Blogini ”Sanktioiden vaikutus Venäjään ja maailmanpolitiikkaan” herätti lukijoiden mielissä isoja kysymyksiä. ”Miten lännen mielestäsi tulisi suhtautua Venäjän aggressioon, Heikki Patomäki?” ”Kuinka mielestäsi sitten tilanne pitäisi ratkaista ? Pitäisikö meidän vain hyväksyä Venäjän sekaantuminen Ukrainan tilanteeseen ja Venäjän maalaajentumiset niin Krimillä kuin itä-Ukrainassa?” ”Jos ei pakotteita, niin mitä sitten?” Sanalla sanoen: miten konfliktia pitäisi lähteä ratkaisemaan?
Dialogi on välttämätön osa ratkaisua, erityisesti monenkeskinen dialogi ETYJin ja YK:n kautta. Diplomatia on kommunikaatiota vieraantuneiden poliittisten yhteisöjen välillä. Dialogiin kuuluu myös valmius kompromisseihin. Kaikista omaan identiteettiin tai periaatteisiin kuuluvista asioista ei kompromisseja pidä tehdä, mutta ilman valmiutta kuunnella, vakuuttua ja antaa periksi ei dialogia voi olla.
Kylmä sota päättyi onnekkaasti dialogiin, jossa toisen osapuolen inhimillisyys ja tavoitteet tunnustettiin – toki laajassa tutkimuskirjallisuudessa on korostettu myös ydinsodan riskiä, taloudellisia vaikeuksia ja näihin liittyvää oppimisprosessia Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johdossa (ideat omaksuttiin muun muassa läntisestä rauhantutkimuksesta). Dialogin avulla joka tapauksessa päästiin luottamusta lisääviin toimiin, aserajoitussopimuksiin ja uusiin yhteistyön muotoihin.
Mutta entä jos nykytilanne muistuttaakin asetelmia Münchenissa vuonna 1938? Münchenin sopimus, jossa Tšekkoslovakian sudeettialue luovutettiin natsi-Saksalle ja tehtiin muitakin aluetarkistuksia (jotka kaikki peruttiin toisen maailmansodan jälkeen), on yksi väärinkäytetyimpiä historiallisia analogioita. Ennakkotapausten ja historiallisten analogioiden tutkijat pitävät sitä varoittavana esimerkkinä siitä miten helposti analogiat voivat johtaa päätöksentekijöitä väärille urille.
Yleensä München-analogialla halutaan sanoa, että dialogin ja kompromissien sijasta tarvitaan peräänantamattomuutta ja mahdollisesti sotilaallisen voiman näyttöä ja jopa käyttöä. On kuitenkin vaikea ymmärtää, mitä hyötyä olisi ollut siitä, että II maailmansota olisi alkanut Euroopan näyttämöllä jo 1938 eikä 1939? Britannia ja Ranska ostivat aikaa ja varustautuivat sotaan minkä ehtivät. Hitler olisi halunnut sotaa jo 1938 ja raivosi lähimmilleen siitä kompromissista, minkä eteen hän joutui.
Pidemmät prosessit ovat paljon olennaisempia. 1930-luvun tilanteeseen ajauduttiin ensimmäisen maailmansodan ”voittajien” peräänantamattomuuden sekä kapitalistisen maailmantalouden epävakauden takia. Deflationaarinen budjettikuri 1930-luvun alun Saksassa sai aikaan massatyöttömyyden ja natsipuolueen kannatuksen räjähdysmäisen kasvun. Tilanne oli jo hiukan paranemassa ja natsipuolueen kannatus laskemassa kun Hitler päästettiin valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933.
Prosessin osalta historiallinen analogia kuitenkin pätee; joiltakin osin samankaltaisia kehityskulkuja on ollut käynnissä myös viime aikoina. Ensin Naton laajeneminen 1990-luvulla johti monien länsimielisten venäläisten siirtymiseen kohti realistisempia voimatasapaino-oppeja. Epävakaa maailmantalous ja erityisesti vuoden 1998 rahoituskriisi puolestaan merkitsivät länsimielisen liberalismin lopullista marginalisoitumista venäläisessä politiikassa.
Serbian pommitukset keväällä 1999 hermostuttivat venäläisen ulkopoliittisen johdon tyystin. Lopulta ”värivallankumoukset” Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgistanissa vakuuttivat poliittisen luokan siitä, että Yhdysvaltain ja lännen tavoitteena on nimenomaan Venäjän heikentäminen.
Tämä havainto ja amerikkalaisen imperialismin kritiikki tuki siirtymää kohti nationalismia ja oppeja venäläis-ortodoksisesta sivilisaatiosta. Myös Yhtenäinen Venäjä -puolueen keskeiset hahmot Putin, Lavrov, Surkov ja Zatulin ovat olleet viime vuosina olleet yhä enemmän kallellaan näihin oppeihin.
Vuosien 2008-9 globaali rahoituskriisi teki syvän loven Venäjän talouteen, samalla vakuuttaen Moskovan siitä, että Yhdysvaltain yksipuolisen johtoaseman päivät ovat luetut. Putinin uuden kauden alkaessa 2012 alkoi vaikuttaa yhä vaikeammalta toistaa edellisen vuosikymmenen talouskasvua, ja legitimaatioperustaa täytyy etsiä muualta.
Vaikka Venäjän poliittinen kehitys on ollut ongelmallinen, Putinin Venäjä ei silti ole pyrkimässä rakentamaan imperiumia Euroopassa, eikä sillä myöskään olisi resursseja sellaiseen. Ilmassa on kuitenkin jonkinasteista revansismia: yhtäältä rajan vetämistä Naton ja EU:n laajenemiselle itäänpäin, toisaalta eräänlaista suurvenäläisyyttä IVY-alueen sisällä. Kaikki näiden oppien mukaiset teot eivät välttämättä ole hyväksyttäviä – avoin kritiikki kuuluu myös diplomaattisen pelin henkeen – mutta dialogi pitää säilyttää aina avoimena ja joihinkin kompromisseihin pitää olla valmis.
Myös Ukrainan kriisin taloudelliset taustat ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Vuonna 2009 Ukrainan BKT tipahti 15%, eikä maa ole sen jälkeen kunnolla toipunut. Eurokriisi ei ole auttanut asiaa. Suuri vaihtotaseen alijäämä ja ulkoinen velkaantuminen veivät Ukrainan lähelle vararikkoa vuonna 2013. Siitä sota alkoi.
Ukrainan jo ollessa sisällissodan partaalla, EU ja IMF vielä vain jatkoivat tiukkojen ehtojen ja budjettikurin politiikkaa. Lainan vastineena on vaadittu ja vaaditaan edelleen samanlaista budjettikuri- ja leikkauspolitiikkaa kuin mikä on kerta toisensa jälkeen epäonnistunut niin kehitysmaissa kuin Euroopassa, nyt ja menneisyydessä.
Venäjä on puolestaan vastannut EU-hallinnan ja -oppien leviämiseen myös Ukrainaan käyttämällä sekä keppiä että porkkanaa. Kiistat taloudenpidosta ja taloudellisen kehityksen suunnasta ovat lietsoneet konflikteja Ukrainan sisällä.
Ukraina tarvitsee laajamittaista talousapua ja ennen kaikkea laajamittaisen julkisen investointiohjelman, Troikan talouskurin sijasta. EU:n talousulkopolitiikan on siis muututtava; suunnan on käännyttävä. Onnistuuko tämä muuttamatta unionin talouspoliittisia oppeja ja instituutiota myös laajemmin? Näyttää ilmeiseltä, että Ukrainan konflikti ja EU:n oma kehitys ovat kietoutuneet yhteen.
Toisaalta Ukrainan kriisissä on ehditty jo nähdä monenmoisia laittomuuksia ja rikoksia. Mielenosoittajia on ammuttu, valta on vaihdettu laillisista menettelytavoista piittaamatta, alueita on liitetty tai irrotettu epäilyttävin keinoin, ihmisiä on teloitettu ilman oikeudenkäyntiä, siviilejä pommitettu kaupungeissa ja ajettu kodeistaan, ja iso malesialainen matkustajakone on ammuttu alas. Monet tapahtumista ovat kiistanalaisia ja puolin ja toisin epäillään juuri toisen osapuolen olevan vastuussa pahimmista vääryyksistä. Yhdet luottavat yksiin lähteisiin, toiset toisiin. Harva toimittaja tai edes tutkija jaksaa tai ehtii harrastaa systemaattista lähdekritiikkiä.
Oikeutta ei voi olla ilman totuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kaikkia tapauksia pitää kohdella samalla tavalla. Kukaan ei ole syyllinen ennen kuin syyllisyys osoitetaan. Siksi tarvitaan riippumattomia oikeusistuimia, jotka voivat käsitellä tällaisia tapauksia myös kansainvälisesti. Erityisesti kansainvälisellä rikostuomioistuilla voisi olla tässä keskeinen rooli. Jos USA liittyisi kansainväliseen rikostuomioistuimeen, ja jos esimerkiksi Britannian sotarikollisia voitaisiin syyttää siellä, myös Venäjää voitaisiin johdonmukaisesti vaatia mukaan ja tilille teoistaan (Venäjä on allekirjoittanut Rooman sopimuksen muttei ratifioinut sitä).
Yleisemminkin oikeudenmukaisuus edellyttää suurta johdonmukaisuutta. Olen useissa blogeissani kritisoinut lännen ja erityisesti Yhdysvaltain kaksinaismoralismista ja maailmassa vallitsevia kaksoisstandardeja. Ne ovat taas kerran silmiinpistävän ilmeisiä. Miten voi olla mahdollista, että Yhdysvaltain tuesta täysin riippuvainen Israel saa jokseenkin vapaasti pommittaa siviilejä Gazassa, mutta Venäjän tuki Ukrainan separatisteille on tuomittavaa? Miten Israelin ydinaseet ovat ihan ok, mutta Irania on painostettu ja uhkailtu vuosikausia pelkän epäilyn pohjalta, että se saattaisi olla kehittämässä valmiuksia rakentaa ydinase.
Kaksinaismoralismi koskee myös unionia. Ajatellaanpa vaikka autoritäärisen oikeiston (tai jopa suoranaisen fasismin) roolia Unkarin tai läntisen Ukrainan kehityksessä, tai saman suuntaan kallellaan olevien puolueiden vaalimenestystä eurovaaleissa 2014. Ensin pitäisi osata soveltaa samoja standardeja kaikkiin tapauksiin. Pitäisi myös osata itsekriittisesti kysyä: mistä tällainen kehitys johtuu?
Tehtävää siis riittää monella tasolla: diplomatiasta laillisuusperiaatteen vahvistamiseen ja EU:n ja maailmantalouden hallinnan uudistamiseen. Lännen ja Venäjän vuorovaikutuksen kontekstina on koko ajan ollut epätasaisesti kasvavan ja epävakaan uusliberaalin maailmantalouden dynamiikka – eikä sen ristiriitaisen kehityksen ja epävakauden aika suinkaan ole ohi.
Sekä vuorovaikutusasetelmia että maailmantalouden hallintaperiaatteita voidaan muuttaa. Esimerkiksi EU:lla on molemmissa suhteissa keskeinen rooli, ja Suomi puolestaan on osa unionia, ja me suomalaiset unionin kansalaisia. Aktivismille on siis tilaa vaikka kuinka, myös kansalaisyhteiskunnan kautta.
Heikki Patomäki
