Raporttini Euroopan vasemmiston puoluekongressista ilmestyi englanniksi kokouksen päättymispäivänä eli 15. joulukuuta 2013. Tässä on lupaamani suomenkielinen versio.
”Ihmisten vastarinta ja vasemmistopuolueiden kasvava voima antavat aihetta toivoon.” Tämä innoittava toteamus on luettavissa Espanjassa, Madridissa 13.–15. joulukuuta 2013 pidetyn Euroopan vasemmiston 4. puoluekongressin lehtisestä. Toukokuussa 2004 perustetulla Euroopan vasemmistolla on 26 varsinaista jäsentä ja seitsemän seuraajapuoluetta, jotka edustavat vasemmistodemokraattisia punavihreitä aatteita.
Hyvät uutiset ensin: Madridissa pidettyyn kongressiin osallistui useita satoja ihmisiä kaikkialta Euroopasta ja myös muutamia vierailijoita Euroopan ulkopuolelta. Keskustelut olivat vilkkaita. Kongressissa hyväksyttiin uusi poliittinen asiakirja ja monia aloitteita. Kongressin puheenjohtajaksi valittiin Pierre Laurent ja Alexis Tsipras nimettiin Euroopan vasemmiston ehdokkaaksi Euroopan komission puheenjohtajan virkaan.
Monissa puheissa ja puheenvuoroissa korostettiin, että vasemmisto on ainoa vaihtoehto Euroopassa nykyään vallalla oleville säästötoimenpiteille. Kongressissa hyväksytyssä asiakirjassa todetaan, että Euroopan unionia ollaan ohjaamassa umpikujaan. Tämä tie syöksee koko mantereen taantumaan ja johtaa tilanteeseen, jossa EU:n olemassaolo joutuu kyseenalaiseen asemaan. Totta onkin, että monissa maissa keskustelut mahdollisuuksista irrottautua unionista ovat kiihtyneet. Monet yhteiskuntatieteilijät pohtivat parhaillaan sitä, kuinka todennäköistä on, että unioni hajoaa.
Keskeinen rooli tässä prosessissa on niin sanotuilla ”populistisilla oikeistopuolueilla” ja niiden suosion kasvulla (populismi-termi on ongelmallinen siksi, että poliittiset puolueet ja poliitikot käyttävät sitä usein halventavassa mielessä poliittisista vastustajistaan, mikä voi johtaa myös väärinkäsityksiin ja viedä näin pohjaa vuoropuhelun periaatteilta). Vasemmistoliiton Tatu Ahponen korosti, että populististen oikeistopuolueiden tyhjä retoriikka on paljastettava. Hallitukseen päästessään näillä puolueilla on nimittäin tapana noudattaa samaa rakenteellisen sopeutuksen politiikkaa kuin edeltäjänsä. Ainoana erona näyttäisi olevan se, että nämä puolueet haluavat soveltaa tätä politiikkaa pikemmin kansallisella kuin EU:n tai maailmanlaajuisella tasolla. Käytännössä ero on mitätön.
Kongressissa Euroopan vasemmiston varapuheenjohtaja Marisa Matías, jonka tehtävänä oli esitellä poliittinen asiakirja, tähdensi, että on esitettävä täsmällisiä ehdotuksia, jotta kongressi saadaan päätökseen menestyksekkäästi. Tällä Matías tarkoitti sitä, että ehdotuksilla on pyrittävä haastamaan Eurooppa, joka Matíasin mukaan toimii nykyisellään finanssimarkkinoiden palvelijana, ja talouspolitiikka on asetettava yhteiskunnan palvelukseen. Matíasin näkemys oli yhdenmukainen Bolivian varapresidentin Álvaro Garcian esittämän huomion kanssa, jossa tämä korosti, että ei riitä, että tuomitsemme prosessit ja toimintalinjat, jotka eivät ole mielemme mukaisia, tai toimijat, joista emme pidä tai joita pidämme vastustajinamme tai jopa vihollisinamme (rauhantutkijana tosin pidän Garcian käyttämää sanaa ’vihollinen’ ongelmallisena). Myös minun mielestäni Euroopan vasemmiston keskeisenä tavoitteena on oltava nimenomaan uskottavien ja toimivien vaihtoehtojen tarjoaminen.
Se, että Eurooppa on rakennettava uudelleen, oli viesti joka toistui kerta toisensa jälkeen ja usein varsin kiihkeästi Madridin kongressissa esitetyissä puheissa ja puheenvuoroissa. Omassa puheenvuorossani sitä vastoin totesin, että vaikka suurin osa meistä on täysin samaa mieltä perusajatuksesta eli siitä, että Euroopassa on saatava aikaan eettinen ja poliittinen suunnanmuutos, valtaosa yhdeksäntuhannen sanan mittaisen poliittisen asiakirjan sisällöstä on omistettu ongelmien määrittämiselle ja vastustajien luonnehtimiselle – sen sijaan, että siinä esitettäisiin toteuttamiskelpoisia ratkaisuja. Satunnainen tapa organisoida komiteoiden työtä ja konsensuaalinen päätöksenteko hankaloittavat riittävän kunnianhimoisen ohjelman laatimista ja täsmällisten ehdotusten hyväksymistä.
Poliittisen asiakirjan IV kappaleessa esitetään ja käsitellään lyhyesti useita vaihtoehtoja, mutta tästä huolimatta sen 1500-sanaisessa sisällössä keskitytään jälleen enimmäkseen ongelmien määrittämiseen kuin nykyistä parempien toimintalinjojen ja instituutioiden toiminnan selvittämiseen. Ymmärrettävistä syistä IV kappaleessa esitetyt ehdotukset jäävät näin puutteellisiksi ja joissain tapauksissa myös epäselviksi. Nämä ehdotukset käsittävät lähinnä seuraavat kahdeksan kohtaa:
- poliittiset toimet, joilla varmistetaan palkallisen ja palkattoman työn yhdenvertainen uudelleenjako
- vähimmäispalkat Euroopassa
- kelvollinen, julkinen ja maksuton koulutus, johon kaikilla on mahdollisuus osallistua
- strategisten sektoreiden ottaminen uudelleen julkiseen omistukseen
- finanssimarkkinoiden uusi maailmanlaajuinen sääntely
- julkista velkaa koskeva eurooppalainen kokous, jossa päätetään velkojen uudelleen järjestelyistä ja anteeksiannosta
- Euroopan keskuspankin (EKP) uusi rooli, asema ja tehtävät
- EKP:n demokratisointi.
Edellä mainitut tavoitteet ovat kokonaisuudessaan erittäin hyviä. Niitä ei ole kuitenkaan täsmennetty, ja eräät niihin liittyvät tärkeät eettiset ja poliittiset näkökohdat ovat myös epäselviä: työn tasavertaisen jaon varmistamiseen tähtäävät poliittiset toimenpiteet ovat asia, ”jota on kehitettävä”, vähimmäispalkkojen sovellettavuutta ja tasoa ei ole määritelty tarkkaan kuten ei myöskään sektoreita, jotka olisi ”otettava uudelleen julkiseen omistukseen”. Hämäräksi myös jää, olisiko nämä ehdotukset tarkoitus toteuttaa jäsenvaltioiden vai EU:n tasolla. Entä viitataanko sanalla ”kaikki” myös Euroopan ulkopuolisten, kolmansien maiden, kansalaisiin, siis maailmankansalaisiin? Myös ajatukset talouden uudesta sääntelystä, julkista velkaa koskevista yleisistä käytännöistä ja EKP:n tulevaisuudesta ovat jossain määrin vaikeaselkoisia. Millä tavoin taloutta olisi säädeltävä? Millaisia uusia rooleja ja tehtäviä EKP:lle olisi annettava? Demokratisointi on kannatettava ajatus, mutta miten se toteutetaan?
Osallistujien puheenvuoroissa suuntaa valotettiin hieman. Erityisesti Alexis Tsipras kehitti presidenttiehdokkuuspuheessaan joitakin ehdotuksia pidemmälle: Ensiksi EKP:n olisi toimittava viimekäden lainanantajana, joka myöntää lainaa ei niinkään pankeille vaan jäsenvaltioille. Toiseksi Euroopassa tarvitaan Glass–Steagall-lakia vastaava laki (spekulaatioon perustuvat investoinnit erotetaan selvästi peruspankkitoiminnasta). Kolmanneksi Lontoossa vuonna 1953 tehtyä velkasopimusta voitaisiin käyttää mallina velan uudelleenjärjestelyssä, minkä lisäksi tarvitaan ”New Deal”, mihin sisältyy ajatus solidaarisuudesta ja tulojen uudelleenjaosta ainakin Euroopan tasolla sekä mahdollisesti myös Euroopan laajuinen verotus.
Kolmannen kongressipäivän menettely, joka koostui lyhyestä keskustelusta aloitteen tai sen muutoksen puolesta tai sitä vastaan ja sitä seuraavasta äänestyksestä, eteni melko sujuvasti ajan puutteesta ja joistakin uuteen sähköiseen äänestysjärjestelmään liittyvistä pienistä teknisistä ongelmista huolimatta. Tämä oli kongressin ylivoimaisesti valaisevin ja demokraattisin hetki. Tällaisissa kokoontumisissa olisi pyrittävä kehittämään uusia ajatuksia ja laatimaan strategioita ja ehdotuksia, joista olisi keskusteltava ja joiden olisi oltava luovia, kunnianhimoisia ja konkreettisia, sillä näin punavihreistä puolueista voidaan tehdä uskottava vaihtoehto paitsi Euroopan kansalaisten silmissä myös tulevissa Euroopan parlamentin vaaleissa. Vasemmistolaisen ryhmäajattelun vahvistaminen ei kanna pitkälle.
Tämä sarka tietysti jatkuu. Euroopan vasemmiston hallitus päätti hyväksyä ehdotuksen Euroopan unionin tulevaisuutta koskevan punavihreän konferenssin järjestämisestä. Konferenssi järjestetään Helsingissä 28.–29. maaliskuuta 2014. Suomessa Vasemmistofoorumi ry ja kansalaisyhteiskunnan järjestöt, kuten Attac, yhteistyössä muiden elinten ja organisaatioiden kanssa, kantavat päävastuun konferenssin järjestämisestä.
Euroopan edistykselliset voimat tarvitsevat kunnianhimoisen, houkuttelevan ja laajalti hyväksytyn vision sellaisista talouspoliittisista instituutioista, jotka toimivat ristiriidattomasti myös globaalin poliittisen talouden kokonaisuudessa. Ei voi olla todellista politiikkaa ilman tahtoa ja kykyä kuvitella vaihtoehtoisia instituutioita ja välittää ajatuksia toimivista konkreettisista utopioista. Helsingissä maaliskuussa 2014 järjestettävän konferenssin ”Alter-EU: Beyond the Social Dimension of the EMU” keskeinen tavoite on osallistua vastahegemonisen liittoutuman muodostamiseen Euroopassa ja maailmanlaajuisesti – ja samalla muokata Suomessa käytävää Euroopan parlamentin vaaleja edeltävää julkista keskustelua.
Heikki Patomäki
