Mitä yhteistä on Thomas Pikettyn bestsellerillä Capital in the Twenty-First Century (ransk. alkuperäinen ilmestyi 2013) ja vasemmiston eurovaaliohjelmalla? Oikea vastaus ei ole sivumäärä. Vaaliohjelmassamme on vain viisi sivua, kun Pikettyn ”pääomassa” sivuja on 700.
Hieman parempi vastaus on, että kumpaakin käsitellään myönteisessä valossa äitienpäivän 11.5. Helsingin Sanomissa. Molempia tekstejä kiitellään selkeydestä ja raikkaudesta.
Yhteistä on kuitenkin ennen kaikkea se, että useimmat Pikettyn esittämistä toimenpiteistä varallisuuden kasautumista vastaan ovat jo mukana vaaliohjelmassamme. Näihin kuuluu: Euroopassa toimivat veroparatiisit on suljettava. Pankkisalaisuudesta on luovuttava samalla, kun unionin on edistettävä veroparatiisiongelman globaalia ratkaisemista.
Verotuksen vähimmäistasoja on harmonisoitava kansainvälisen veronkierron ja verokilpailun estämiseksi. On luotava ylikansallisia pankki- ja rahoitusveroja. Eurovaaliohjelmamme mukaan on myös otettava käyttöön yhteinen eurooppalainen varallisuusvero ja edistettävä maksimipalkkalainsäädäntöä.
Pikettyn ehdottama globaali varallisuusvero olisi tietenkin parempi kuin pelkkä eurooppalainen versio. Lisäksi on sanomattakin selvää, että vasemmisto kannattaa selkeän progressiivista verojärjestelmää. Tämä vaatimus löytyy kaikista ohjelmistamme.
Perintöverotus ei ole eurovaaliohjelmassa, mutta kesällä 2013 hyväksytyssä punavihreässä asiakirjassa on sekin mainittu. ”Suurten perintöjen verotusta tiukennetaan ja varallisuuseroja tasataan säätämällä lakkautettua
varallisuusveroa huomattavasti korkeampi progressiivinen varallisuusvero.”
Perintöverovaatimus on kohdallinen ja reipas björnwahlroosien hallitsemassa maailmassamme. Se on myös aika rohkea veto. Muistan hyvin kun editoimme Yliopisto Oyj -kirjaa Tuomas Sepän kanssa Gaudeamuksessa. Tuomas kehotti minua poistamaan viittauksen liberalismin ristiriitaan ja korkeaan perintöveroon, koska ”se asettaisi kirjan pääargumentin uskottavuuden kyseenalaiseksi; suomalaiset eivät halua, että perintöihin kosketaan”.
Siinä määrin kun liberalismi vaatii mahdollisuuksien tasa-arvoa, aiempien sukupolvien merkittävän varallisuuden periminen sotii liberalismin omaa henkeä vastaan. Siksi esimerkiksi John Rawls päätyi oikeudenmukaisuusteoriassaan (1971) kannattamaan korkeata perintöveroa.
Tutkimuksellisesti Pikettyn kirjassa on monia kiinnostavia pointteja, mutta hänen johtopäätöksissään ei ole kovinkaan paljon uutta. Esimerkiksi Rawls avasi jo aikaa sitten sellaisia keskeisiä kysymyksiä, mihin Pikettyllä ei juuri ole sanottavaa.
Rawls pohti onko tuotantovälineiden yksityisomistus yhteensopiva vapaan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan kanssa? Vielä vuonna 1971 Rawls oli asiasta epävarma ja jätti kysymyksen yhteiskuntatieteilijöille. Vuoden 1985 ranskankielisen laitoksen esipuheessa hän kuitenkin varsin selväsanaisesti toteaa, että tuotantovälineiden yksityisomistuksella on taipumusta johtaa nopeasti kasautuviin kasvaviin eroihin. Pelkät verot eivät riitä. Rawls siis päätyi demokraattiseen sosialismiin.
Piketty ja Rawls jättävät paljolti selittämättä käänteen tulo- ja varallisuuserojen uuteen kasvuun. Käänne alkoi 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa. Talousglobalisaatio muutti valtasuhteita ja antoi tilaa hyväosaisten kapinalle. Pian kylmän sodan päättyminen toi lisäpotkua väitteille perinteisen länsimaisen liberalismin voittokulusta.
Eriarvoistumistrendien kääntäminen edellyttää demokraattisen politiikan globalisaatiota. Kuten vasemmiston eurovaaliohjelmassa todetaan, ”kohtalomme ovat kietoutuneet yhteen. Siksi tarvitaan myös rajat ylittävää päätöksentekoa ja hallintoa.”
Veroparatiisitoiminnan kitkeminen ja globaalit verot ovat iso askel oikeaan suuntaan, mutta ne eivät yksin riitä.
Heikki Patomäki
