Minua on jo pitkään harmittanut, että Jyrki Katainen ja Olli Rehn ovat päässeet kuin koira veräjästä kaikkine lausuntoineen talouskriisistä. Ja sama pätee useimpiin taloustieteilijöihin – kuten yhtälailla myös Angela Merkeliin ja lukuisiin muihin suomalaisiin ja eurooppalaisiin poliitikkoihin. Missä ovat ne tutkivat journalistit, jotka vetäisivät poliitikot ja asiantuntijat tilille julkisista sanomisistaan ja päätöksistään?
Esimerkiksi kesällä 2008 media raportoi, että ”valtiovarainministeri Jyrki Katainen käveli median eteen rentona ja hymyssä suin VM:n budjettineuvotteluiden tauolla helteisessä Espoossa, vaikka suomalaisten usko talouden kehitykseen on laskenut 90-luvun lamavuosien tasolle”. Sen verran Katainen sentään toppuutteli, että ”suomalaisten on totuttava siihen, että BKT:n kasvu on jatkossa jatkuvasti 1 – 2 prosenttia, kun se nyt on ollut 3:n luokkaa”. Tämä arvio perustui lähinnä huoleen huoltosuhteen huononemisesta. Tosiasiassa talous ei ole kasvanut lainkaan tuon kommentin jälkeen eikä huoltosuhteella ole ollut mitään tekemistä asian kanssa. Katainen toimi valtiovarainministerinä 2007-11 ja on sen jälkeen ollut pääministeri. Ei siis kovin menestyksekäs kausi Suomen talouspolitiikan vetäjänä.
Eurokriisin kärjistyttyä olemme kuulleet sekä Kataisen että Rehnin vakuuttelevan lukemattomia kertoja, kuinka tämä tai tuo hätäpaketti tai uusi rahasto tai mekanismi tulee tuomaan ratkaisun kriisiin. Kaikki muuttuu kohta paremmaksi. Samaa virttä ovat veisanneet useimmat talousasiantuntijat, jotka ovat kerta toisensa jälkeen vakuutelleet komission tai kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n virallisen linjan olevan oikeassa. Viimeisten kuukausien aikana IMF on kuitenkin yllättäen korjannut käsityksiään. Tammikuussa 2013 julkaistussa raportissa todetaan, että IMF:n aiemmat oletukset säästötoimenpiteiden kerroinvaikutuksesta talouskehitykseen ovat olleet pahasti alimitoitettuja. Toisin sanoen pieleen on mennyt. Kovat säästökuurit ovat johtaneet taantumaan ja joissakin maissa lamaan. Samalla velkamäärä on lisääntynyt. Elvyttämällä olisi saatu aikaan paljon parempi tulos.
Komissiota ja myös Olli Rehniä aiemminkin arvostellut Paul Krugman on tarttunut tilaisuuteen ja lisännyt kritiikin purevuutta. Krugman puhuu talouden torakka-ajatuksista. ”Ajatuksista, jotka haluat huuhtoa pois, mutta jotka tulevat aina takaisin.” Vaikka Krugman ei käytä sanaa ”uusliberalismi”, siitä juuri on kyse. Vanhan oikeaoppisen talousliberalismin ajatukset ovat tulleet takaisin ja hallinneet poliittisen talouden kenttää viimeiset 20-30 vuotta. Rehnin vakuutellessa, että edes IMF:n tutkimukset eivät ole jumalansana, Krugman vastaa: ”En ole koskaan väittänytkään, että Rehnin äiti oli hamsteri ja että hänen isänsä haisi seljanmarjoilta; huomautin, että hän on luvannut hyviä tuloksia säästölinjasta vuosien ajan muuttamatta retoriikaansa lainkaan siitä huolimatta, että työttömyys koko ajan kasvaa”. Krugmanin aiheellinen ihmetyksen aihe on, että miten meitä – suomalaisia, eurooppalaisia, amerikkalaisia, maailman kansalaisia – voivat johtaa ihmiset, jotka eivät tunne historiaa tai opi omista kokemuksistaan, vaan jatkavat saman liturgian toistamista riippumatta siitä mitä tapahtuu ja mihin suuntaan kehitys menee.
IMF:n kantojen muututtua, ja komission ja Krugmanin taittaessa kiihkeästi peistä, muutamat näkyvät suomalaiset taloustieteilijät ovat nyt varovaisesti ja moniselitteisesti ryhtyneet reivaamaan näkemyksiään. Jälkiviisaus on kaikkein oivallisin viisauden laji, sillä jälkiviisas ei ole koskaan väärässä. Mutta varmuuden vuoksi on silti hyvä muotoilla sanottavansa niin ehdollisesti ja salamyhkäisesti, ettei kukaan voi olla ihan varma sanoman sisällöstä. Esimerkiksi Rehnin neuvonantajana toiminut Vesa Vihriälä toteaa Helsingin Sanomien mukaan: ”Finanssipolitiikan vaikutus talouskasvuun on suurempi kuin komissio ajatteli. Ongelmana on, että jos finanssipolitiikka olisi ollut kovin toisenlaista, kriisimaat eivät olisi saaneet rahaa markkinoilta. Kysymys politiikan mitoituksesta ei ole yksioikoinen.”
Valtioiden alistaminen markkinakuriin on kuitenkin ollut tietoista politiikkaa. Se on nykyisenkaltaisen EMU:n keskeinen tarkoitus. Keskuspankki on irrotettu finanssipolitiikasta. Euroalueen maat käyttävät ulkomaista valuuttaa ja joutuvat sopeutumaan markkinoilla muodostuvaan korkotasoon. On rakennettu yhteismarkkinat ja edistetty pääoman vapaata liikkuvuutta myös globaalisti, samalla kun valtioilta on viety talouspoliittisia välineitä pois rakentamatta mitään tilalle EU-tasolle. EMU-projekti on täysin yhteensopiva uusliberalismin perusoppien kanssa. Sosiaalista ja julkista halutaan rajoittaa, kilpailullisia markkinoita laajentaa.
Rehnin vastaus Krugmanille kertoo myös jotain olennaista markkinakurin luonteesta. Rehn ei totea ainoastaan, että IMF ei (sittenkään?) edusta jumalaa maan päällä, vaan hän myös valittelee, että IMF:n viimeisimmät tutkimukset syövät markkinoiden luottamusta. Toisin sanoen valtioiden ja EU:n alistaminen markkinakurille tarkoittaa, että totuuteen ei enää ole varaa. Täytyy valehdella. Mikä tietysti herättää kysymyksen: onko saman liturgian toistamisessa kyse oppimiskyvyttömyydestä vai ehkä sitten tietoisesta valehtelusta?
Puolen vuosisadan takaisessa, mutta edelleen tuoreessa ja raikkaassa kirjassa The Nerves of Government, Karl Deutsch erittelee vallan, oppimisen ja ideologioiden suhdetta. Hänen mukaansa valta on olennaisesti suhde sisään tulevan ja ulos virtaavan informaation välillä. Kun muodostuu kapeaan valtaan perustuva tahto, on varaa olla kuuntelematta ja pakottaa muut sopeutumaan jo omaksuttuihin näkemyksiin. Valta tässä kapeassa mielessä on sitä, että on varaa olla oppimatta. Tällaisen vallan ja konservatiivisten ideologioiden välillä on sisäinen suhde. ”Kun valta viedään äärimmäisyyksiin saakka, kapeasta vallasta tulee sokeaa ja kyseisestä henkilöstä tai organisaatiosta täysin välinpitämätöntä nykyisyydelle. Sitä ajaa, kuten luotia tai torpedoa, yksinomaan sen menneisyys.”
Himasmaiset tulevaisuusvisiot tuskin lisäävät päätöksentekijöiden oppimiskykyä. Myös media vahvistaa torpedon tavoin etenevää valtaa, jos se päästää poliittiset päätöksentekijät demokraattisesta tili- ja vastuuvelvollisuudesta. Maailmanhistoriaa tuntevat tietävät, että kapea valta on ennenkin tuottanut suuronnettomuuksia.
