Tämä on tiivistelmä EuroMemo-ryhmän (”Eurooppalaiset ekonomistit vaihtoehtoisen talouspolitiikan puolesta”) vuoden 2014 raportista. Jo tiivistelmä itsessään on erinomainen katsaus ajankohtaiseen tilanteeseen ja eurokriisin kauaskantoisiin seurauksiin Euroopan Unionin kehityksen kannalta. Raportissa kyseenalaistetaan myös EU:n ja USA:n välinen kauppasopimus, jonka ”taloudellinen merkitys on kyseenalainen”, ja joka kaikkien muiden ongelmien lisäksi ”on suora hyökkäys EU:ssa tapahtuvaa demokraattista päätöksentekoa vastaan”. Olen yksi noin 300 raportin allekirjoittaneesta poliittisesta taloustieteilijästä; allekirjoituksia haetaan edelleen. Tiivistelmän on kääntänyt Erkki Laukkanen — olen osaltani ollut mukana viimeistelemässä suomennosta.
Johdanto
Euroopan Unioni (EU) etsii tietä ulos taantumasta. Osia EU:sta on kuitenkin juuttunut laman kaltaisiin olosuhteisiin. EU:n reuna-alueiden maissa työttömyys on poikkeuksellisen korkea, eikä sen odoteta lähitulevaisuudessa merkittävästi laskevan. Suoraviivaiset säästö- ja leikkausohjelmat ovat laajentaneet Euroopan sosiaalista jakautumista. Se on myös johtanut sellaiseen elinkeinojen uudelleen järjestelyyn, jossa Saksan ja Pohjoismaiden teollinen tuotantokapasiteetti on vahvistunut eteläisten jäsenmaiden kustannuksella. Kriisi on johtanut myös olennaisiin tulonjakoa koskeviin muutoksiin. Useimmissa euro-alueen ytimen ulkopuolisissa maissa reaalipalkat ovat laskeneet. Erityisesti näin on tapahtunut euro-alueen reunamaissa ja Itä-Euroopassa. Vastaavasti EU:n reuna-alueiden maiden valta-asema suhteessa Saksaan ja Pohjoismaihin on heikentynyt siten, ja suuri osa niiden talouspolitiikasta sanellaan nykyään Brysselistä. EU-komission toimintatapaa leimaa edelleen vakava demokratiavaje ja avoimuuden puute. Tärkeimmät päätökset tehdään suljetuissa kokouksissa vahvan bisnesperusteisen lobbauksen saattelemana ilman tulosvastuuta sen enempää kansallisille parlamenteille kuin Euroopan parlamentillekaan. Monissa maissa oikeistopuolueet – ja eräissä maissa uusfasistiset puolueet – ovat kyenneet hyödyntämään laajalle levinnyttä tyytymättömyyttä EU:ta ja Brysselin edellyttämää toimintatapaa kohtaan.
1. Finanssi- ja rahapolitiikka
EU:n taloudellisen laskukauden odotetaan päättyvän, mutta tuotanto on edelleen alle vuoden 2008 tason ja tilanne on polarisoitunut: monissa maissa työttömyys on kasvanut ja reaalipalkat ovat laskeneet. Välitön finanssikriisi on padottu, mutta rahamarkkinajärjestelmä on edelleen hyvin hauras. Pankit ovat supistaneet lainanantoaan vuonna 2013. EU:n edellyttämä menoja leikkaava finanssipolitiikka on vaikeuttanut alijäämien hallintaa monissa maissa. Samaan aikaan kun Euroopan Keskuspankki (EKP) on vakauttanut pankkien asemaa noin tuhannen miljardin euron lainoilla, jotka on annettu kolmeksi vuodeksi ilman ehtoja, hallituksille lainaaminen on ollut edelleen kiellettyä. EU:n omistautuminen talouspolitiikan uusklassisille periaatteille on johtanut siihen, että palkoista on tullut se joustoerä, jolla budjetit on määrä tasapainottaa. Sitä mukaan kun reaalipalkat ovat monissa maissa alkaneet laskea, kysyntää leikkaavat deflatoriset voimat ovat Euroopassa voimistuneet. Kysynnän leikkaamisen sijaan hallitusten pitäisi tukea sosiaalisen ja ympäristöystävällisen työllisyyden kasvua. Pienituloisten asemaa heikentävistä leikkauksista olisi luovuttava. Koulutusta ja terveyspalveluja olisi vahvistettava. Laajemmat julkiset palvelut tulisi rahoittaa perumalla viimeisten 20 vuoden aikana tehdyt veroleikkaukset. EU:n laajuisen finanssipolitiikan mahdollistamiseksi EU-budjetin tavoitteelliseksi kooksi tulisi asettaa 5 prosenttia BKT:sta. Heikoimpien maiden vastaisten spekulaatioiden estämiseksi budjettialijäämien rahoituksen tulisi perustua EU:n laajuisiin velkakirjoihin, ns. eurobondeihin. Monissa maissa velat ovat jo liian suuria kokonaan takaisin maksettaviksi. Siksi ne ja niiden oikeutus ja lainvoimaisuus on tarkastettava todellisen takaisinmaksun arviointia varten. Palkkojen alas painamisen tilalle on nostettava keskitetyt, kunkin maan tuottavuuskehitykseen sopivat palkkaratkaisut. Kohtuulliset palkankorotukset lisäävät kysyntää ja kohottavat sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Työttömyyden torjumiseksi ja palkkatyöstä riippumattoman toiminnan lisäämiseksi normaalin työviikon pituudeksi tulisi tavoitella 30 tuntia ilman palkanmenetystä.
2. Raha- ja pankkipolitiikka
Vielä viisi vuotta Lehman Brothers –pankin konkurssin jälkeen rahoitus- ja pankkialaa koskeva kriisi EU:ssa on ratkaisematta. Useimmissa EU-maissa pankkijärjestelmä on edelleen hauras, EKP:n valtavista maksuvalmiutta tukevista toimista huolimatta. Monissa maissa, kuten Espanjassa, tilanne on suorastaan kriittinen. Vuoden 2012 puolivälissä EU-komissio ehdotti kriisin ratkaisuksi ns. pankkiunionia (Banking Union). Hankkeen kunnianhimoisesta organisaatiosta huolimatta pankkiunioni ei muuta rahoitusalaa koskevaa ajattelutapaa EU:ssa. Liikasen raportin ehdottamat uudistukset vahvistavat yleispankkien aseman, sen sijaan että talletuspankkitoiminta ja sijoituspankkitoiminta olisi selvästi erotettu toisistaan. Uudistusehdotukset ovat ongelmallisia myös EU:n demokratian ja johtamistavan kannalta, sillä ne demokraattisen valvonnan ulkopuolella olevan EKP:n vastuuta pankkien valvonnassa. On muistettava, että EKP on osittaisvastuussa euroalueen velkakriisin syvyydestä, koska se kieltäytyy lainaamasta suoraan arvopaperimarkkinoilla operoiville hallituksille. Uudistusten hitauteen ja heikkouteen on vaikuttanut myös vahva rahoitusalan lobbaus, jonka seurauksena tehokas sääntely ei ole voinut toteutua. Eurooppalaisten instituutioiden tavoitteena tulisi olla finanssialan vaikutuksen vähentäminen taloudessa. Talletuspankit tulisi eriyttää muista rahoitusalan instituutioista siten, että ne voivat keskittyä ydinosaamiseensa: rahan lainaamiseen yrityksille ja kotitalouksille, siis muille kuin toisille rahoituslaitoksille. Komission ehdottama direktiivi finanssitransaktioverosta olisi toimeenpantava nopeasti. EKP tulisi asettaa tehokkaan demokraattisen valvonnan alaiseksi ja sen tulisi antaa etusija sosiaalisille ja ekologisille tavoitteille.
3. EU:n johtaminen
Budjettikurisopimuksen ja two pack –nimellä tunnetun direktiivin voimaanastuminen tarkoittaa sitä, että euroalueen maat ovat jatkossa alisteisia laajalle keskitetylle kontrollille. Huolimatta siitä, että kansallisten parlamenttien talouspoliittista valtaa on näin vahvasti rajoitettu, Euroopan parlamentin valtaa ei ole vastaavasti lisätty. Se, että uudelleen vahvistetaan hallitusten kulutusta ja lainanottoa koskevat yksinkertaiset aritmeettiset rajoitukset, ei voi tuottaa sen parempia tuloksia kuin se aiemmin on tuottanut. Nämä yksinkertaiset rajoitteet ilmentävät epäluottamusta demokratiaan ja yliarvioivat markkinamekanismin roolin mahdollisuuksia taloudenpidon vakauttamisessa. EU-johtajien käyttämä kilpailukykyretoriikka, jolla on perusteltu sekä talouspolitiikan rajoittamista että heikompien jäsenmaiden painostamista, rajoittaa myös taloudenpidon demokraattista valvontaa. Taloudenpitoa koskevat lailliset rajoitukset ovat nyt niin vakavia, että vaihtoehtoisen talouspolitiikan täytyy joko kumota nykyiset hallintakeinot tai alistaa ne yksiselitteisesti muille tavoitteille, kuten työllisyydelle, ekologiselle kestävyydelle ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle.
4. Verotus
Verotuksen taloudellinen ja poliittinen merkitys on tullut aiempaakin ilmeisemmäksi sitä mukaa kun Euroopan kriisi on kietoutunut osaksi useimpien jäsenmaiden ja niiden kansalaisten taloudenpitoa. Verotuksen oikeudenmukaisuudesta ja rahoitusalan järjestelyistä huolestuneet alueelliset ja globaalit toimintaryhmät ovat saaneet kasvavaa huomiota eurooppalaisessa kansalaisyhteiskunnassa vahvistuen edelleen paljastamalla monikansallisten yhtiöiden ja rikkaiden henkilöiden laaja-alaisia verovälttelytapauksia. Vastauksena sekä verovelvoitteiden laiminlyöntien aiheuttamaan raivoon EU-kansalaisten keskuudessa että taantuman ja laman aiheuttamiin veromenetyksiin, Euroopan hallitukset ovat aiempaa enemmän painottaneet verovälttelyn ja epäreilun verokilpailun ehkäisyä. Euroopan parlamentin vahvalla tuella EU-komissio on hyväksynyt joukon verouudistuksia rajat ylittävän verovalvonnan läpinäkyvyyden lisäämiseksi. Esimerkkejä tästä ovat Euroopan säästödirektiivin edellyttämä tietojen vaihto, yhteisen yhteisöverokannan valmistelu ja finanssitransaktioveron valmistelu euroalueelle. Niin tarpeellisia kuin tällaiset uudistukset verotuksen selventämiseksi ovatkin, ne eivät riitä kumoamaan sitä verokilpailun perusongelmaa, jossa kukin maa ratkoo omia ongelmiaan muiden maiden kustannuksella (”beggar-thy-neighbour”). Nämä uudistukset eivät myöskään muuta sitä tosiasiaa, että tuloerot kautta Euroopan jatkossakin kasvavat. Vain perinpohjainen verokantojen harmonisointi, progressiivinen verotus, tasaverokantojen poistaminen Keski- ja Itä-Euroopan maissa ja veroprosenttien yhdenmukaistaminen voivat taata yhteisölliseen solidaarisuuteen perustuvan toimintatavan Euroopassa.
5. Työllisyys ja sosiaalipolitiikka
Rahoitus- ja talouskriisi on vaikuttanut vahvasti monien eurooppalaisten elämään korkean työttömyyden ja köyhyyden muodossa. Monien nuorten tulevaisuutta koskevat odotukset ovat murentuneet. Tuoreimpien tilastotietojen mukaan joka neljäs EU-kansalainen elää nykyään köyhyydessä ja joka kahdeksas on työtön. Erityisesti nuorisotyöttömyyden taso on huolestuttavan korkea: keskimäärin joka neljäs EU-nuori on työtön ja Etelä-Euroopan maissa, kuten Kreikassa, Espanjassa ja Italiassa, jopa kaksi kolmesta nuoresta on vailla työtä. Korkea työttömyys ja köyhyys ovat heikentäneet työvoiman neuvotteluasemaa suhteessa työnantajiin samalla kuin epävarman työn määrä on lisääntynyt: joka viides työsopimus perustuu muuhun kuin vakituiseen kokopäivätyöhön. Lyhytaikainen työ ja vastentahtoinen osa-aikatyö ovat lisääntyneet. EU ei ole kyennyt osoittamaan resursseja köyhyyden ja nuorisotyöttömyyden hoitoon. EU:n omat instituutiot, kuten komission työllisyys- ja sosiaaliasioiden osasto, eivät myöskään ole kyenneet seuraamaan ja puuttumaan kasvaviin sosiaalisiin vaikeuksiin ajautuneita jäsenmaitaan. EU-instituutioiden tulisi välittömästi arvioida leikkauspolitiikkansa vaikutukset jäsenvaltioidensa tilanteisiin. Sen jälkeen niiden tulisi tarjota tukea avainaloille, kuten terveyshuollolle, ja taata tuen toimittaminen työttömyyden ja köyhyyden koettelemille nuorille ja lapsille. Sosiaalivakuutusohjelmien etuja on alettava soveltamaan myös tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa olevaan työvoimaan. EU:n tulisi myös tehdä aloite lainsäädäntöohjelmasta, jonka tavoitteena on Euroopan työlainsäädännön päivittäminen muuttuneita työoloja vastaavaksi.
6. Elinkeinopolitiikka
Käsitys siitä, että Eurooppa tarvitsee oman teollisuus- ja investointipolitiikan, on vahvistunut myös komission keskuudessa. Mutta sen ehdotukset ovat toistaiseksi olleet varsin kapea-alaisia ja lyhyen aikavälin kilpailukykyyn perustuvia. Tarvitaan vaihtoehto, jossa kytkee yhteen pitkän aikavälin investointipoliittiset tavoitteet ja sosio-ekologisen muutoksen. Tämä vaihtoehto kattaa kuusi ulottuvuutta: (1) Euroopan laajuinen investointiohjelma sosio-ekologisten tuotantosuhteiden uudelleenjärjestämiseksi, (2) Euroopan teollisen potentiaalin jälleenrakentaminen, (3) uuden ympäristöystävällisen, tieto- ja osaamisintensiivisen ja korkean palkkatason elinkeinojen kehittäminen, (4) viime vuosikymmenien aikana toteutettujen mittavien yksityistämisohjelmien peruuttaminen ja huomattavan julkisen tuen organisointi uusille toiminnoille, (5) turvallisuuden uudelleenmäärittely kohti aseriisuntaa, kasvavaa sosiaalista koheesiota ja epätasapainojen vähentämistä niin jäsenmaiden välillä kuin sisälläkin, (6) uusien politiikkakeinojen kehittäminen Euroopan ekologisen muutoksen tueksi. Ne erityiset elinkeinopoliittiset toiminnot, joilla asetettuihin tavoitteisiin tähdätään ovat: (a) ympäristön ja uusiutuvien energialähteiden suojelu, (b) tietoon sekä informaatio- ja kommunikaatioteknologiaan perustuvien sovellutusten tuotanto ja levittäminen, (c) terveys-, hyvinvointi- ja hoivapalvelujen tuottaminen, (d) sosiaalisesti ja ekologisesti kestävien ruoka-, liikkuvuus-, rakennus-, energia-, vesi- ja jäteratkaisujen tukeminen.
7. EU:n ja USA:n välinen kauppasopimus
EU on viime vuosina neuvotellut lukuisia kahdenvälisiä kauppasopimuksia. Huipentumana tälle on vuoden 2013 alussa annettu ilmoitus, jonka mukaa EU ja USA aloittavat kahdenväliset kauppaneuvottelut ns. transatlanttisesta kauppa- ja investointisopimuksesta. Sopimuksen tarkoituksena ei ole vain tullien madaltaminen kahden maailman suurimman taloustoimijan välillä. Sopimuksen ensisijainen tarkoitus on säännösten poistaminen ja/tai harmonisointi sellaisilla toimialoilta kuin maatalous, ruokaturvallisuus, tuote- ja tekniset standardit, finanssipalvelut, yksilöllisten omistusoikeuksien suojelu ja hallitusten hankinnat. Myös investointien vapauttaminen ja suojelu ovat keskeisiä kysymyksiä. EU-komission teettämien tutkimusten mukaan sopimus lisäisi talouskasvua ja työpaikkoja EU:ssa. Sopimuksen taloudellinen merkitys on kuitenkin kyseenalainen. Lisätulojen määräksi seuraavan 10 vuoden siirtymäajalla on arvioitu alle prosentti EU:n bruttokansantuotteesta. Kaupan liberalisoinnin vaikutukset työttömyyteen ja erilaisiin sopeutumiskustannuksiin sivuutetaan tyystin. Sääntelyn purkaminen on kuitenkin uhka julkisille terveyspalveluille, työntekijöiden oikeuksille ja kuluttajansuojalle. Ehdotus investoijien ja valtioiden väliseksi sovittelumekanismiksi suosii investoijia valtioiden kustannuksella. Sopimus on suora hyökkäys EU:ssa tapahtuvaa demokraattista päätöksentekoa vastaan. Siksi neuvotteluja koskeva asialista on monin osin tarkistettava ja korjattava. Käytettävissä olevan tiedon perusteella ei ole näyttöä siitä, että sopimus toisi jotakin taloudellista tai sosiaalista hyötyä EU-kansalaisille. Sopimuksen demokraattiseksi arvioimiseksi tarvitaan irtiotto nykyisestä salailevasta valmistelusta sekä kattava vaikutusarviointi ja koko joukko erillisiä tutkimuksia monista sopimuksen kipukohdista.
* * * * *
