen oppimiseen – kuten uskon tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin, ja vähäistä oppimista esimerkiksi EU:ssa on jo tapahtunut – niin ongelmiin aletaan vastata globaalin uudelleensääntelyn ja uusien planetaaristen instituutioiden kautta. Demokraattinen globaalikeynesiläisyys auttaisi ylittämään niitä globaalin poliittisen talouden ristiriitoja, jotka ovat myös ekologisten ja turvallisuusongelmien takana. Demokraattinen globaalikeynesiläisyys ei silti ole, ei edes parhaimmassa mahdollisessa tapauksessa, enempää kuin ihmiskunnan yksi kehitysvaihe. Sen toteuttaminen loisi uuden vaiheen vallan ja kontrollin dialektiikassa ja voisi avata mitä mielenkiintoisimpia tulevaisuuden näkymiä.
