1900-luvun historia tarjoaa oivallisia esimerkkejä siitä, miten velka-asioita on hoidettu kansainvälisessä politiikassa. Historiallisista valinnoista ja niiden tyypillisistä seurauksista voidaan oppia, vaikka tilanteet eivät koskaan toistuisikaan sellaisenaan.
Saksan historia on tässä suhteessa erityisen valaiseva. Versailles’n rauhansopimuksessa Saksalle määrättiin erittäin suuret sotakorvaukset. Velkaa soviteltiin jo 1920-luvulla, mutta ei riittävästi, ja samaan aikaan Saksan liittovaltio, osavaltiot ja kaupungit ottivat uutta velkaa kansainvälisiltä lainamarkkinoilta. Syksyn 1929 pörssiromahduksen jälkeen Saksa joutui velkaantumis- ja deflaatiokierteeseen, joka päättyi Adolf Hitlerin valtaannousuun. Natsi-Saksa alkoi yksipuolisesti järjestellä velkoja uudelleen ja lopulta keskeytti velan maksamisen kokonaan.
Sodan jälkeen Saksa joutui uudelleen vastuuseen vanhoista veloistaan. Lisäksi jälleenrakennus maksoi paljon. Avun lisäksi Saksa sai myös lainaa. Saksan kokonaisvelkataakka oli jälleen suuri, mutta 1950-luvun alkuun tultaessa sen kohtelu oli muuttunut. Saksan velkojen kokonaisjärjestelyistä neuvoteltiin Lontoossa. Neuvottelujen pohjaksi tehty arvio velkataakasta ja sen kestävyydestä oli varsin edullinen Saksalle. Velkataakka kevennettiin noin puoleen velkojen senhetkisestä arvosta, mikä itsessään oli laskettu Saksalle edullisin ehdoin, eikä Saksalle asetettu mitään ”rakennesopeutusehtoja”.
Myös maksuehdot olivat erittäin kohtuulliset. Aluksi Saksan tarvitsi maksaa vain korkoja. Koko velan maksamiseen annettiin aikaa 30 vuotta. Osa velasta siirrettiin Saksan yhdistymisen jälkeiseen aikaan. Tämä velkajärjestely mahdollisti omalta osaltaan 1950- ja 60-lukujen talousihmeen ja edesauttoi demokratian vakiintumista Länsi-Saksassa. Erilaiset valinnat vuosina 1919 ja 1953 johtivat siis olennaisesti erilaisiin seurauksiin. Ne antavat viitteitä siitä mikä toimii ja mikä ei, taloudellisesti ja poliittisesti.
Historian opetukset on kuitenkin helppo unohtaa. 2010-luvun alussa Saksan, Suomen ja muiden ylijäämämaiden toiminta muistuttaa sitä, miten ensimmäisen maailmansodan voittajat kohtelivat Saksaa vuosina 1919-32. Vaikeuksissa olevat euromaat laitetaan maksamaan velkojaan leikkaamalla julkisia menoja ja korottamalla veroja. Toisin sanoen velkaiset maat pakotetaan deflationaariseen talouspolitiikkaan, joka ei ratkaise velkaongelmaa, koska sillä on taipumusta johtaa itseään vahvistavaan talouden laskukierteeseen.
Saksan ylijäämä toimi eri osapuolia hyödyttävällä tavalla 1980-luvun alkuun saakka, mutta sen jälkeen ylijäämästä on vaiheittain tullut yhä suurempi taakka varsinkin muulle Euroopalle ja jossain määrin koko maailmantaloudelle. Yhteenkietoutuneessa eurooppalaisessa ja globaalissa poliittisessa taloudessa Saksan ja Suomen ajamalla politiikalla on vaikutuksia kaikkien maiden kasvun ja työllisyyden edellytyksiin. Tulevaisuuden kannalta olennaisinta voi kuitenkin olla poliittinen reaktio siellä, missä kriisin seuraukset ovat kaikkein kouriintuntuvimpia ihmisten arkielämän kannalta.
Saksan historialliset kokemukset eivät ole ainoa asia, mistä voidaan oppia. Monien kehitysmaiden velkaongelmat ovat jatkuneet jo vuosikymmeniä. Globaalin etelän velkakriisi käynnisti maailmanlaajuisen kampanjan, jonka keskeisenä tavoitteena on ollut kansainvälisen velkasovittelumekanismin luominen. Yhteinen, pysyvä ja kaikkia samalla tavalla kohteleva velkasovittelumekanismi puuttuu edelleen, vaikka joitakin askeleita hallittujen velkajärjestelyiden suuntaan onkin otettu.
Koska kehitysmaavelkaliike ei onnistunut tavoitteessaan, on nyt myös Eurooppa IMF:n rakenteellisen sopeuttamisen kohteena.
Heikki Patomäki
Kolumni on ilmestynyt Vihreässä Langassa 13.1.2012 ja perustuu ilmestymässä olevan kirjan Eurokriisin anatomia. Mitä globalisaation jälkeen? lukuun 7 (Into, Helsinki, tammikuu 2012). Kirja julkaistaan ke 15.2. klo 12.30 Helsingissä (aika ja tarkempi paikka vahvistetaan helmikuun alkupuolella).
