Miksi EU haluaa yhä uusia kahdenvälisiä vapaakauppasopimuksia? Miten vapaakauppapyrkimykset liittyvät vallitseviin talouspoliittisiin oppeihin laajemmin? Attacin lehden Hiekanjyvien uusi TTIP-erikoisnumero on tullut painosta! Kirjoitukseni valottaa ”vapaakaupan” alueen edelleen laajentamisen perusteita ja niiden ongelmia. Erikoisnumero tulee olemaan laajalti jaossa seuraavien viikkojen aikana erilaisissa tapahtumissa. Lehti on kokonaisuudessaan luettavissa pian myös Attacin sivuilta.
**************
Maailmankauppaa on vapautettu koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. GATT-sopimus solmittiin vuonna 1947 edistämään kansainvälistä kauppaa. Se oli tulleja ja kaupankäyntiä koskeva yleissopimus, joka oli voimassa vuoteen 1995 eli maailman kauppajärjestö WTO:n perustamiseen asti. Sinä aikana käytiin seitsemän laajaa kauppaneuvottelukierrosta. Keskimääräinen tullitaso laski 40 prosentista neljään prosenttiin.
WTO:ssa kaupan edistäminen on jatkunut. Doha-kierros pantiin alkuun marraskuussa 2001. Se on törmännyt moniin erimielisyyksiin ja edennyt vain vähän. Kuitenkin joulukuussa 2013 solmittu Balin minisopimus puuttuu moniin kaupankäyntiin vaikuttaviin kansallisiin ja hallinnollisiin sääntöihin.
Miksi EU haluaa yhä uusia kahdenvälisiä vapaakauppasopimuksia, vaikka tullit ovat jo valmiiksi alhaisia ja vaikka kauppaan vaikuttavista teknisen sääntelyn muodoista neuvotellaan myös globaalisti? Mihin ylipäänsä perustuu kaikista rajoitteista vapaan kaupan oikeutus? Miten vapaakauppapyrkimykset liittyvät vallitseviin talouspoliittisiin oppeihin laajemmin?
Vapaan kaupan perustelu
David Ricardo keksi 1800-luvun alkupuolella uuden tavan perustella kauppakiintiöistä luopumista ja tullien alentamista. Maa ei tarvitse absoluuttista etua hyötyäkseen vapaasta kaupasta. Kauppa johtaa erikoistumiseen ja työnjakoon ja siten kokonaistuotannon kasvuun. Pelkkä suhteellinen etu riittää lähtökohdaksi.
Ricardo vertasi kahta idealisoitua ja ajatonta tilannetta toisiinsa. Kahden maan maailmassa kumpikin voi erikoistua ilman kustannuksia tuottamaan sitä hyödykettä, jonka tuottamisessa sillä on suhteellinen etu.
Kuitenkin todellisessa historiallisessa maailmassa erikoistuminen aiheuttaa myös kustannuksia, jotka voivat ylittää vapaakaupan mahdolliset edut. Olemassaoleva osaaminen, koneet ja laitteet menettävät arvoaan. Minkään maan ei myöskään kannata erikoistua yksinkertaisten raaka-aineiden tai perustuotteiden tuottajaksi. Sen sijaan orastavaa teollisuutta kannattaa usein suojella ja kehittää myös valtiollisen suunnittelun keinoin.
Vaikka Ricardon teoria joissain tilanteissa toimisikin (eli lisääntyvän työnjaon tehokkuushyödyt ylittävät sopeutumiskustannukset eikä työnjaosta ole kenellekään haitallisia kerrannaisvaikutuksia), on se 2000-luvun maailmassa kyseenalainen. Tullit ovat jo valmiiksi varsin alhaisia. Työnjako on jo muotoutunut pitkän ajan kuluessa. Suuri osa maailmankaupasta käydään keskenään samanlaisten maiden välillä tai teollisuudenalojen ja suuryhtiöiden sisällä.
Tässä mielessä ricardolainen perustelu kaupan lisävapauttamiselle on menneestä maailmasta. Nykytilanteessa kaupan vapauttaminen ei juurikaan lisää erikoistumista, vaan sen tarkoitetut ja tarkoittamattomat seuraukset ovat muualla.
Dani Rodrik teki vuonna 2001 systemaattisen empiirisen katsauksen kaupan vapauttamisen saavutuksiin. Hän havaitsi, että usein kaupan vapauttaminen pikemminkin vähentää materiaalista hyvinvointia kuin lisää sitä. Yksittäisten maiden näkökulmasta avoinna olevia ja hyödyllisiä kehityspolkuja on useita, mutta vapaakauppa voi pakottaa sitoutumaan yhdelle polulle, joka ei toimi. Kaikissa tilanteissa kaupan lisävapauttaminen huonontaa aina vähintään joidenkin tilannetta.
Arviot vapaakaupan vaikutuksesta kasvuun
Kun uusiin vapaakauppaneuvotteluihin ryhdytään, eri osapuolet pyrkivät perustelemaan neuvotteluja ja omia kantojaan laajemmalle yleisölle. EU-komissio esimerkiksi oikeuttaa TTIP-neuvotteluja yleisölle viittaamalla sopimuksen positiivisiin kasvuvaikutuksiin. Komission teettämässä selvityksessä arvioidaan kasautuvia kokonaisvaikutuksia yli kymmenen vuoden ajalle eli vuoteen 2027 asti.
Eri skenaarioiden kasvulupaukset ovat pieniä. Kaikkein ”optimistisemmissakin” skenaarioissa sopimuksen bruttokansantuotteen kasvua lisäävät vaikutukset olisivat lähiaikoina vain 0,05 prosentin luokkaa per vuosi. Väitetty lisäys on niin pieni, ettei sitä koskaan voida testata jälkikäteen (tilastollisilla malleilla ei voida todistaa näin pieniä muutoksia, vaan kyse on pikemminkin teoreettisista hypoteeseista). Julkisuudessa on puhuttu puolen prosentin lisäkasvusta, mutta tämä on vain oletus pitkän ajan kasautuvista vaikutuksista.
Kiinnostavinta ovat kuitenkin väitteen perustelut sekä se, miten noita perusteluita tuotetaan. Tyypillisin tapa on kysyä liike-elämän edustajilta ja asiantuntijoilta, joista monet on koulutettu uskomaan ricardolaiseen talousteoriaan. Lisäksi on pyritty tilastollisesti arvioimaan sopimuksen mahdollisia vaikutuksia kauppa- ja investointivirtoihin, joiden yhteys kasvuun oletetaan positiiviseksi. Mahdollisesti lisääntyneen kaupan ja sen myötä muuttuvan työnjaon mahdollisia kustannuksia eri toimijoille ei sen sijaan arvioida.
Uskoa kaupan ”vapauttamisen” kasvuvaikutuksiin perustellaan ennen kaikkea kilpailulla ja kilpailukyvyllä. Esimerkiksi komission selvityksessä perinteinen ricardolainen vapaakaupan oikeutus näyttäisi vaipuneen taka-alalle. Sen sijaan kaupan esteiden poistamisen ja uusien kaupallisten mahdollisuuksien avautumisen ajatellaan lisäävän kuluttajien valinnanvapautta ja kilpailua ja sitä kautta myös yritysten, maiden ja koko EU:n kilpailukykyä.
Myös komissio tietää, että suuri osa maailmankaupasta on yhtiöiden sisäistä kauppaa. Jäljellä olevat tullit ymmärretään yhtiöveron muodoksi. Pienikin tulli Atlantin ylittävälle yritysten sisäiselle kaupalle toimii käytännössä samoin kuin yhtiövero.
Komission mielestä vero heikentää yritysten hintakilpailukykyä. Sen näkemys on, että mitä alhaisempaa on yhtiöverotus, mitä yhdenmukaisempaa sääntely ja mitä avoimempia kaikki asiat yksityiselle kilpailulle, sitä tehokkaampi lopputuloksen täytyy olla. Samaa logiikkaa sovelletaan kaikkiin aloihin: palvelualojen kauppaan, julkisiin hankintoihin, maataloustuotteisiin ja niin edelleen.
Vapaakaupan rooli vallitsevassa talouspolitiikassa
Perustelut vapaakauppaneuvottelujen puolesta noudattavat perimmiltään samaa logiikkaa kuin ne toimenpiteet, joiden mukaisesti EU on pyrkinyt parantamaan kilpailukykyä, vastaamaan ”kestävyysvajeeseen” ja hoitamaan eurokriisiä.
Yksityistäminen, markkinoiden vapauttaminen, verojen ja palkkojen alentaminen, sääntelyn yhdenmukaistaminen ja purkaminen sekä ajatus joustavista työehdoista kumpuavat kaikki samasta ajattelutavasta.
Tärkeintä on lisätä tehokkuutta, sillä se kasvattaa taloutta. Ja oletuksen mukaan paras keino lisätä tehokkuutta on pyrkiä vapauttamaan markkinat erilaisista pidäkkeistä.
Näin ymmärrettyä tehokkuutta pidetään arvokkaampana kuin esimerkiksi demokratiaa. Todellisen tai kuvitellun tehokkuuden nimissä ollaan valmiita kaventamaan demokraattisia mahdollisuuksia sääntelyyn ja itsemääräämiseen.
Tämä poliittinen pyrkimys tekee niin kevään 2014 kehysriihen kuin EU-budjettikurisopimukset ja TTIP-neuvottelutkin ymmärrettäviksi.
Vapaakauppaneuvottelujen tavoitteena on edistää erityistä poliittista projektia. Ne liike-elämän edustajat, joilta asiaa kysellään, kertovat auliisti sääntelyn purkamisen ja vapaakaupan hyödyistä. Myös sijoittajasuoja kuuluu samaan projektiin.
Mitä riippumattomia todisteita meillä on tällaisen vapaakaupan taloudellisista hyödyistä? Ei juuri mitään. Sitä mukaa kun markkinoita on vapautettu ja kilpailukykyä lisätty, kasvu on kuihtunut.
Liikkeenjohto ja parhaiten toimeentulevien joukko ovat kuitenkin hyötyneet, koska tuloja on samalla jaettu uudelleen heidän hyväkseen. Demokratian kaventamista perustellaan käytännössä kehämäisesti kaikkein varakkaimpien suhteellisen aseman parantamisella.
Heikki Patomäki
Vasemmistoliiton eurovaaliehdokas
