Miten hallitusneuvotteluiden lopputulosta pitäisi arvioida? Neuvotteluprosessin salaaminen tekee lopputuloksen tulkinnan ja arvioinnin vaikeaksi. Yksi olennainen kysymys on, tulkitaanko kynnyskysymyksiä välttämättöminä vai riittävinä ehtoina? Jos ne ovat vain välttämättömiä ehtoja, arviomme voi riippua myös monista muista seikoista. Miten laajaan kontekstiin nyt muodostettava Kataisen hallituksen ohjelma ja politiikka pitää sijoittaa?
Kuuden puolueen hallitusneuvotteluiden toisella kierroksella ”asiantuntijoita kutsuttiin paikalle vain tarvittaessa”. Koska en ole ollut mukana yhdessäkään vasemmistoliiton neuvotteluryhmän kokouksessa tällä viikolla – sen enempää kuin sähköisessä kommunikaatioyhteydessä neuvotteluryhmään – kirjoitan seuraavan analyysini ensisijaisesti politiikan tutkijana.
Kysymys kuuluu: miten hallitusneuvotteluiden lopputulosta pitäisi arvioida? Ongelma on erityisen akuutti niille, joiden pitää päättää siitä, riittääkö säätytalolla sovittu ohjelma perusteeksi osallistua hallitustyöhön seuraavan neljän vuoden ajan. Hallitus voi toki kaatua matkan varrella, mutta viime vuosikymmenten kokemusten perusteella se olisi poikkeuksellista. Kysymys on myös tärkeä puolueiden jäsenten, äänestäjien ja kansalaisten kannalta. Kaikkien pitää voida arvioida, onko lopputulos tarpeeksi hyvä – tai vähintään tyydyttävä – kunkin kannattaman puolueen kannalta.
Neuvotteluprosessin luottamuksellisuus eli salaaminen tekee arvioinnin vaikeaksi. Tähän on kaksi syytä:
- hallitusohjelman tapaisten poliittisten tekstien lukeminen vaatii usein suoranaista salalukutaitoa; jos tietää eri sanamuodoista käytyjä keskusteluja ja kamppailuita, avautuvat tekstin merkitykset helpommin
- eri puolueiden roolin arvioimisen kannalta tärkeää ei ole vain lopputulos sinänsä vaan myös se, missä määrin kukin puolue on pystynyt vaikuttamaan lopputulokseen
Otan kolme yksinkertaista esimerkkiä siitä, miten vaikeaa tekstien tulkinta usein on. Mitä esimerkiksi tarkoittaa, että perustulo nousee ”sata euroa ja rapiat päälle”? Tapahtuuko korotus kerralla ja heti vai vähittäin? Miten perustulon korotus käytännössä vaikuttaa eri tukimuotoihin ja niitä säätelevään byrokratiaan – ja siten huonoimmassa asemassa olevan asemaan? Sidotaanko lopputulos indeksiin vai syökö inflaatio sitä hallituskauden aikana? Esimerkiksi 3.5%:n inflaatio tarkoittaa, että jos perustuloa ei sidota inflaatioon, niin neljässä vuodessa inflaatio on vienyt 75 euroa sadan euron korotuksesta.
Toinen esimerkkini koskee korkeakoulu- ja yliopistopolitiikkaa: ”Oppilaitos- ja korkeakouluverkkoa kehitetään ja ammattikorkeakoulujärjestelmän ohjaus ja rahoitus uudistetaan”. Tämä lause kuulostaa neutraalilta ja monin tavoin järkevältä. Kuka nyt ei haluaisi kehittää verkkoja ja uusia ohjausta ja rahoitusta? Kuitenkin jos luemme lausetta vasten 20.5.2011 julkaistua uutista, jonka mukaan OKM:n leikkauslistalla on 80 korkeakoulu- ja yliopistoyksikkö 130:stä (http://www.talouselama.fi/uutiset/article629764.ece), niin ”kehittäminen” ja ”uusiminen” eivät välttämättä vaikutakaan ongelmattomilta.
Kolmas esimerkkini koskee ulkopolitiikkaa ja Natoa. Lukeeko ohjelmassa, että Suomi ei valmistele Nato-jäsenyyttä tämän hallituskauden aikana tai myöskään tulevaisuuden varalta? Vai lukeeko siinä, että Suomi ei tee eikä jätä hakemusta Nato-jäsenyydestä nyt tämän hallituksen aikana (jonka kausi voi jäädä hallituskautta lyhyemmäksi esimerkiksi siksi, että ministerit vaihtuvat tai yksi pienemmistä puolueista jättää hallituksen jossain vaiheessa)? Jäsenyyttä voidaan valmistella monin tavoin, vaikka itse hakemusta ei tehtäisikään. Muodollisen hakemuksen tekeminen on vain parin viikon juttu.
Eri puolueiden osallistumisen arvioiminen perustuu kontrafaktuaaliseen ajatteluun. Kontrafaktuaalisessa ajattelussa ihminen kuvittelee vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja ja arvioi niitä. Kuinka toisenlainen hallitusohjelma olisi, jos puolue X ei olisi ollut mukana neuvotteluissa? Esimerkiksi olisiko pelkkä ”five-pack” päätynyt millään olennaisilla tavoilla erilaisiin perustulon korotussummiin tai laskentaperusteisiin kuin nyt, kun puolue X oli mukana neuvotteluissa? Puoluevaltuuston, puolueen jäsenten ja kansalaisten on vaikea arvioida kannattamansa puolueen roolia, elleivät he tunne neuvotteluprosessia ja siinä esiin nousseita vastakkainasetteluja.
Osa puolueista on jo ennen vaaleja lyönyt lukkoon joukon ehtoja hallitustyöhön osallistumiselle. Esimerkiksi vasemmistoliitto on esittänyt viisi ”reunaehtoa, joiden täyttyessä puolue on valmis osallistumaan hallitukseen.” Ne liittyvät verotukseen ja tuloeroihin, työhön, ympäristönsuojeluun ja päästövähennyksiin, yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon sekä Nato-jäsenyyteen. Vaikka ehtoja on jonkin verran täsmennetty, on niiden tyydyttävä täyttyminen aina tulkinnanvarainen asia.
Yhtä olennaista on kuitenkin tulkitaanko kynnyskysymyksiä välttämättöminä vai riittävinä ehtoina? Jos ehtojen täyttyminen on riittävä hallitukseen menolle, niin muita näkökohtia ei tarvitse ottaa lainkaan huomioon. Jos ehdot ovat kuitenkin vain välttämättömiä, niin kokonaisarvostelmassa voidaan – ja ehkä pitääkin – ottaa huomioon myös muita asioita. Pitäisikö esimerkiksi kevään ja kesän kuumimpaan kysymykseen eli Euroopan velkakriisiin liittyvien linjausten olla mukana kokonaisarviossa? On varsin todennäköistä että varsinkin verotukseen ja tuloeroihin ja mahdollisesti myös esimerkiksi ympäristöön liittyvät hallitusohjelman kohdat tulevat menemään uusiksi Euroopan kriisin pitkittyessä ja syvetessä. Suomea ei voi eristää muusta maailmasta edes hallitusohjelman perinteisimmissä osioissa.
Täytyy myös päättää kuinka laajassa maailmanhistoriallisessa yhteydessä nyt muodostettavan hallituksen toimintaa pitäisi arvioida? Suomessa markkinoiden vapauttaminen, yksityistäminen, hyödykkeistymisen syveneminen, hyvinvointipalveluiden ja demokratian purkaminen ja rapautuminen sekä eriarvoisuuden lisääntyminen ovat jatkuneet pääsääntöisen yhtämittaisesti melkein neljännesvuosisadan. Parin edellisen hallituksen (Vanhasen I ja II & Kiviniemi) toteutettiin mm. valtion tuottavuusohjelma, varallisuusveron poisto, Lex Nokia, työnantajien KELA-maksujen poisto ja yliopistojen yksityistäminen. Vanhasen toisen ja Kiviniemen hallituksen aikana jouduttiin lisäksi hoitamaan toistaiseksi – sitten 1930-luvun – vakavinta rahoitusmarkkinakriisiä mm. ottamalla julkista velkaa. Tuloksena on, että Kataisen hallituksen ohjelmassa lähtökohtana on 2,6 miljardin euron ”kestävyysvaje”, jota aiotaan kuroa umpeen paitsi verojen korotuksilla niin myös erilaisilla leikkauksilla ja säästötoimenpiteillä.
Lisäkasvua niin Suomessa kuin koko EU:ssa on etsitty ”kilpailukyvystä” ja uusliberalisaation syventämisestä – toistaiseksi ilman kovin kummoisia tuloksia. EU on ollut aktiivinen toimija vapaakauppajärjestelyjen edistämisessä sekä maailman kauppajärjestössä WTO:ssa että sen ulkopuolella. WTO tarjoaa puitteet monenkeskisen kauppajärjestelmän sääntöjen laatimiselle ja valvonnalle. WTO:n Dohan kierros on juuttunut paikoilleen, mutta EU on edistänyt monia sen pyrkimyksiä yksipuolisten toimien tai kahdenvälisten sopimusten kautta. Ne sitovat myös Suomea. Esimerkiksi siinä missä GATS (General Agreement in Trade on Services) sitoo Suomen palveluiden kaupan vapauttamiseen n. 60% palvelukaupan sektoreita (koulutus ja terveydenhuolto on poissuljettu tältä listalta), niin vuosien 2008 / 2009 taitteessa voimaan astunut taloudellinen kumppanuussopimus CARIFORUMin (Karibian meren valtioita) kanssa sitoo melkein 90% palvelukaupan sektoreista samaan päämäärään.
Teollis- ja tekijänoikeuksia on pyritty edelleen vahvistamaan tuomalla ne eurooppalaisen rikosoikeuden piiriin. TRIMS (Trade-Related Investment Measures)-tyyppiset investointisopimusjärjestelyt – jotka kieltävät monet valtiollisen toiminnan ja sääntelyn muodot ”kauppaa vinouttavana” suhteessa poikkikansallisiin investointeihin – ovat yleistyneet G20-maiden ja EU:n erillissopimuksessa maiden ja maaryhmien kanssa.
Nämä laajemmat prosessit jatkuvat myös hallituskaudella 2011-15. Kysymys on missä määrin Kataisen uuden hallituksen ohjelmaa pitää arvioida suhteessa syvempiin maailmanhistoriallisiin kehityskulkuihin? Riittääkö oikeaan arvostelmaan se, että etukäteen asetetut reunaehdot ja kynnyskysymykset täyttyvät jossain määrin, ainakin jonkin tulkinnan mukaan? Moniarvoisessa demokratiassa on tietysti oltava valmis siihen, ettei minkään puolueen kaikkia esityksiä hyväksytä sellaisenaan monipuoluehallituksissa. Kunkin puolueen neuvotteluvoima heijastaa niiden saamia äänimääriä. Myös kompromissit ja erojen sovittelu kuuluvat demokraattiseen politiikkaan.
Muutosta hakevien puolueiden täytyy arvioida, tarkoittaisiko heidän osallistumisensa ensisijaisesti aiempien päätösten vakiinnuttamista ja käynnissä olevien prosessien legitimaatiota? Vai riittävätkö saavutetut myönnytykset kääntämään kehityksen suuntaa edes tyydyttävissä määrin? Asiaa pitää ajatella myös äänestäjien, kansalaisten ja pidemmän aikavälin poliittisten mahdollisuuksien näkökulmasta. Monet ennakoivat ”six pack”-hallituksen hyödyntävän eniten perussuomalaisia. En usko heidän olevan ainakaan kokonaan väärässä. Euroopan velkakriisin syveneminen tulee vahvistamaan laajojen kansankerrosten protestimielialaa entisestään.
