Portugalin talouden tukipaketin arvostelijoita syytetään solidaarisuuden puutteesta. Solidaarisuus on yhteisvastuullisuutta. Olisi väärin jättää Kreikan ja Portugalin kaltaiset maat pulaan. Lisäksi kriisimaat voisivat pahimmassa tapauksessa ajaa Euroopan rahoitusjärjestelmän kriisiin ja Suomenkin lamaan. Mutta mitä vastuu ja solidaarisuus oikeasti tarkoittavat? (HS Mielipide 12.5.2011)
Ollaanko tässä todella auttamassa Portugalia ja muita kriisimaita? Vai onko kyse globaalien rahoitusmarkkinoiden yleisen periaatteen ”yksityiset voitot, sosialisoidut riskit” uudesta ilmentymästä? Ja mitä tarkkaan ottaen ovat solidaarisuuden ehdot, kun kriisimaat ”pelastetaan”? EU:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n junailemat tukipaketit ja vakausmekanismit ehdollistetaan ankariin budjettileikkauksiin valtiontalouden alijäämien kuromiseksi umpeen. Säästökuurit syöksevät kriisimaat syvään taantumaan ja estävät velkaisten maiden toipumisen.
Nyt käsillä oleva kriisipaketti on ongelmallinen monestakin syystä. Ensinnäkin siihen kuuluvat vyönkiristyskuurit rapauttavat hyvinvointijärjestelmiä entisestään ajamalla alas julkisia palveluita, palkkoja, eläkkeitä ja tulonsiirtoja. Vallitsevan ideologian mukaisesti pakettiin kuuluu samalla veronalennuksia yksityisille yhtiöille ja hyökkäyksiä työlakeja vastaan.
Toiseksi paketti johtaa deflaationaariseen talouskehitykseen ja kriisin pitkittymiseen ainakin vaikeuksiin joutuneissa maissa. Samalla kun kriisipaketti palauttaa pankkien voitot ja bonukset, se rankaisee eniten kaikkein huono-osaisimpia.
Kolmanneksi paketti kaventaa entisestään demokraattisen politiikan alaa Euroopassa. Komissiolle suunnitellaan pitkälle meneviä valtuuksia kontrolloida jäsenvaltioiden talouspolitiikkaa. Komission ehdottama reformipaketti ei ole mitään muuta kuin hiljainen uusliberaali vallankumous. Ehdotetussa muodossa se ei viitoita tietä ulos kriisistä eikä kykene estämään tulevia kriisejä.
Demokraattiselta näkökannalta ei ole mitenkään hyväksyttävää päättää tällaisista asioista ilman laajaa ja perusteellista julkista keskustelua. Taas kerran kriisin nimissä ajetaan kiireellä uutta uusliberalisaatio-kierrosta. Parempi olisi yrittää käyttää kriisiä hyväksi kestävämmän, oikeudenmukaisemman ja demokraattisemman järjestelmän rakentamiseen.
Lainatakaukset ja suora tuki ovat siis oikeita ratkaisuja vain ehdollisesti ja lyhyen aikavälin näkökulmasta. Todelliseen, pitkän tähtäimen vakauttamiseen tarvitaan selkeitä ehtoja ja kauaskantoisia visioita, joita ryhdytään saman tien toteuttamaan.
Osa edellytettävistä toimenpiteistä olisi välittömiä. Esimerkiksi velkajärjestely pitäisi liittää paketin välittömiin toimenpiteisiin, riippumatta pysyvän mekanismin saamisesta. Tämä olisi olennainen osa sijoittajien ja lainanantajien vastuuta. Lisäksi vaikeuksissa olevien maiden pitäisi tässä tilanteessa voida piristää talouttaan. Oikea hetki säästää on silloin kun talous kasvaa riittävästi ja silloinkin tasapainottamisen taakka voidaan kohdistaa oikeudenmukaisemmin.
Viimein tulevat ne kaikki isommat muutokset, joiden valmistelun voisi aloittaa heti. Näihin kuuluvat ehdotukset verottaa ja uudelleen-säännellä rahoitusmarkkinoita ja pienentää niiden volyymia ja valtaa yli muiden talouden ja yhteiskunnan osien. Myös maailmanlaajuisen velkasovittelumekanismin luominen olisi suuri askel eteenpäin.
Eli kun nyt kysytään, ”kyllä vai ei – ja jos ei, olette vastuussa järjestelmän romahduttamisesta”, siihen on syytä vastata: ”Kyllä, muttei missään nimessä näillä ehdoilla. Koska perusongelma on itse rahoitusjärjestelmän luonteessa, olisi vastuutonta syytää julkista rahaa sen tukemiseen nykymuodossaan ja samalla entisestään syventää uusliberalistisia rakenteita Euroopassa. Se joka ei hyväksy olennaisia ehtoja ja muutoksia on vastuussa järjestelmän mahdollisesta sortumisesta.”
Heikki Patomäki & Marissa Varmavuori
Kirjoittajat ovat Suomen Attacin puheenjohtajia
