Keynes kirjoitti vuoden 1936 yleisteoriassaan ja muissa julkaisuissaan tarpeesta ”sosialisoida investointeja”, siitä kuinka yksityiset kilpailulliset markkinat eivät pysty takaamaan riittävää tuottavien investointien määrää. Tämä pitkähkö kirjoitus jatkaa sarjaa Suomen ja Euroopan tulevaisuudesta, mutta on myös osa työtä vasemmiston talouspoliittisen vision kehittämiseksi.
Niin kasvu ja työllisyys kuin sosiaalinen oikeudenmukaisuuskin vaativat enemmän ja parempia investointeja kuin mihin hajautetut markkinat pystyvät. Epävarmuuden vallitessa markkinatoimijoiden arviot investointien tuotoista ovat lyhytjänteisiä ja vaihtelevat suuresti.
Keynes argumentoi, että investointien osittainen sosialisointi on ainoa keino päästä edes lähelle täystyöllisyyttä. Keväällä 2014 Suomessa on noin 350,000 työtöntä ja EU:ssa kenties jopa 40 miljoonaa (virallistenkin EU-tilastojen mukaan 26 miljoonaa). Käsillä on kaksi yhtäaikaista ongelmaa. Kymmeniä vuosia jatkunut finansialisaatiokehitys on itsessään vähentänyt yritysten investointialttiutta ja lisännyt niiden taipumusta säästää (erityisesti maksaa voittoja sijoittajille ja omistajille). Lisäksi kokonaiskysynnän hiipuessa ja vallitsevan eeppisen taantuman olosuhteissa myös ne tekijät, jotka yhdistetään suhdannevaihteluihin, vähentävät investointeja.
Joseph Schumpeterin klassikko Capitalism, Socialism and Democracy (1942) antaa lisäosviittaa vallitsevan tilanteen hahmottamiseen. Schumpeter ennakoi asteittain taannehtivaa kehitystä. Olennaista on ymmärtää yrittäjän ja kapitalistin (omistajat, sijoittajat) välinen ero. Yrittäjät luovat uutta, kun taas kapitalistit pyrkivät vain voittoihin. Kapitalistisen markkinatalouden dynamiikka on kiinni siitä, onko yrittäjillä ja heidän innovaatioillaan yhtäältä, ja ”luovan tuhon” prosessilla toisaalta, mahdollisuus uudistaa tuotannon rakenteita. Kapitalistien eli omistajien ja sijoittajien vahva asema johtaa maailmaan, jota vakiintuneet megayhtiöt hallitsevat. Omistajien ja yhtiöiden vallalla on taipumusta olla konservatiivista.
Tiedämme, että nykyiset monikansalliset suuryhtiöt usein ostavat ja hallitsevat muiden kehittämiä teknologioita; että ne kykenevät hyödyntämään siirtohinnoittelua, veroparatiiseja ja verosuunnittelua saadakseen kilpailuetuja; ja että suurten resurssiensa avulla ne hallitsevat markkinoita, eivät vähiten sitä kautta, että ne osaavat manipuloida kuluttajien arvostuksia ja kykenevät luomaan myös mielivaltaisia eroja tuotteiden välille. Elämme lisäksi maailmassa, jossa pankit ovat usein ”liian suuria kaatuakseen” ja siksi niiden riskit on sosialisoitu, ja jossa megayhtiöt pyrkivät suojaamaan yhä tiukemmin omistuksiaan ja investointejaan poikkikansallisen lain avulla. Siksi teollis- ja tekijänoikeuksia on viime aikoina kiristetty, ja siksi vapaakauppasopimuksiin yritetään liittää investointisuojasopimuksia, joiden tehtävänä on taata voitot muutoksia vastaan.
Keynes on edelleen oikeassa: investointien sosialisointi on ajankohtaisempi kysymys kuin koskaan. On kuitenkin tärkeää yhdistää Keynesin oivallus Schumpeterin ja kriittisen poliittisen taloustieteen tulkintaan viimeaikaisesta kehityksestä. Kapitalistisessa markkinataloudessa on monia itseään vahvistavia prosesseja, jotka voidaan kääntää vain jos kehityksen kulkuun puututaan aktiivisin julkisin toimin. Lisäksi rahan, varallisuuden ja vallan itseään vahvistava kasautuminen rapauttaa myös demokratiaa, mikä ajan myötä entisestään voimistaa omistajien ja yhtiövallan kasvua. Se, mitä yhtiöt vaativat, ei yleensä suinkaan ole yleinen etu.
Tarvitaan siis investointien sosialisointia. Julkiset investoinnit pitää suunnata ennen muuta (i) koulutukseen ja uuden oppimiseen, (ii) perusrakenteisiin, (iii) valikoitujen olemassa olevien teollisuuden alojen tukemiseen ja kehittämiseen, ja (iv) riskisijoituksiin uusiin yrityksiin ja osuuskuntiin nousevilla alueilla. Kaikilla näillä investoinneilla on monia tehtäviä; jokaisen investoinnin kohdalla pitää huomioida useita näkökohtia. Pelkkä julkisen rahan syytäminen joihinkin kohteisiin ei riitä.
Koulutuksella ja tutkimuksella on monia yhteiskunnallisia tarkoituksia. Mahdollisuuksien tasa-arvo edellyttää, että kaikille taataan yhtäläiset vankat perustiedot ja -taidot. Lisäksi kompleksisessa teknisessä yhteiskunnassa jokaisen kansalaisen pitää ymmärtää perusteet yhteiskunnan, luonnon ja teollisten järjestelmien toimintamekanismeista. Tiedämme myös, että taloudellinen kasvu perustuu ennen kaikkea ”inhimillisen pääoman” kasvuun. Inhimilliseen pääomaan kuuluvat olennaisesti myös luottamus, sosiaaliset taidot ja kansalaisvalmiudet.
Megayhtiöiden organisaatiorakenteiden matkiminen kouluissa ja yliopistoissa on haitallista oppimisen ja uuden luomisen kannalta. Johtajavaltainen managerialismi ja tulosjohtaminen ei toimi koulutuksen millään tasolla. Kuten olen usein eri yhteyksissä argumentoinut, peruskoulutuksen pitää olla kaikille yhtäläistä ja kehittää nimenomaan lasten ja nuorten luottamusta, sosiaalisia taitoja ja kansalaisvalmiuksia. Suurtuotannon edut koulutuksessa ovat pelkkä illuusio, eikä koulu ole mikään supermarket, jonka hyllyiltä kaikki voivat poimia mitä haluavat milloin haluavat. Opettajilla pitää olla luontaista, tiedollista auktoriteettia, ja koululaisilla monia mahdollisuuksia osallistua ja harjoittaa demokraattisia valmiuksia.
Mitä tutkimukseen tulee, tie tieteellisistä läpimurroista uusiin käytännön sovelluksiin tai ratkaisuihin on pitkä ja monimutkainen, ja sitä on liki mahdoton nähdä ennalta. Usein parhaimmat sovellukset syntyvät sattumalta jatkuvasti käynnissä olevan teoreettisen tai kriittisen perustutkimuksen tarkoittamattomina sivutuotteina. ”Strateginen hyötytutkimus” tuottaa tähänastisen kokemuksen nojalla lähinnä hyödytöntä ja kritiikitöntä liturgiaa, mutta myös suuri osa muusta tutkimusrahoituksesta tulisi käytettyä paljon paremmin, jos se annettaisiin suoraan vapaiden ja itsehallinnollisten yliopistojen normaaliin toimintaan. Vain vapaalla ja kriittiseen otteeseen pystyvällä yliopistolla on riittävät valmiudet tuottaa uutta.
Seuraavaksi tulevat investoinnit perusrakenteisiin. Näihin kuuluvat paitsi rakennukset ja liikenne, jäte-, energia- ja tietoverkot, niin myös ne tietojen ja taitojen sosiaaliset kontekstit, joita teollisuuden nykyiset ja nousemassa olevat alat edellyttävät. Perusrakenteet tukevat luonteensa mukaisesti muuta toimintaa. Kaikki toiminta tapahtuu aina sellaisessa laajassa kontekstissa, jossa on monia asioita, joista helposti tulee niin itsestään selviä, etteivät ihmiset enää huomaa tai muista niitä. Investointien ja tulevaisuuden suunnittelun kannalta perusrakenneinvestointien kohdentaminen on kuitenkin ydinkysymys. Monet perusrakenteista ovat luontaisia monopoleja tai muuten luontevimmin ja tehokkaimmin tuotettavissa julkisesti, joskin näillä alueilla toimii myös paljon kaupallisesti menestyksekkäitä yrityksiä.
Kolmanneksi tulevat perinteiset alat, joilla on edelleen varma tulevaisuus, joskaan ei yleensä enää vanhassa muodossa. Laivoja tai paperi- ja metallituotteita tarvitaan myös vuonna 2050 tai 2100, joskin kysynnän koostumus muuttuu koko ajan, ja tulevaisuutta voidaan ennakoida myös siten, että otamme eettisiä ja poliittisia näkökohtia huomioon. Esimerkiksi julkisvalta voi tukea laivanrakennusteollisuutta tai suoraan osallistua sen toimintaan, mutta pyrkiä nimenomaan kehittämään niitä toiminta-alueita, jotka ovat ekologisesti kestävällä pohjalla. Arktiksen öljyvarojen hyödyntämisen sijasta on esimerkiksi järkevää osallistua sellaiseen toimintaan, jossa kuun ja maapallon vuorovesienergiaa aletaan hyödyntää polttoainevedyn tuotannossa.
Missä menee raja vanhojen alojen uudistamisen ja uusien alojen kehittämisen välillä? Mariana Mazzucato on esittänyt laajaa huomiota herättäneessä uudessa kirjassaan The Entrepreneurial State. Debunking Public vs. Private Sector Myths (2014), että jopa Yhdysvalloissa valtio on aktiivisesti osallistunut uusien teollisuuden alojen ja menestystuotteiden luomiseen lentokoneista ja lääkeuutuuksista aina IPhoneen saakka. Valtio ei sunkaan ole ollut vain markkinavirheiden korjaaja tai edes pelkkä innovaatioiden edellytysten luoja, vaan julkisvalta on itse aktiivisesti ottanut taloudellisia riskejä, osallistunut kehittämistoimintaan ja muokannut tulevaisuuden markkinoita. Usein menee 15-20 vuotta ennen kuin yrittäjät tai kapitalistit toden teolla kiinnostuvat alasta. Valtio voi siis itse olla schumpeterilainen yrittäjä. Olennaista on osaako julkisvalta tukea uuden syntymistä ja oppimista, vai lähteekö se puolustamaan jo laskussa olevia teollisuuden aloja yhtiöiden ehdoilla?
Teknologiat muodostavat relationaalisia ryväksiä: yhden alueen kehitys riippuu monien muiden alojen kehityksestä. Esimerkiksi uudet nanoteknologiat ovat mukana monien eri alueiden nousevissa teknologioissa, ajatellaan sitten aurinkosähkön hyödyntämistä, avaruusteknologioita tai robotiikkaa. Sopivien saumojen löytäminen on jatkuvaa kokeilua ja riskien ottoa, eivätkä kaikki viritelmät voi onnistua. Logiikka on pitkälti sama kuin vapaassa tieteessä: asiastaan innostuneilla ja osaavilla ihmisillä on aikaa ja resursseja tehdä kokeiluja, joista jotkut toimivat ja jotkut eivät.
Mazzucaton kirja ei ole tärkeä vain siksi, että se piirtää aiempaa paremman kuvan julkisvallan todellisista mahdollisuuksista osallistua poliittisen talouden kehityskulkuihin ja nimenomaan sosialisoitujen investointien avulla. Mazzucaton kirja on myös tärkeä argumentti reiluudesta, siitä kuinka kaikkien tulee osallistua yhteisten käytäntöjen ylläpitämiseen. Sosialisoidut riskit ovat aivan liian usein päätyneet tukemaan yksityisiä voittoja ja – mikä vielä pahempaa – varallisuuden kasautumista harvoihin käsiin, varsinkin viime vuosikymmenten aikana.
Mazzucaton mukaan kapitalistisessa markkinataloudessa on muutoinkin monia itseään vahvistavia kehityskulkuja, jotka ovat ongelmallisia niin kokonaistaloudellisesti kuin demokratian ja tasa-arvon kannalta. On väärin vahvistaa näitä julkisin toimin. Yhtiöiden ja varallisuuden verotus pitää olla niin korkeaa ja kattavaa, että valtio saa omansa takaisin ja mahdollisuuden osallistua uusien menestystarinoiden luomiseen myös tulevaisuudessa.
Tässä pääsemme takaisin finansialisaatiokehityksen ja megayhtiökehityksen aiheuttamiin ongelmiin. Tehokas ja dynaaminen talous edellyttää sellaisia rakenteellisia uudistuksia, joissa aktiivisesti ja voimallisesti puututaan rahoituksen ja megayhtiöiden valtaa vahvistaviin mekanismeihin. Teollis- ja tekijänoikeuksia ja investointien suojaa pitää purkaa ja veroparatiisit pitää sulkea. Yhtiöiden kirjanpitoa ja verotusta pitää organisoida Euroopan-laajuisesti ja globaalisti ja ennen kaikkea siten, ettei globaalia liikkuvuutta voi enää käyttää valtaresurssina julkisvaltaa vastaan. Maailmanlaajuisin toimin täytyy varmistaa, että yhteisövero kerätään riittävän korkealla tasolla. Lisäksi pankkeja ja yhtiöitä voidaan myös pilkkoa lainsäädännöllisin toimin. Tarvitaan 2000-luvun versio anti-trustilainsäädännöstä.
Julkisvalta ei ole enää sama asia kuin kansallisvaltio. Niin Euroopan unionin kuin globaalihallinnan rooli kasvaa, mutta ne eivät silti korvaa perinteistä valtiota. EU- ja globaalihallinta koskee laajempien kokonaisuuksien kehityksen ohjaamista ja edellytysten luomista vapaudelle ja itsemääräämiselle kaikissa yhteyksissä. Unionin investointiohjelma täydentää valtiollista investointiohjelmaa.
Julkisvallan tavoitteeksi asettuu tukea erityisesti uusia yrityksiä, osuuskuntia ja työntekijädemokratiaa. Teoksessaan A Brief History of the Future (2006), Jacques Attali keskustelee tulevaisuuden planetaarisessa hyperdemokratiasta ja myöhemmin tällä vuosisadalla vallitsevasta ”relationaalisen yrityksen” tyypistä. Voittomotiivin sijasta näiden yritysten organisoituminen tapahtuu asioiden ja eettis-poliittisten näkökohtien ympärillä. Voittomotiivi alkaa siinä vaiheessa olla mennyttä aikaa.
Tulevaisuutta ei tarvitse odottaa, vaan sen voi aloittaa nyt.
Heikki Patomäki
