Vain yksi johtopäätös on mielestäni mahdollinen: myös hallitusneuvotteluiden tulisi olla julkisia. Vaikka tv-kameroita tai journalisteja ei haluttaisikaan itse neuvotteluhuoneisiin, pohjapapereiden pitäisi olla julkisia ja kaikilla osallistujilla pitäisi olla oikeus kommentoida julkisesti neuvottelujen kulkua. Kun kaikki on julkista, ei vuotajillekaan ole mitään roolia.
”Niukka tiedotuslinja jatkuu”, on ollut tuttu uutinen hallitusneuvotteluiden aikana. Osapuolet ovat sopineet, että mitään ei kerrota julkisuuteen ennen kuin paketti on valmis – jos siitä valmista tulee. Olen ollut mukana neuvotteluissa vasemmiston asiantuntijana. Heti alussa meitä kaikkia ohjeistettiin, että medialle ei kerrota neuvottelujen kulusta mitään, ja että myöskään sosiaaliseen mediaan – tai muualle internetiin – ei laiteta kommentteja neuvotteluiden kulusta. Kaikki pohjapaperit ovat salaisia.
Media on pyörinyt säätytalon ympärillä siinä toivossa, että joku paljastaisi neuvottelujen kulusta jotakin. Pienestäkin vihjeestä voi tulla suuri uutinen. Tieto leviää väistämättä kun taustaryhmiä konsultoidaan. Aika ajoin tapahtuu väistämätön: vuoto. Reaktiona vuotoon ainakin osa ryhmäpuheenjohtajista on rangaissut työryhmäänsä vetämällä taustapaperin pois ja heittäytymällä tyhjäkäynnille esimerkiksi 36 tunniksi.
Salailua ei kuitenkaan ole perusteltu millään, ei vaikka useimmat neuvottelijat ottavat sen annettuna. Miten salailun puolesta ylipäänsä voisi argumentoida? Eikö kansalaisten muka kuulu saada tietää mitä ja miten seuraavan neljän vuoden linjauksista päätetään? Olen itse sitoutunut olemaan vaitonainen neuvottelun alla olevista asioista ’pacta sunt servanda’ – eli ’sopimuksia täytyy noudattaa’ – periaatteen mukaisesti, mutta mikä oikeastaan on tällaisen salailun oikeutus? Miksi hallitusneuvottelut eivät voisi olla julkisia?
Olen aiemmin puolustanut monessa yhteydessä maksimaalista julkisuus-periaatteen tulkintaa. Pääargumentti menee näin:
* Demokraattisilla kansalaisilla on oikeus kokoontua sekä ilmaista ja julkaista mielipiteensä kaikista niistä asioista, joilla on yleistä merkitystä. Valtiollisten elinten toiminnalla on aina yleistä merkitystä. Sananvapauden ja demokraattisen julkisuuden toteutumisen ehto on, että kansalaiset tietävät, mitä heidän edustajansa ja valtiolliset elimet tekevät ja miksi. Siksi julkista merkitystä omaavien asiakirjojen täytyy olla julkisia.
* On mahdollista perustella joitakin poikkeuksia yleiseen julkisuusperiaatteeseen, mutta salailun mahdolliset perustelut täytyy ymmärtää mahdollisimman kapeasti ja rajatusti. Salailu pitää perustella tavalla, joka on kansalaisten tai ainakin heidän edustajiensa riitautettavissa milloin tahansa. Niiden, jotka luokittelevat teon salaiseksi, täytyy myös olla vastuussa luokittelustaan. Väärin perustein tehty salailu on vastoin demokraattisen julkisuuden normeja ja siten mahdollisesti rangaistava teko.
* Demokratian yleisten periaatteiden kannalta ainoa järkevä tulkinta on, että asiakirjat voivat olla salaisia vain, jos niin erikseen osoitetaan hyvin tarkkaan määriteltyjen ehtojen puitteissa. Todistamisen taakka on aina salailijoilla, samoin kuin moraalinen ja laillinen vastuu salailusta. Demokraattisen median tehtävänä on tuoda julkisuuteen kaikki se mikä on asiattomasti salattu – ja samalla saattaa salailijat vastuuseen.
Vaikka hallitusneuvottelupaperit eivät olekaan virallisia valtiollisia asiakirjoja vaan vasta aikomuksia sellaisiksi, niin miksi ne eivät voisi olla julkisia täsmälleen saman periaatteen mukaan? Puolueiden linjaukset ja kannat heijastavat tarkasti niiden julkisuudessa esittämiä kantoja oli kyse sitten veropolitiikasta tai Nato-jäsenyydestä, eikä minun mielestäni ainakaan vasemmisto ole tehnyt tai tekemässä mitään sellaista, mitä olisi millään muotoa syytä salailla. Asia alkoi askarruttaa minua niin paljon, että aloin konsultoida kollegoitani politiikan tutkimuksen kentällä. Löytyykö mitään uskottavaa argumenttia hallitusneuvottelujen salailun puolesta?
Olen itse aiemmin esittänyt, että kun kysymys on turvallisuudesta väkivallan uhan mielessä, myös salailu vaikuttaa joskus oikeutetulta. Jos tehtävänä on esimerkiksi kerätä tietoja mahdollisista turvallisuusuhkista kansalaisille ja valtiolle, täytyy tietojen alkuperä pitää salassa lähteiden suojaamiseksi. Kun pyritään etsimään ratkaisuja väkivaltaiseen konfliktiin, on eri osapuolten keskustelujen hyvä olla luottamuksellisia, jotta osapuolet voisivat vapautua julkisista sitoumuksistaan ja kokeilla myös sellaisia ratkaisumalleja, joiden avulla koko konfliktin luonne voitaisiin muuttaa.
Voi olla myös tilanteita, jossa omien aikomusten ennenaikainen paljastaminen voi olla taloudellisesti vahingollista. Tämäkään ei välttämättä oikeuta salailua. Ainoastaan jos kollektiiviset intressit ovat legitiimeja ja niin merkittäviä, että niiden perusteella voidaan demokratia-normeja rikkoa, voi salailu tulla kyseeseen. Legitiimisyys edellyttää kuitenkin julkisuutta. Kansalaisten täytyy tietää mitä eri toimijat tekevät ja miksi. Jos asioita salataan, niin kansalaisten täytyy tietää miksi. Voivatko he hyväksyä salaamisen oikeutuksen julkiset perusteet? Jos eivät, salailulla ei ole oikeutusta. Salailu voi siksi koskea vain yhtä politiikkamuuttujaa muuten avoimessa kentässä (silloinkin institutionaalisilla muutoksilla voidaan usein poistaa tämä tarve).
Salailun perustelut täytyy kaikissa olosuhteissa ymmärtää mahdollisimman kapeasti ja rajatusti. Turvallisuusuhkien täytyy olla välittömiä ja akuutteja. Osallistuminen konfliktien välittämiseen tai ratkaisemiseen pitää olla välitöntä ja olennaista tuon konfliktin ratkaisemismahdollisuuksien kannalta. Hallitusneuvotteluiden salaisuus voi olla perusteltua yhteiskunnassa, jossa vallitsee väkivaltaisia jännitteitä eri ryhmien välillä. Julkisuuden aiheuttamat mahdolliset taloudelliset menetykset täytyy huolellisesti yksilöidä. Muissa tapauksissa julkisuusperiaatetta täytyy soveltaa täysimittaisesti.
Kollegoideni avulla löysin kuitenkin lopulta myös sellaista kirjallisuutta, joka joiltakin osin tukee salailun käytäntöjä. Esimerkiksi Daniel Naurinin kirja Deliberation Behind Closed Doors (2007) yrittää puolustaa kulissien takaista lobbaamista EU:ssa. Naurininkin argumentti on heikko. Jos julkisuusperiaate ymmärretään kansalaisten perustavana liberaalina tai demokraattisena oikeutena, jää seurausargumenteille rooli vain sen määrittämisessä miten pitkälle julkisuus-periaate pitäisi viedä.
Naurin joka tapauksessa argumentoi, että julkisuusperiaatteen seuraukset ovat vain joskus yhtä sivilisoivia kuin mitä monet liberalismin ja demokratian teoreetikot ovat esittäneet. Kun kansalaisten edustajat puhuvat julkisuudessa, vetoavat he usein vain omien kannattajiensa tulkintoihin ja tunteisiin – pikemminkin kun abstraktin, yleistettävyyden periaatteen mukaiseen yleisöön. Usein ryhmäpaine pikemminkin politisoi kuin sivilisoi ja tekee keskusteluista vaikeampia. On myös empiiristä todistusaineistoa sen puolesta, että ihmisten kyky harkitsevaan, yleistettävissä olevaan argumentaatioon on joissakin tilanteissa parempaa takahuoneissa kuin julkisilla kentillä.
Toisaalta Naurin argumentoi, että EU-lobbaritkin turvautuvat sivistyneisiin, yleistettävyyden periaatteen mukaisiin argumentteihin – he eivät suinkaan sano vain ajavansa omaa ja rahoittajiensa erityisetua. ”Itse demokraattinen politiikka pakottaa sivistyneet vaatteet myös markkina-lobbareiden ylle.” Naurin tuo lisäksi esille monia tilanteita, jossa julkisuus-periaate on toiminut ja toimii juuri tarkoitetulla tavalla.
Toden totta, on selvää, että avoimissa yhteiskunnallisissa järjestelmissä millä tahansa periaatteella voi olla kontekstista riippuen monia erilaisia vaikutuksia. Tiedämme myös, että yleistettävien argumenttien esittäminen edellyttää pitkällistä oppimisprosessia, joka on monella tasolla yhteiskunnallisesti ehdollistettua. Myös omaa tiedollista tasoa ”alempi” argumentaatio ja taannehtiva oppiminen ovat enemmän kuin mahdollisia. Olennainen eettis-poliittinen valinta on siinä, että painotetaanko mahdollisia huonoja vaikutuksia vai yleistettävissä olevia oikeuksia, periaatteita ja kehitysmahdollisuuksia?
Perimmiltään vain jälkimmäinen tapa ajatella on yhteensopiva sen lähtökohdan kanssa, että julkisuusperiaate nähdään perustavana demokraattisena oikeutena ja että samalla uskotaan oppimisen mahdollisuuteen, sekä yksilöiden tasolla että kollektiivisesti. Myös Naurin lähtee siitä, että julkisuusperiaate on demokraattisten kansalaisten oikeus, eikä myöskään hän kiellä oppimisen mahdollisuutta.
Tästä näkökulmasta vain yksi johtopäätös on mielestäni mahdollinen: myös hallitusneuvotteluiden tulisi olla julkisia. Vaikka tv-kameroita tai journalisteja ei haluttaisikaan itse neuvotteluhuoneisiin, pohjapapereiden pitäisi olla julkisia ja kaikilla osallistujilla pitäisi olla oikeus kommentoida julkisesti neuvottelujen kulkua. Kun kaikki on julkista, ei vuotajillekaan ole mitään roolia.
