Viimeisen vaaliviikon ehkä kiihkein kysymys koskee Portugalin kriisiä. Portugalin hallitus jätti torstaina 7.4. EU:n komissiolle virallisen pyynnön talousavusta. Eurooppalaista vakausmekanismia voidaan perustellusti pitää pankkien ehdoilla toimivana rahastusautomaattina. Toisaalta yhteenkietoutuneen maailmantalouden ongelmia ei ratkaista yksioikoisella kansallismielisyydellä, jossa asenteena on: ”Meidän rahoja ei muille anneta!”. Toimivan talouspolitiikan ja solidaarisen yhteiskuntapolitiikan edellytyksiä täytyy luoda sekä Euroopassa että samanaikaisesti yleismaailmallisesti.
Kysymys ei ole mistään vähemmästä kuin uusliberalismin aikakauden päättymisestä ja siirtymistä kohti uutta maailmanhistorian vaihetta. Euroopan valtioiden rahoituskriisi on mahdollisuus, jota voidaan käyttää muutoksen vipuvoimana. Suomelle on nyt avautunut ainutlaatuinen mahdollisuus vaikuttaa historian kulkuun.
Yhteiskunnalliset kriisit – rahoitusromahdukset, lama, työttömyys, sodat – ovat tärkeitä oppimisen kannalta. Ne kyseenalaistavat vallitsevat ajatukset ja niiden teoreettiset taustat. Kritiikki, joka useimmiten kumpuaa myös kriisi-kokemuksista, johtaa oppimiseen, muutosvaatimuksiin ja liikkeiden nousuun. Kriisit panevat yksilöt, liikkeet ja puolueet arvioimaan asioita uudessa valossa. Kritiikistä oppiminen kanavoituu vaatimuksiin institutionaalisista muutoksista.
On tyhmyyttä odottaa yleismaailmallista suurkatastrofia ennen kuin edes aletaan harkita toisin toimimista. Mitä pienemmät kriisit riittävät toisin toimimiseen sitä parempia olemme oppimaan. Euroopan valtioiden rahoituskriisi vaikuttaa jo nyt kymmenien miljoonien elämään ja kohtaloon – ja se voi vielä kääntyä pahemmaksi. Aloite on vasemmiston käsissä.
Globaali rahoitusmarkkinakriisi 2007-2009 johti Euroopan valtioiden rahoituskriisiin 2010-2011. Kriisi on yhtäältä koskenut voimakkaimmin eteläisen Euroopan alijäämämaita (Kreikka, Portugali) ja toisaalta uusliberalismin mallimaita (Irlanti, Islanti, Britannia). Kaikki maat eivät voi olla ylijäämämaita yhtä aikaa. Alijäämämailla on ollut tärkeä merkitys eurooppalaisen ja maailmanlaajuisen kokonaiskysynnän ylläpitämisessä. Olennaista ei siis ole yksittäisten maiden vaan poliittisen talouden kokonaisuuksien arviointi.
Yksityiset rahoitusmarkkinat ovat jo vuosikymmeniä toimineet periaatteen ”yksityiset voitot, sosialisoidut riskit” mukaisesti. Tämä on paitsi epäoikeudenmukaista niin myös pitkällä aikavälillä järjetöntä, sillä se lisää järjestelmän riski- ja kriisialttiutta. Tämä periaate täytyy muuttaa.
Rahoitusmarkkinoita ei voida arvioida samojen periaatteiden mukaan kuin tuotannollista taloutta. Tuotantotaloudessa innovaatiot voivat lisätä – mutta eivät suinkaan aina lisää – hyvinvointia. Rahoitusmarkkinoilla innovaatiot ovat säännönmukaisesti ongelmallisia. Joseph Stiglitzin kaltaiset valtavirtataloustieteilijät ovat argumentoineet, että rahoitusinnovaatioilla on taipumusta olla ”Pareto-inferiorisia”. Tämä tarkoittaa, että innovaatiot luovat tavanmukaisesti tilanteen, jossa monien asemaa voisi parantaa ilman haittavaikutuksia muille (Pareto-optimaalisuus näyttäisi voivan toteutua vain täysin epärealistisiin oletuksiin perustuvissa teoreettisissa malleissa).
Yleisesti rahoitusinnovaatioiden tavoitteena – tai ainakin tosiasiallisena vaikutuksena – on kiertää säätelyä, lisätä mahdollisuuksia ottaa riskejä ja siirtää riskejä muille niin että he eivät huomaa ottavansa riskejä. Siksi tarvitaan uusi yleisperiaate: ainoastaan tietyt etukäteen määritellyt rahoituskauppamuodot ovat sallittuja; kaikki muu on kielletty. Uusi periaate lisää jokaisen vapautta ja hyvinvointia yleistettävissä olevalla tavalla. Käytännössä se kieltää ainoastaan säätelijöiden ja muiden sijoittajien harhaanjohtamisen. Yksinkertainen ja läpinäkyvä rahoitusjärjestelmä on helpommin ennakoitavissa ja myös sen vuoksi kaikille edullinen.
Suomella on nyt vaalien takia ainutlaatuinen tilaisuus edistää kollektiivista oppimista. Tuki- ja vakauspakettiin osallistumisen ehdoksi täytyy laittaa selkeät institutionaaliset uudistukset. Tarvitaan rahoitusveroja, jotta pankeilta ja sijoittajilta voidaan alkaa kerätä vakauden vaatimia varoja, ja jotta voidaan alkaa rakentaa kestävämmällä pohjalla olevaa eurooppalaista ja globaalia talouspolitiikkaa. Tarvitaan velkasaneerausta, jonka ehtoihin täytyy myös kuulua pankkien johdon ja omistajien henkilökohtainen osavastuu syntyneistä tappioista. Lisäksi rahoitusinnovaatioista täytyy tehdä luvanvaraisia.
Euroopan parlamentin tiistaina 8.3. hyväksymä aloite, jonka mukaan komission pitäisi alkaa valmistella rahoitustransaktioveron käyttöönottoa, on merkki laajasta liikehdinnästä oikeaan suuntaan. Aloite on kuitenkin monella tavalla epämääräinen; eikä siinä myöskään tehdä selkeää eroa eurooppalaisten ja globaalien ratkaisujen välillä. On aivan erinomaisen tärkeää varmistaa, että uudet verot kulkevat käsi kädessä sosiaalisesti vastuullisten ja demokraattisten institutionaalisten uudistusten kanssa.
Rahoitusveron voisi hyvin jakaa kahteen osaan. Valuutanvaihtovero olisi yleismaailmallinen osa eurooppalaista rahoitusveroa. Valuutanvaihtoveroa varten luotaisiin avoin kansainvälinen sopimus, johon kaikki maat voisivat liittyä, ja uusi globaalidemokraattinen organisaatio. Muun osan rahoitustransaktioverosta voisi tässä vaiheessa toteuttaa EU:n sisällä. Siitä pitäisi tehdä eurooppalainen vero, mikä edellyttää institutionaalisia muutoksia EU:n sisällä. Verot pitäisi asettaa ensisijaisesti Euroopan parlamentin hallintaan. Periaate on varmasti monille tuttu: ei verotusta ilman edustuksellisuutta!
