Ulkoministeri Erkki Tuomiojan mukaan Ulkopoliittinen instituutti (UPI) ja muut tutkimuslaitokset tarjoavat Ukrainasta ja muista konflikteista enemmän mielipiteitä kuin tietoa. Tuomiojan lausunnossa on vinha perä, mutta mikä erottaa tiedon mielipiteistä?
Kuultuani kollegaani Mika Aaltolaa — ja muita paljon käytettyjä ”asiantuntijoita” — TV:ssä viime viikolla aloin itsekin miettiä, että pitäisikö aloittaa asiasta sähköpostikeskustelu, kirjoittaa yleisönosastoon, vaiko tehdä joku pidempi analyysi ja julkaista se ajan kanssa?
Mikä erottaa tiedon mielipiteistä? Tuomioja viittaa tarpeeseen selvittää julkisuuteen putkahtaneiden tietojen oikeellisuus. ”Tahallisen ja tahattoman disinformaation erottaminen toisistaan on äärimmäisen vaikeaa.” Tutkija syyllistyy suureen virheeseen, jos ei tarkista tietojensa todenperäisyyttä, tai nojaa jonkin osapuolen tarjoamiin tietoihin kritiikittömästi, tai myös jos hän harjoittaa kriittisiä valmiuksiaan vain yhden osapuolen tarjoamiin tietoihin.
Tässä suhteessa Tuomiojan närkästyksen voi lukea niin, että varsinkin UPI:n julkisuudessa näkyvillä tutkijoilla (joista monien tausta on Yhdysvaltain ulkopolitiikan tai asevoimien tutkimuksessa, Venäjän sijasta) on ollut taipumusta hyväksyä Yhdysvaltain ja EU:n tarjoamat tiedot konfliktista, mutta hylätä kaikki Venäjän puolelta tulevat väitteet propagandana ja disinformaationa.
Venäjän toimia ja kehitystä luetaan kuin piru raamattua; CIA:n tarjoamiin tietoihin puolestaan uskotaan kuin oikeaoppisen papin liturgiseen luentaan pyhästä tekstistä.
Tämä on paitsi metodologisesti kestämätöntä ja yksipuolista niin myös kovin lyhytjänteistä. Kannattaisi esimerkiksi muistaa Colin Powellin puhe YK:ssa 5.2.2003. Siinä hän perusteli massiivista aseellista hyökkäystä Irakiin sarjalla tietoisia valheita, joita hän kutsui ”luotettaviksi tiedustelutiedoiksi”. Näiden valheiden tuloksena sadat tuhannet ihmiset ovat kuolleet ennenaikaisen kuoleman, joista ainakin 100,000-150,000 väkivaltaisesti, ja Irak on vajoamassa keskiaikaisen moraalin vartijoiden valtaan.
Barack Obaman hallinto ja NSA ovat puolestaan juuri jääneet kiinni massiivisesta vakoiluoperaatiosta, joka rikkoo luottamusta, lakia ja demokratian pelisääntöjä vastaan. Vakoilun (ja muita vääryyksiä tai salaisuuksia) paljastaneita vainotaan ympäri maailmaa ja uhataan jopa tappamisella.
Asialla on kuitenkin myös syvempi metodologinen puolensa, joka koskee konfliktien tutkimusta ylipäänsä. UPI:n ja Aleksanteri-instituutin palkkalistoilta löytyy kyllä monia Venäjän ja Ukrainankin tuntijoita, mutta tietääkseni juuri kellään heistä ei ole taustaa rauhan- ja konfliktintutkimuksessa.
Aiemmin tieteellisyyteen ajateltiin kuuluvan se, että pyritään keräämään mahdollisimman yksiselitteistä ja objektiivista dataa – mieluiten määrämittaista – ja vertaamaan esitettyjä väitteitä historiallisista tosiasioista tai säännönmukaisuuksista niihin. Totuuden ja puolueettomuuden vaatimus on edelleen aivan yhtä tärkeä, ja kaikki mahdollinen todistusaineisto on aina pyrittävä kaivamaan esiin, mutta sittemmin on ymmärretty, että ilmiöiden luokittelu on tulkinnallista ja myös arvottavaa, ja että kategoriat ja tulkinnat ovat itse osa konflikteja ja sotia.
Sosiaalisen toiminnan asianmukainen kuvaaminen siis edellyttää, että tutkija lähtee liikkeelle siitä otaksumasta, että osapuolten moninaiset tulkinnalliset näkökulmat muodostavat tutkittavien asioiden merkitykset ja identiteetin.
Tästä ei kuitenkaan seuraa se oppi, että kaikki osapuolet olisivat lähtökohtaisesti aina yhtälailla vastuussa (tai ”syyllisiä”). Sen jälkeen kun yhteiskuntatieteilijä on kerännyt eri tulkinnat, arvostelmat ja tarinat, ja analysoinut niiden osuuden konfliktin kehkeytymisessä ja laajenemisessa, sekä arvioinut kaikkia niitä kriittisesti saatavilla olevan todistusaineiston pohjalta, hänen on aika rakentaa oma tulkinta- ja selitysmallinsa, jossa nuo kaikki muut tulkinnat ja tarinat ovat mukana.
Tämän mallin ei tarvitse rajoittua vain osapuolten tulkintoihin, vaan esimerkiksi poliittisen talouden prosessit ja mekanismit voivat olla siinä keskeisessä osassa.
Näin muodostettu mielipide perustuu analyysiin.
Heikki Patomäki
