Hallitusneuvottelujen dramaattiset käänteet kielivät syvällisemmästä poliittisesta muutoksesta. Keskustan johtama porvarihallitus kärsi murskatappion vaaleissa. Häviäjien kilpailussa kokoomus jäi suurimmaksi puolueeksi, mutta 20,4% äänistä ja 44 paikkaa eduskunnassa eivät takaa minkäänlaista johtoasemaa ilman muiden puolueiden hyväksyntää.
Kokoomuksen piirissä valitetaan toistuvasti, että 2010-luvun sosiaalidemokraattiselta puolueelta puuttuu visio. Paavo Lipposen aikana oli toisin, toteaa Kimmo Sasi, silloin yhteistyö kokoomuksen ja SDP:n välillä oli helppoa. Melkein koko Suomi kasattiin suhteellisen vaivattomasti uusliberaalin kilpailukykyvaltioprojektin taakse.
Asetelma on muuttunut. Jopa Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitus on herännyt: ”Vasta-aalto on jo noussut. […V]astakkain ovat globalistit ja lokalistit, siis vapaan kaupan ja vapaiden aatteiden puolustajat sekä oman maan perinteisten arvojen puolustajat.” (Antti Blåfield HS 5.6.) Hän lisää, että ”työttömäksi jäävien tai työpaikkansa puolesta pelkäävien silmissä suuryritysten toiminta on helposti moraalitonta”. ”[…S]uuryritysten johtajien palkkiot tuntuvat entistä epäoikeudenmukaisemmilta.”
Blåfieldin tulkinta on oikeansuuntainen. Kaikille on selvää, että sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto vaativat demokraattisen hyvinvointivaltion arvojen palautusta – heikoimpien aseman parantamista, verotuksen progression lisäämistä ja palvelujen parantamista. Vaikka molemmat puolueet ovat kestävyysvajeen nimissä valmiita hyväksymään myös joitakin säästö- ja leikkaustoimia, kilpailukykyvaltioprojektin edellyttämä eriarvoistaminen ja julkisen sektorin alasajo eivät enää saa tukea.
Vielä paljastavampaa on kaivaa esiin perussuomalaisten pääasialliset huolenaiheet. Timo Soini ja Jussi Halla-aho ovat tapauksia sinänsä, mutta jos katsoo muiden perussuomalaisten äänihaavien vaalikonevastauksia, niin suunta on selvä. Esimerkiksi Kike Elomaan vaalimotto oli: ”OIKEUDENMUKAISUUS KUNNIAAN”. Tuloerojen kasvu on katastrofaalista. Kansan ääni ei ole kuulunut aikoihin. Nyt siihen on mahdollisuus, vaalit ovat ovella.” Elomaa täsmentää vastauksissaan: ”Kun maassa on 920000 köyhää EU:n mittapuun mukaan, kellojen olisi päättäjien kohdalla pitänyt soittaa jo kauan sitten. Hyvinvointivaltion status on rappeutumassa. Se ei palvele pidemmän päällä mitään yhteiskuntaluokkaa.”
Osa perussuomalaisten kärkiehdoista ei jaksanut vastata vaalikoneiden kysymyksiin (tai ehkä he vain protestoivat Helsingin Sanomia ja muita valtamedioita vastaan). Joka tapauksessa useimmat perussuomalaisten kansanedustajista – esimerkiksi Lea Mäkipää, Vesa-Matti Saarakkala ja Reijo Hongisto – yhtyvät Elomaan kuoroon. Perussuomalaisten kannatus kumpuaa huolesta hyvinvointivaltion puolesta, kuten he itse julistavat.
Samaan hengenvetoon lisätään yleensä: ”Eduskunnassa tulee rahat kohdistaa suomalaisiin, kukin maa hoitakoon omat velvoitteensa.” Myös Suomessa asuvat ulkomaalaiset saavat syntipukin roolin Suomen kansan syvien rivien kärsimyksistä (ks. Suomen Kuvalehti.fi:ssä julkaistu kirjoitukseni Mikko Saulin kanssa ”Uusliberaali työllisyyspolitiikka ruokkii muukalaisvastaisuutta”).
Jos ”oman maan perinteisiin arvoihin” lasketaan sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja hyvinvointivaltio, niin Blåfieldin tulkinta nykyisestä vastakkainasettelusta osuu osin kohdalleen. Vastakkainasettelu selittää, miksi hallitusneuvottelut ovat olleet niin hankalia. Ainoastaan RKP on valmis tukemaan kokoomuksen ohjelmaa, jonka perusideana on jatkaa ja syventää uusliberaalin kilpailukykyvaltion projektia – myös EU-järjestelyjen kautta.
Elämme siis murrosvaiheessa. Uusliberalismi on menettämässä demokraattisten kansalaisten tuen, mutta kansalaisten horisonttiin ei ole vielä noussut uutta vaihtoehtoa. Vastarinta ja vaihtoehdon etsintä on paljolti nostalgista: puolustetaan oman maan perinteisiä arvoja.
Tässä tilanteessa demokraattisen vasemmiston tehtävänä on ottaa moraalinen ja eettis-poliittinen johtoasema määrittelemällä globalismi uudelleen. Oikeiston, suuryritysten ja rahoitusmarkkinapelaajien markkinaglobalismin sijasta tarvitsemme demokraattisen ja vihreän yhteisvastuullisuuden globalismia. Tulevaisuuden eurooppalaisten ja globaalien instituutioiden tehtävänä on lisätä myös Suomen kansalaisten autonomiaa eli omaehtoisuutta, mutta itse-tietoisesti osana yhteenkietoutunutta planetaarista kokonaisuutta.
Mikä sitten ratkaisuksi hallitusneuvotteluiden umpikujaan? Ratkaisuna voisi olla sosiaalidemokraattien johdolla muodostettu vasemmiston ja perussuomalaisten hallitus, jossa olisi mukana myös pari pienpuoluetta. Näin vaalitappion kärsineen porvarihallituksen pääpuolueet jäisivät oppositioon, mikä myös noudattaisi parlamentarismin henkeä. Tällaisen hallituksen enemmistöasema olisi niukka, mutta ei kaikkien hallitusten tarvitse kestää neljää vuotta. Lyhytaikainenkin hallitus olisi parempi kuin uudet vaalit heti.
Olennainen kysymys kuuluu: missä määrin perussuomalaiset ovat valmiita avoimeen keskusteluun nykytilanteen tuottaneista maailmantalouden mekanismeista ja prosesseista? Ennemmin tai myöhemmin perussuomalaisten enemmistölle selviää joka tapauksessa, että pelkkä isänmaallinen nostalgia ei auta pelastamaan hyvinvointivaltiota tai estämään eriarvoistumista. Tarvitaan solidaarisuutta yli kaikkien rajojen ja uusia eurooppalaisia ja globaaleja ratkaisuja. Olisiko tämä keskustelu mahdollista aloittaa jo nyt heti?
