Vanhat pirut on taas kaivettu kaapista. Keskustelupalstoilla ja keltaisessa lehdistössä spekuloidaan Venäjän mahdollisella hyökkäyksellä Suomeen. Varsinainen kysymys on: pitäisikö Suomen nyt liittyä Natoon?
Tutkijakollegani Arto Nokkala ehätti juuri parahiksi julkaisemaan kirjan, jossa hän vakuuttaa Suomen pystyvän mitä luultavimmin torjumaan Venäjän armeijan mahdollisen hyökkäyksen maahamme. Putinin entinen talousneuvonantaja Andrei Illarionov on pannut toisaalla pökköä pesään väittämällä, että Venäjä voisi toisaalta valtiosopimuksen nojalla estää Suomen Nato-jäsenyyden.
EU-maa Suomi on jo nyt mukana monissa kansainvälisissä turvallisuuspoliittisissa järjestelyissä. Lissabonin sopimuksessa määrätään vastavuoroisesta puolustusavusta ja sitoudutaan yhteisen puolustuksen kehittämiseen. Unionin perussopimuksen artiklan 42(7) mukaan, jos joku jäsenmaa joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla on velvoite auttaa sitä (mikä on myös YK:n perusperiaate).
EU-sitoumus muistuttaa Naton vastaavaa pykälää, mutta ei ehkä ole yhtä selkeän sotilaallisesti muotoiltu, sillä siinä hyökkäystä yhtä maata vastaan ei määritellä hyökkäykseksi kaikkia vastaan. Jo vakiintuneen luonnehdinnan mukaan EU-puolustus on erotettavissa Naton järjestelmistä, mutta ei kuitenkaan ole erillinen niistä. EU-sopimuksen artiklassa 42(7) kuitenkin täsmennetään, että klausuuli ei sido EU-maita Nato-jäsenyyteen, vaan mahdollistaa puolueettomuuden. Samaan aikaan EU:ssa kuitenkin puhutaan kumppanuudesta Naton kanssa ja halutaan kehittää sitä.
Kuvio on monimutkainen ja siinä on paljon tulkinnanvaraisia osia, ei vähiten Suomen kannalta. Unionin ”puolueettomat” tai ainakin Nato-liittoutumattomat jäsenmaat Irlanti, Itävalta, Malta, Ruotsi ja Suomi ovat mukana Naton rauhankumppanuusohjelmassa. Myös Suomen sotilaalliset järjestelmät on tehty pitkälti Nato-yhteensopiviksi jo aikaa sitten.
Lissabonin sopimuksen tulkinnan kannalta olennainen hypoteettinen kysymys on: jos joku maa hyökkäisi johonkin näistä viidestä EU-maasta, jotka eivät ole Nato-jäseniä, niin mitä tapahtuisi? Tai jos kysymyksen haluaa esittää mahdollisimman provokatiivisesti nimenomaan Suomen kannalta: mitä tapahtuisi, jos Venäjä ryhtyi sotilaalliseen aggressioon Suomea vastaan?
Tämä olisi myös EU:n kannalta kaikkein vaikein kuviteltavissa oleva tilanne, sillä Suomi on ainoa Naton ulkopuolinen EU-maa, jolla on yhteinen raja Venäjän kanssa. Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston jäsen ja kykenee siten estämään YK:n vastatoimet. Artiklan 42(7) mukaan EU:n muilla jäsenmailla on kuitenkin velvollisuus auttaa Suomea – ja useimmat noista muista jäsenmaista ovat Nato-jäseniä. Mitä puolueettomuus-varaukset tarkoittaisivat käytännössä?
En tiedä tietääkö kukaan mitä spekulatiivisesta sotilaallisesta konfliktista Suomen ja Venäjän välillä seuraisi. Tällainen äärimmäisen epätodennäköinen välirikko olisi jo itsessään varsinainen katastrofi, sillä maailma olisi siinä tapauksessa ajautunut ydinsodan partaalle.
Minusta ainoa järkevä vastaus on, että Suomen tehtävä on kaikin keinoin estää sellaisen EU-Venäjä vastakkainasettelun kehittyminen, joka voisi edes teoriassa johtaa väkivaltaiseen konfliktiin Suomen ja Venäjän välillä. Samalla Suomen pitäisi pysyä Naton ulkopuolella, sillä Naton laajeneminen Venäjän pohjoisella rajalla tulkittaisiin Moskovassa todennäköisesti aggressiivisena tekona.
Keskeinen ongelma on, että nykyinen EU uskoo omien tämänhetkisten arvojensa olevan universaaleja – yleismaailmallisesti päteviä – ja oikeuttavan oman valtansa yli muiden. Vaikka tämä valta perustuu enemmän taloudelliseen voimaan ja suostutteluun kuin sotilaalliseen voimaan, valtaa se on yhtä kaikki.
Samankaltaisuuksia aiempien eurooppalaisten imperiaalisten oppien kanssa ei ole vaikea nähdä. Ajat ovat tietenkin muuttuneet. Yhdistyvä Eurooppa ajaa ihmisoikeuksia, laillisuusperiaatetta, demokratiaa ja hyvää hallintaa muuhun maailmaan. Kyse on kuitenkin perinteisestä konservatiivisesta liberalismista (tai uusliberalismista, asiayhteydestä riippuen), mikä on helppo nähdä muunnelmana 1800-lukulaisten suurvaltojen ”sivilisoivasta tehtävästä”.
Tällainen orientaatio on omiaan myös luomaan konflikteja, mikä on yksi syy siihen, miksi en kannata EU-tahdon ”koventamista” luomalla tiukempia päätöksentekomekanismeja tai rakentamalla vahvempaa sotilaallista kapasiteettia EU:lle. EU:n muuttaminen perinteiseksi sotilaalliseksi suurvallaksi olisi onnettomuus myös siksi, että Euroopan integraatioprojektin kantava ajatus on ollut ylittää suvereenien valtioiden vastakkainasettelua. Muuttumalla yhdeksi sotilaalliseksi suurvallaksi muiden joukossa EU olisi kumonnut oman tarkoituksensa.
Ukrainassa EU:n alueellisesti laajeneva yleismaailmallisuus on jo törmännyt Putinin Venäjän autoritääriseen geopolitiikkaan. EU:n sisäiset rakenteet määrittävät sen tapaa vastata tapahtumiin ja toimia. Demokraattisempi, solidaarisempi ja talouspoliittisesti järkevämpi unioni olisi myös moniarvoisempi ja rakentavampi ulkosuhteissaan.
Pointtina ei ole väittää, että konfliktit johtuisivat yksinomaan EU:sta tai edes Naton laajenemisesta, vaikka ne ovat olleet ja ovat olennainen osa kokonaisuutta. Asetelman voi kääntää osin toisinpäin ja sanoa, että Venäjän yksipuolinen toiminta Krimillä ja koko Ukrainan kriisissä on omiaan tukemaan Nato-intoilijoita ja atlantistisen suuntauksen kannattajia Suomessa. Toisin sanoen Putin tekee parhaansa ajaakseen Suomen Naton syliin ja vahvistaakseen myös sellaista uusliberaalia talouspoliittista suuntausta, jota atlantistit yleensä kannattavat.
Konfliktin edelleen laajenemisen vaara on ilmeinen, minkä vuoksi Suomen on tästä eteenpäin ehdottomasti pyrittävä käyttämään omaa, myös unionista riippumatonta harkintaa. Paras tapa edistää kansallista turvallisuutta on edesauttaa Euroopan ja koko maailman rauhankehitystä, eli kaikkea mikä voi edistää moniarvoisen turvallisuusyhteisön edellytyksiä.
Samalla on muistettava, että Venäjä on Suomelle myös tärkeä kauppakumppani. Suomen vienti Venäjälle on viiden miljardin euron luokkaa ja tuontia on viime vuosina ollut tuplasti enemmän. Jo pelkästään kauppasuhteiden vaikeutuminen olisi Suomelle erittäin huono asia – tai on sitä jo nykytilanteessa siinä määrin kuin Krimin kriisin takia sovitut pakotteet vaikuttavat vientiin Venäjälle.
Vanhat pirut on siis manattu esiin. Juuri tällaisessa tilanteessa tarvitaan rauhallisuutta ja klassisen poliittisen realismin viisautta. Käytännöllinen viisaus tarkoittaa tilannekohtaista kykyä toimia oikein. Kyky toimia oikein perustuu sekä menneisyyden opetuksiin että taitoon eritellä omaa historiallista tilannetta.
Nyt on aika nivoa klassinen poliittinen realismi 2000-luvun emansipaatioon: yhdistäkäämme perinteinen puolueettomuus ja sillanrakentajarooli pyrkimykseen muuttaa EU perusteitaan myöten.
Heikki Patomäki
