A-talkin otsikko torstaina 6.2.2014 kuului: ”Velka vie ja hallitus vikisee”. Tällainen keskustelu on tukahduttavan ahdasta ainakin kahdessa mielessä. Ensinnäkin olennaisin kysymys ei suinkaan ole pitäisikö Suomen nyt elvyttää velaksi vai yrittää säästämällä saada velkaantuminen kuriin. Kyse on myös kokonaisuuksien hallinnasta ja talouspolitiikasta paljon perustavammassa ja syvemmässä mielessä.
Toiseksi, ja tähän liittyen, ”suhdanteet vaiko rakenteet” kiistely on paitsi kansallista niin perimmiltään kovin uusliberaalia. ”Rakennemuutos” on useimmiten korvikeilmaisu yksityistämiselle, yhtiövallalle ja työntekijöiden ja kansalaisten aseman huonontamiselle. Pitkä taantuma on puolestaan seurausta globaalista rahoituskriisistä ja eurokriisistä sekä poliittisista vastauksista niihin.
Kataisen hallitus on itse ollut aktiivisesti tukemassa kehitystä, joka on johtanut tukalaan taloustilanteeseemme. Nyt hallitusohjelma jo laajalti myönnetään epäonnistuneeksi. Siihen on kirjoitettu sisään (i) tuki troikan rakennesopeutusohjelmille ja (ii) Euroopan taantuman kotimainen vahvistaminen veronkorotuksin ja leikkaus- ja säästötoimin. Hallituskauden alussa kotimaista kysyntää ristiriitaisesti myös lisättiin, koska edellinen palkkaratkaisu ja osin myös hallituksen tekemät perusturvan parannukset lisäsivät ostovoimaa.
Kokonaiskehitys on silti ollut ennakoitavissa. Iltalehden haastattelussa ”Kriisi kylvää fasismia” parin vuoden takaa (20.2.2012) pelkistin kokonaiskehityksen näin.
”Suomi on harjoittanut ristiriitaista politiikkaa: samalla kun olemme raamisopimuksella huolehtineet oman kulutuskysyntämme säilymisestä, olemme euroryhmän mukana leikanneet vientiteollisuutemme kysyntää rajoittavalla talouspolitiikalla.
– Tässä on kyllä iso riski, Patomäki viittaa Suomen suureen vientiriippuvuuteen.
Kun vienti ei vedä, hallitusohjelmaan sisältyvä automaattinen kululeikkuri vain syventää alamäkeä.
– Olemme pian samankaltaisessa kierteessä kuin Kreikka, hän varoittaa.
Eurooppa on nyt ”eeppisessä taantumassa”, jossa hidas tai olematon kasvu voi jatkua vuosikausia.
– Nyt me syöksemme ensin Kreikan kurjuuteen ja sen jälkeen itsemme. Siinä ei ole mitään mieltä.”
Talvella 2014 olemme Suomessa saavuttaneet sellaisen pisteen, että jos hallitusohjelma edes yritetään toteuttaa sovitusti, maamme kehitys alkaa jo muistuttaa Kreikan romahdusta. Juuri tämän takia keskustelu ”pitäisikö Suomen nyt elvyttää velaksi vai yrittää säästämällä saada velkaantuminen kuriin?” on kiihtynyt uudelleen.
A-talkissa keskustelijat jakoivat Sixten Korkmanin tulevaisuusnäkemyksen: varaa on vain enää ”hyvinvointivaltion halpaversioon”. Vaikka hallitusohjelmaa ei ole nyt järkevää laittaa täysimittaisesti toimeen, ja vaikka velkaantumisvaraa vielä on, lisäsäästöjä ja -leikkauksia tarvitaan. Suuntana on hyvinvoinnin alasajo.
Korkmanin johtopäätös voi näyttää väistämättömältä, jos hyväksytään, että talouspolitiikka on kansallista, ja että kunkin kansakunnan tehtävä on vain sopeutua Euroopan ja maailmantalouden kehitykseen parantamalla ”kilpailukykyään”. Väistämättömyyden tuntua lisää huoli kestävyysvajeesta, jota myös Korkman painottaa aina tilaisuuden tullen. Yhä harvempi työssäkävijä elättää yhä useampaa. ”Kestävyysvajeen” paikkaaminen vaatii vuosien ankaran talouskuurin.
Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa ja kokonaisuuden kehitykseen voidaan vaikuttaa. Olen eri yhteyksissä alleviivannut ja korostanut, että ei ole mieltä ajatella EU-politiikkaa ja globaalipolitiikkaa talouspolitiikasta erillisinä asioina. Jos Suomenkin kehityksen ehtoihin halutaan vaikuttaa, on saatava aikaan kauaskantoisia muutoksia niin EU:n kuin globaalihallinnan instituutioissa.
Tässä keskityn kuitenkin nimenomaan tarinaan Suomen tulevaisuudesta. Korkman toi A-talkissa esille myös sen, kuinka Suomesta on viime vuosina hävinnyt kolmannes teollisuuden arvonlisäyksestä. Kyse ei ole vain Euroopan laskusta ja taantumasta tai koko maailmantalouden kehityksestä. Teollisuuden lasku on ollut niin nopeaa, että sille pitää etsiä selitystä myös suomalaisen yhteiskunnan kehityskuluista.
Suomessa jos missä on panostettu ”kilpailukykyyn”. Kansakunta on seurannut suitsutusta ”suomalaisista” menestystarinoista globaalin talouden pudotuspeleissä. Kilpailullisten markkinoiden ja valinnan vapauden ideologiaa on samalla tyrkytetty ratkaisuksi ”rakenteellisiin” ongelmiin. Eriarvoisuus on lisääntynyt; on luotu uusia johtamisjärjestelmiä ja hierarkioita. Koulutusta ja tutkimusta on tungettu yritysten ja suoraan hyödynnettävissä olevien innovaatioiden valjaisiin.
Oikeisto uskoo – ja monet muut myötäilevät – ettei uusliberaalia ohjelmaa ole vielä pantu toimeen tarpeeksi perusteellisesti. Kun yhteisestä hyvinvoinnista on jäljellä enää pelkkä halpaversio, ja kun kestävyysvaje on kurottu umpeen ja kilpailukyky on kunnossa, niin lopulta meidän pitäisi saada talous ja budjetit kuntoon. Ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan viis, pääasia että ”talous” toimii ja kasvaa.
Kehitys ei kuitenkaan tähän pysähdy. Vapaiden markkinoiden ja vakaan rahan oppi muodostaa suljetun päättelyjärjestelmän. Ensin oikeaoppinen uusklassinen talousteoria ja kilpailukykyteoria kertoo miten menestyä taloudellisesti. Teorian suositusten toimeenpanoa seuraa kuitenkin tarkoittamattomia huonoja seurauksia, mikä aiheuttaa joka kerta yhtä aidontuntuisen hämmennyksen. Tässä vaiheessa keksitään nopeasti joitakin tilannekohtaisia satunnaisselityksiä, samalla kun teoria edelleen kehystää ja ohjaa pääasiallisia tulkintoja. Syyn ongelmiin tai kriisiin täytyy olla siinä, ettei teoriaa olla vielä pantu täytäntöön riittävän perusteellisesti, tai että talouskuria ei ole ollut riittävästi. Seuraa uusi kierros teorian täytäntöönpanoa, uusia ongelmia ja kriisejä, uusi hämmennys jne. Kehä jatkuu, kunnes tarpeeksi suuren onnettomuuden jälkeen lopulta kenties tapahtuu kollektiivista oppimista ja opitaan näkemään oikeaoppisen toiminnan omia tarkoituksiaan vastaan kääntyvä luonne.
Vallitseva ajattelu ei ole toiminut edes kansallisesti. Suomalaisen teollisuuden nopea lasku on seurasta aiemmista valinnoista ja kehityskuluista. Vaikka mukana voi toki olla myös huonoa onnea, uskallan väittää, että vallitsevat johtamisjärjestelmät, markkinavalintojen ja yksityisen markkinakilpailun ihailu, finansialisaatio ja siihen kuuluva pikavoittojen etsiminen, sekä oppimisen ja tutkimuksen alistaminen kaikelle tälle, ovat teollisuuden monien virhearvioiden takana. Investoinnit ovat valuneet muualle, markkinoiden, halvan työvoiman, alhaisen verotuksen ja illuusioiden perässä. Jos Suomeen on panostettu, se on tehty pikavoittojen tai varman rahastamisen hengessä.
Mikä sitten voisi olla se idea, jonka mukaan kansallisia menestystarinoita voitaisiin luoda – osana solidaarisia pyrkimyksiä muuttaa laajempia rakenteita ja kokonaisuuksia kaikille hyviksi? Tiivistimme tällaisen vision ”vapaan ja kriittisen yliopiston puolesta” -työryhmän ohjelmassa keväällä 2011. Vaikka se kuvaa vain oppimisinstituutioiden toivottavaa kehitystä, ohjelman visiot ja opetukset ovat täysimittaisesti sovellettavissa yrityksiin – myös niistä pitäisi tehdä vapaita.
Teesi numero 5 on erityisen kohdallinen: ”Kansalaisia, tutkijoita, yhteiskunnan muuttajia, ”hakkereita” – sanan laajassa merkityksessä hakkeri tarkoittaa normeista poikkeavia ja luovia vapaan tiedon tuottajia – ja kokeilijoita on kannustettava omaehtoiseen luovuuteen. Eduskunnan ja valtioneuvoston on pikaisesti toteutettava sosiaalipoliittinen ohjelma, jossa julkisilla varoilla toteuttavan vapaan ja laaja-alaisen opiskelun ohjelmaa sovellettaisiin yhteiskuntaan laajemminkin. Lupauksien ja heikkojen signaalien tunnistaminen on yksi mahdollisuus, mutta vielä parempi on luoda sellaisia toimivia, pitkäjänteisiä ja moniarvoisia perusrakenteita, joiden sisältä uutta kumpuaa ilman hallinnollista suunnittelua. On siis luotava kaikkien alojen hakkereille tilaa autonomisessa ja kriittisessä yliopistossa.”
Heikki Patomäki
PS. Teemasta perusteellisemmin pian ilmestyvässä kirjoituksessa ”Suomen tulevaisuus”.
