Jos historia toistuu, ensimmäinen kerta on usein tragedia, toinen farssi. Varsinkin vasemmiston kannalta Jyrki Kataisen sateenkaarihallituksen muodostaminen on ollut farssi, jonka kuluessa on manattu esiin menneisyyden haamuja ja taistelutunnuksia. Menneisyyden henkien ja taistelutunnusten manaaminen on kuitenkin onnistunut vain osittain. Paluuta menneisyyteen ei ole. 2000-luvun yhteiskunnallinen muutos ja emansipaatio voi ammentaa runoutensa vain tulevaisuudesta, mutta ei menneisyydestä.
Hegel totesi jossakin, että historian tapahtumilla ja henkilöillä on esiintyä kahdesti. Marx aloitti kuuluisan analyysinsa Napoleon III:n noususta (”LOUIS BONAPARTEN BRUMAIREKUUN KAHDEKSASTOISTA”) huomauttamalla, että Hegel vain ”unohti lisätä: kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa”. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että toisinto on usein karikatyyri ensimmäisestä esiintymisestä, tai että farssissa on monia nopeita, yllättäviä ja huvittavia käänteitä (jotka silti voivat saada meidät myös surullisiksi). Marx jatkoi
”[…] juuri kun ihmiset näyttävät olevan suorittamassa kumousta olosuhteissa ja itsessään, luomassa jotakin sellaista, jota ei vielä koskaan ole ollut olemassa, juuri sellaisina vallankumouksellisen kriisin kausina he manaavat hätääntyneinä palvelukseensa menneisyyden henkiä, lainaavat niiden nimiä, taistelutunnuksia ja pukuja esittääkseen maailmanhistorian uutta näytöstä näissä kunnianarvoisissa vanhoissa valepuvuissa ja tällä lainakielellä.”
Vasemmistoliiton päätös mennä mukaan Jyrki Kataisen sateenkaarihallitukseen on farssimainen toisinto osallistumisesta Paavo Lipposen I ja II hallitukseen 1995-2003. Eduskuntavaalit 2011 politisoivat ihmisiä monin tavoin. Varsinkin pääkaupunkiseudulla – mutta laajemminkin Suomessa – monissa heräsi toivo, että vasemmistoliitto on nyt tarjoamassa raikkaita ja vapauttavia vaihtoehtoja vuosikymmeniä kestäneen uusliberaalin hegemonian jälkeen. Vaikka vanhoja vasemmiston äänestäjiä liukui perussuomalaisten suuntaan, vasemmistoliitto sai samaan aikaan myös paljon uusia äänestäjiä ja jäseniä.
Kataisen annettiin yrittää hallituksen kokoamista kerta toisensa jälkeen. Käänteitä, takin kääntämisiä ja vastavuoroisia syytöksiä takin kääntämisestä riitti. Lopulta aloitettiin hallitusneuvottelut kuuden puolueen sateenkaarihallituksen muodostamisesta. Kaikki perinteisen kabinettipolitikoinnin virheet tehtiin heti alusta alkaen. Ensin neuvottelut julistettiin salaisiksi. Seurasi vuotoja ja erilaisia manööverejä. Lopulta neuvottelut kariutuivat. Koko episodi herätti kansalaisissa paitsi ihmetystä niin myös suurta epäluuloa: mitä oikein on tapahtumassa ja miksi?
Juuri kun Kataisen kortit näyttivät pelatuilta, koottiin ”six pack” uudelleen yhteen. Väkisin kokoon rutistetun hallitusohjelman perusvire on se, että uusliberalisaatiota edelleen syvennetään Suomessa ja Euroopassa, vaikkakin ehkä joissakin suhteissa pehmennetyssä ja monin tavoin ristiriitaisessa muodossa. Yleisenä lähtökohtana on julkistalouden alasajon, yksityistämisen ja hyödykkeistämisen jatkaminen, mutta siten, että eriarvoistumista ei enää ainakaan syvennettäisi nykytilanteesta. Ohjelman tosiasiallinen vaikutus riippuu olennaisesti talouden ja Euroopan kriisin kehityksestä.
Vasemmistoliiton sisällä on hätääntyneenä ”manattu palvelukseen menneisyyden henkiä, nimiä, taistelutunnuksia ja pukuja”. Juuri kun puolueessa piti tapahtua sukupolvenvaihdos ja avautuminen uusille, kokonaisvaltaisille ja tulevaisuuteen suuntautuneille näkökulmille, niin on palattu kylmän sodan asetelmiin. Johto ja enemmistö ovat taas ”opportunistisia” ja vähemmistöläiset puolestaan ”änkyriä”, jotka ”eivät uskalla kantaa vastuuta”. Eduskuntaryhmän jakautuminen alkaa näyttää toisinnolta vuoden 1995 tapahtumista. Jotkut haluaisivat perustaa SKDL:n uudelleen vastauksena ristiriitaiseen tilanteeseen.
Menneisyyden henkien ja taistelutunnusten manaaminen on kuitenkin onnistunut vain osittain. Paluuta menneisyyteen ei ole. Vasemmistonuoret ovat sanoutuneet irti hallituspäätöksestä eikä heillä ole mitään omakohtaisia kokemuksia kylmän sodan ajan tai sen välittömien jälkinäytösten politikoinnista. He tietävät vain sellaisesta yhteenkietoutuneesta maailmasta, jossa uusliberalisaation prosessi on jatkunut jo vuosikymmeniä. Euroopan unioni on kuulunut kokemuspiiriin niin kauan kuin he kykenevät muistamaan – ja silti EU:n käytännöt ja instituutiot eivät vastaa heidän käsitystään oikeudenmukaisuudesta, demokratiasta tai talouspoliittisesta vastuusta.
Vasemmistoliiton kannalta farssi huipentuu siinä, että palkkio osallistumisesta Kataisen hataralla pohjalla olevaan sateenkaarihallitukseen on ollut saada kaksi jokseenkin merkityksetöntä ministerin salkkua. Hallitusohjelman ydin on siinä, että ”kehyksen piiriin kuuluvat valtion menot ovat vuonna 2015 1 215,5 milj. euroa pienemmät kuin 23.3.2011 valtiontalouden ns. teknisessä kehyksessä (40 699 mrd. €)”. Jos BKT kasvaa tänä aikana edes jonkin verran, niin se tarkoittaa julkisen talouden merkittävää pienenemistä suhteessa BKT:hen. Samaan aikaan myös julkisen sektorin palkat nousevat eli lisäsäästöjä on tiedossa monilla alueilla. Kehityssuunta aiheuttaa merkittäviä ongelmia kuntien taloudelle, koska osa säästöistä kohdennetaan kuntien valtionapuun. Jos ja kun Euroopan kriisi pahenee, edessä on kauaskantoisia lisäleikkauksia ja -säästöjä.
Hallitusohjelma jatkaa Suomen lähentämistä Yhdysvaltoihin ja vie Suomen niin lähelle Nato-jäsenyyttä kuin on teknisesti mahdollista ilman muodollista liittymistä. Sen jälkeen liittyminen onnistuu parissa viikossa. Hallitus on myös sitoutunut vapaakauppaperiaatteen edelleen laajentamiseen esimerkiksi palvelujen, teollis- ja tekijänoikeuksien ja investointien alueella WTO-järjestelyjen ja EU:n kahdenvälisten sopimusten kautta. Euroopan kriisi-järjestelyt ja ns. vakausmekanismi hyväksytään lähtökohtaisesti (vakausmekanismi ei välttämättä vakauta mitään, vaan pahentaa tilannetta).
Henkilökohtaisesti vasemmiston hallitusratkaisu tarkoittaa, että vaikka puolueen uutena jäsenenä olen teknisesti ikään kuin mukana hallituspuolueen toiminnassa, niin monissa muissa rooleissa joudun toimimaan hallitusta ja sen ohjelmallisia linjauksia vastaan. Esimerkiksi yliopistopolitiikassa edessä on ohjelman perusteella neljä raskasta vastarinnan vuotta monenmoisia uusliberaaleja hallinnan käytäntöjä ja rakenteellisia uudistuksia vastaan, joita tämä hallitusohjelma toasiasiassa tarkoittaa. Samaten ATTACin puheenjohtajan ominaisuudessa tulen toimimaan aktiivisesti esim. nyt suunnitteilla olevaa vakausmekanismia ja EU:n vapaakauppaperiaatteen laajentamispyrkimyksiä vastaan. Kriisin syvetessä tilaa voi avautua myös vaihtoehtojen etsinnälle.
Toivoa tietysti voi, että hallitusohjelmassa olevat hurskaat toivomukset ja lupaukset yrittää ”selvittää” tai ”kiirehtiä” esimerkiksi velkasovittelumekanismin luomista, rahoitusmarkkinoiden parempaa sääntelyä tai globaaleja veroja johtavat johonkin. Silloin voisi syntyä myös joitakin mahdollisuuksia kriittisen kansalaisyhteiskunnan ja hallituksen yhteistyölle. Kulttuuri- ja liikenneministerillä ei kuitenkaan ole näiden asioiden kanssa juuri mitään tekemistä.
Omalta osaltani siirryn nyt kesälaitumille ja hidastaa tahtia. Työn alla on kirja talousteoriasta yhdessä Jamie Morganin ja Haider Khanin kanssa (Unprincipled Economics: From Marshall to the Crisis of Separation of Time and Theory in Modern Economics) sekä ajankohtainen ja tulevaisuuteen suuntautunut populaari kirja maailman poliittisen talouden kriiseistä ja vastauksista niihin (työnimenä on yksinkertaisesti Kohti demokraattista globaalikeynesiläisyyttä). Kummankin tekstin pitäisi valmistua lähikuukausien aikana.
Molempia innoittaa ajatus, jonka olen mukaillen lainannut Marxin ”Brumairekuun kahdeksastoista” esseestä. Ajatuksen ydin on siinä, että 2000-luvun yhteiskunnallinen muutos ja emansipaatio voi ammentaa runoutensa vain tulevaisuudesta, mutta ei menneisyydestä. Menneisyyden haamuja ei tarvita.
