Vesa Kanniainen julkaisi lopulta versioita kirjani Eurokriisin anatomia “arviosta” monissa paikoissa. Tässä vastine Kanava-lehden versiolle, joka ilmestyi numerossa 1/2013. Vastine on tulossa myös Kansantaloudelliseen aikakauskirjaan.
Kun uusklassinen taloustiede syntyi 1800-luvun toisella puoliskolla, se oli avoin ja moniarvoinen hanke, jossa oli paljon edistyksellisiä piirteitä. Léon Walras muistetaan nykyään lähinnä yleisen tasapainon teoriasta. Kuitenkin hänen moraalinen ja evolutionistinen taloustieteensä asetti talouden laajaan inhimillisen kehityksen kontekstiin. Alfred Marshall kävi avointa keskustelua historiallisten institutionalistien kanssa, ja varoitti luomasta yhden oikean opin ”tiedettä” tai nojaamasta liikaa matematiikkaan.
Britanniassa vuonna 1890 perustetun Economic Journalin ensimmäisessä pääkirjoituksessa korostettiin, että taloustiede on avoinna kaikille koulukunnille ja osapuolille. Kaikkia teorioita ja lähestymistapoja kohdellaan tasapuolisen puolueettomasti. Tarkoituksena ei ollut määrätä mitään yhtä tutkimusmenetelmää tai -filosofiaa ainoaksi oikeaksi tavaksi tehdä taloustiedettä.
Toisin kuitenkin kävi. Kuten Jamie Morganin kanssa esitämme kirjassa Unprincipled Economics (ilmestyy Routledgen kustantamana 2013), varhaiset uusklassikot loivat joukon käsitteitä ja menetelmiä, jotka 1900-luvun kuluessa kehittyivät heidän omien tarkoitustensa vastaisesti yhden oikean opin ideologiaksi. Tuota ideologiaa yhdistävät enemmän yleiset maailmankuvalliset ja menetelmäopilliset sitoumukset kuin tietty näkemys oikeasta talouspolitiikasta, vaikka valtavirtataloustieteilijät yleensä puoltavat pääoman vapauttamisen, markkinakurin ja yksityistämisen ohjelmia ja ovat mielellään ajamassa ammattiliittoja ja minimipalkkoja alas.
Vallitsevan vaihtoehdottoman menetelmäopin mukaan taloustieteen täytyy olla matemaattista tai tilastollista mallittamista. Välillä mallien uskottavuus näyttäisi nojaavan oletusten ”ilmeisyyteen”, joskus taas esitetään, että totuus on yksinomaan mallien sisäinen asia (eli mallin suhteella todellisuuteen ei ole mitään väliä). Historiaa tai yhteiskuntaa ei ole, on vain ihmisen näköisiä automaatteja, jotka laskevat hedonistisia hyötyjä tai voittoja. Tähän oikeaoppiseen maailmankuvaan kuuluu tiukka tieteenalarajojen varjelu. Käytännössä se tarkoittaa, että ainoastaan ja yksinomaan ne, jotka ovat jo omaksuneet vallitsevan oikean opin, saavat puhua siitä.
Vesa Kanniaisen henkilöhyökkäykset minua ja taloustieteellistä pätevyyttäni kohtaan ovat hyvin tyypillinen tämän pyrkimyksen ilmentymä. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana valtavirtataloustieteen kritiikistä ja vaihtoehtojen luonnostelemisesta on kehkeytynyt kokonainen teollisuuden ala, vaikka valtavirtataloustieteilijät eivät tätä kirjallisuutta luekaan. Osa kriitikoista on kaikesta painostuksesta huolimatta onnistunut saamaan tai pitämään jalansijan taloustieteen laitoksilla, erityisesti Britanniassa, mutta käytännössä monet joutuvat toimimaan lähitieteenaloilla: liiketaloustieteessä, organisaatiotutkimuksessa, politiikkatieteessä, kansainvälisissä suhteissa.
Kriitikoiden arvion mukaan valtavirtaloustiede on epäonnistunut projekti: se ei ole onnistunut valaisemaan todellisuutta millään lailla, vaan on keskittynyt erittelemään omia teknis-matemaattisia kuvitelmamaailmojaan. Itse päädyin tähän johtopäätökseen jo 1980-luvulla opiskellessani taloustiedettä. Taloustieteen maailmankuvan ja menetelmien epäily johti siihen, että aloin perehtyä yhä enemmän yhteiskuntatieteiden metodologiaan ja filosofiaan, jolta alalta monet tärkeimmät julkaisuni ovat sittemmin olleetkin. 1990-luvulla ja 2000-luvulla olen myös osallistuniin keskusteluihin taloustieteestä ja sen tulevaisuudesta.
1800-luvun lopun uusklassikoille – samoin kuin myöhemmin esimerkiksi John Maynard Keynesille – oli selvää, että taloustiede tutkii ihmistä yhteiskunnassa, ja että taloustiede vain abstrahoi ihmisten käyttäytymisestä joitakin piirteitä tutkiessaan tuotannon ja vaihdon ja rahan kierron järjestelmiä. Taloustiede on yksi yhteiskuntatiede muiden joukossa. Itse asiassa termi ”taloustiede” on harhaanjohtava. Parempi olisi puhua poliittisesta taloudesta ja korostaa sen historiallisuutta ja kompleksisuutta.
Valtavirtataloustiede ei kuitenkaan halua antautua keskusteluihin tällaisista mahdollisuuksista. Sen maailmankuvan mukaan todellisuus koostuu välittömistä kokemuksista tai havainnoista, jotka ovat niiden luonteen takia varmoja. Mitään filosofista tai metodologista keskustelua ei tarvita. Seurauksena on dogmatismi, jota myös Kanniainen omalla luonteenomaisella tavallaan edustaa.
Järkiperäisessä keskustelussa argumenttien pitäisi painaa, ei mustamaalauksen, minkä tavoitteena on viedä kohteelta uskottavuus tai arvostus. Kanniainen väittää, että tekstissäni olisi talousteoriaa koskevia ”väärinkäsityksiä” ja lisäksi liittää näkemyksiini sellaisia ladattuja termejä kuten ”komentotalous”.
Tyypillistä nykyisin vallitsevan taloustieteen retoriikalle on, että muita syytetään suoranaisista virheistä tai sekavista käsitteistä, vaikka kyse on vain perustellusta erimielisyydestä. Mitään Kanniaisen väittämiä virheitä kirjassani ei ole, eikä hän missään kohtaa tuo esiin tekstuaalista evidenssiä tukeakseen väitteitään. En käytä kirjassani sanoja ”komento” tai ”komentotalous”. Demokraattisella sääntelyllä ja ohjaamisella ei ole mitään tekemistä keskusjohtoisen komentotalouden kanssa.
Kuvaavaa on, että Kanniainen yhdistää demokratian ja parlamentaariseen vallan komenteluun ja alistamiseen. Mitä ilmeisemmin hän haluaisi elää maailmassa, jossa tieteellisen totuuden tietävät taloustieteilijät päättävät optimaalisesta yksityisten markkinoiden ja julkisten interventioiden suhteesta.
Muut asiat jätetään sijoittajille, yhtiöille ja markkinamekanismeille. Demokratiaa ei tällaisessa maailmassa tarvita kuin eliittien kierrättämiseen.
Ikävä kyllä esimerkiksi Euroopan unionin kehitys on paraikaa menossa juuri tähän suuntaan. Taloustiede on yhteiskunnassa vaikuttava todellinen voima.
Heikki Patomäki
Kansainvälisen politiikan professori, Helsingin yliopisto.
