Katsaus vasemmiston aikaansaannoksiin Kataisen hallituksessa julkaistiin tänään 3.1. Kansan Uutisissa. Kirjoitin kommenttipuheenvuoron pyynnöstä jo joulukuun puolivälissä, Madridin puoluekokousmatkan aikana. Se julkaistiin nyt samalla aukeamalla hieman lyhennettynä ja haastattelumuodossa otsikolla ”Surullista europolitiikkaa”. Monia yksittäisiä asiakohtia olisi voinut puida pitkäänkin, mutta olennaisinta on ymmärtää poliittisen kokonaissuunnan muodostumista.
”Mitä hallituksessa on saatu aikaan?” Lista hallituksen tekemistä hyvistä ja huonoista asioista on välttämätön osa arviota, mutta se ei yksin riitä. Monet hallitukseen menon ehdot voivat ehkä täyttyä – tosin usein vain muodollisesti – mutta lista itsessään muodostaa ongelmallisen tavan ymmärtää mitä politiikka on. Politiikka pirstoutuu toisistaan irrallisiksi ja usein aika teknisiksi yksittäisasioiksi, joita tavataan hahmottaa euromäärien kautta. Tämä ei auta ymmärtämään missä nyt mennään.
Astetta parempi arviointitapa on sellainen, jossa edes yritetään hahmottaa näiden rahamääräisten asioiden suhteita ja kokonaisuutta. Monet yksittäiset parannukset ovat tuoneet helpotusta pienituloisten ja heikoimpien asemaan muutamilla kympeillä tai satasella kuukaudessa ja maksavat vuositasolla kenties muutamia kymmeniä miljoonia, korkeintaan ehkä 100-200 miljoonaa. Yhteisöveron alennuksen, säästöjen, leikkausten ja rakenneuudistusten hintalappu liikkuu sadoissa ja tuhansissa miljoonissa. Näiden välillä tuntuu vallitsevan epäsuhta.
Budjettipäätösten ja lakien kokonaisuudesta muodostuu talouspoliittinen linja, joka voi onnistua tai epäonnistua. Kataisen hallituksen ohjelmassa luvattiin paluuta kasvu-uralle ja työttömyyden alenevan 5%:iin. Kataisen ja Urpilaisen linjaton ja sekava talouspolitiikka hallitus on epäonnistunut tavoitteissaan. Vaikka velkaantuminen on nopeaa, kasvua ei ole näkynyt ja työttömyys on 7,5%:ssa (työttömiä työnhakijoita on 100 000 enemmän kuin 2008). Toki välitön tilanne voisi olla kurjempikin: Suomi on edelleen vauras eikä sentään ole ainakaan vielä kokenut eurokriisimaiden kohtaloa.
Talouspolitiikasta ja kaikista päätöksistä ja sitoumuksista muodostuu kaikessa sekavuudessaan kuitenkin ideologinen linja. Kataisen hallitus syventää uusliberalisaatiota edelleen, joskin Suomen osalta pehmennetyssä ja ristiriitaisessa muodossa. Yleisenä lähtökohtana on yksityisen markkinakilpailun ja suurtuotannon ihailu. Samalla kun yksityistämistä, kaupallistamista ja hyödykkeistämistä jatketaan, eriarvoistumista Suomessa pyritään lieventämään tai pehmentämään parantamalla perusturvaa, lisäämällä verotuksen progressiota ja tekemällä edes jotain harmaata taloutta vastaan. Tavoitteet ovat samantyyppisiä kuin Britannian New Labourilla, Tony Blairin ”uudistusten” jälkeen.
Merkittävää osaa jyrkemmin uusliberalisoivasta politiikasta ollaan sälyttämässä seuraavan hallituksen niskoille. Tämä tulee toteutumaan kahta kautta: ns. kestävyysvajeen umpeen kurominen tarkoittaa lisäsäästöjä ja -leikkauksia, samalla kun myös EU-kurisopimukset ja mekanismit alkavat purra Suomeen seuraavalla hallituskaudella. Tällainen käsien sitominen on oikeiston, ei vasemmiston projekti.
Kaikkein surullisinta katsottavaa Kataisen hallituksen toiminta on ollut EU:ssa. Vasemmistossa vedotaan usein sijoittajavastuun käsitteeseen ja Suomen saamiin vakuuksiin, vaikka suurin osa tukipaketeista on mennyt rahoitussektorille, vakuudet ovat onneton yhdistelmä nationalismia ja spekulaatiota rahoitusmarkkinoilla, ja pahimmassa tapauksessa tavallisten ihmisten ja pienyritysten säästöjä on rokotettu merkittävästi sijoittajavastuun nimissä.
Tukemalla Merkelin ja komission linjaa – ja aika ajoin vaatimalla jopa vielä jyrkempiä linjauksia ja ehtoja Suomen veronmaksajien edun nimissä – Kataisen hallitus on siis paitsi ajanut alasajoja, leikkauksia, palkanalennuksia ja yksityistämisiä ympäri Eurooppaa niin myös edesauttanut kokonaiskysynnän laskua Euroopassa ja maailmalla. Tällä on ollut ja tulee olemaan suoria negatiivisia vaikutuksia Suomen omaan talouskehitykseen, mikä on osaltaan heijastunut julkisen talouden mahdollisuuksiin ja rajoitteisiin. Hallituksen ratkaisuna on ollut siirtää ”sopeutumista” paitsi kunnille niin myös tulevaisuuteen, ylipäänsä eteenpäin.
Pieni ironinen pilke silmäkulmassa tämän arvion voi päättää mukailtuun takautuvaan sitaattiin. ”Onpa niin saatanan surkeaa” olisi varmaan Urkkikin todennut. Kekkosta tässä ei kuitenkaan kaivata, vaan kriittistä ja aloitteellista poliittista toimijuutta.
Heikki Patomäki
