Venäjää vastaan kohdistettujen pakotteiden taustalla on monia virheellisiä oletuksia. HS Vieraskynä 17.9.2014.
Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat asteittain kiristäneet pakotteita Venäjää vastaan. Venäjä on pyrkinyt vastaamaan samalla mitalla. Kansainvälisen politiikan tutkimus on todennut, että pakotteet eivät yleensä toimi – ja silloin harvoin kuin toimivat, sitä on vaikea erottaa muiden tekijöiden vaikutuksesta.
Joidenkin tutkimusten mukaan laajat ja tehokkaat pakotteet lisäävät alttiutta myöntyä pakotteiden asettajien vaatimuksiin. Toiset tutkimukset ovat taas korostaneet, että tällaisten pakotteiden seuraukset ovat olleet huonoja sekä demokratialle että pakotteiden kohteena olevan maan väestön terveydelle ja hyvinvoinnille.
Useimmat EU:n ja Yhdysvaltojen nykyisillä pakotelistoilla olevat maat ovat pieniä ja köyhiä. Niitä on helppo rangaista, seurauksista viis.
Talouksien koolla mitattuna Venäjän ehkä lähin vertailukohta pakotteiden kohteeksi joutuneiden maiden joukossa on Iran, jonka bruttokansantuote on alle puolet Venäjän luvuista. Iranissakin laajat ja pitkäaikaiset pakotteet ovat toimineet huonosti ja kääntyneet usein tarkoitustaan vastaan.
Kansainvälisten järjestöjen päättämät pakotteet toimivat selvästi paremmin kuin yksittäisten maiden tai maaryhmien sanktiot. Mutta jos tietyn maaryhmän erilliset pakotteet kohdistetaan valtioon, joka ainakin periaatteessa pystyy vastaamaan samalla mitalla, pakotteista voi myös tulla olennainen osa laajenevaa konfliktia.
Yhdysvallat ja EU-maat käyttävät sotilasmenoihin kymmenen kertaa enemmän rahaa kuin Venäjä. Epäsuhta on vaaratekijä, varsinkin jos pakotteilla alkaa olla todellista merkitystä talouskehitykselle. Pakotteiden nurkkaan ahdistama Venäjä, jonka länsi väittää olevan yksipuolisesti vastuussa Ukrainan tragediasta, voi reagoida aggressiivisesti.
Venäjällä keskustellaan jo avoimesti siitä, että Venäjä voisi tarvittaessa vastata Naton sotilaalliseen ylivoimaan käyttämällä ydinaseita. Tällainen puhe ydinaseiden käyttämisestä ei ole hyväksyttävää. Silti länsimaiden vastuu koskee myös oman toiminnan seurauksia.
Paras argumentti Venäjän-pakotteiden puolesta on se, että niiden avulla voidaan tehokkaasti viestittää kansainvälisen oikeuden normeja. Krimin niemimaan ottamista Venäjän hallintaan ei voida puolustaa yleistettävissä olevin moraalisin tai oikeudellisin perustein. Alueiden rauhanomaiset muutokset voivat joskus olla mahdollisia, mutta vain kansainvälisoikeudellisesti ja poliittisesti asianmukaisilla menettelytavoilla. Suvereenien maiden kehitykseen ei saa puuttua horjuttamalla niiden poliittista vakautta tai puuttumalla kehitykseen sotilaallisesti.
Länsi ei ole itse noudattanut tätä normia johdonmukaisesti. Venäjä on jo pitkään nostanut esiin Kosovon ja Irakin sotien kaltaisia tapauksia, joissa Yhdysvallat ja monet EU-maat ovat heikentäneet muiden valtioiden poliittista vakautta tai käyttäneet sotilaallista voimaa kansainvälisestä oikeudesta piittaamatta.
Kun Ukrainan konfliktin vaaroja arvioidaan, viitataan usein Venäjän mahdollisiin pyrkimyksiin laajentaa sotilaallisesti aluettaan. Sotien kustannukset nousevat yhä suuremmiksi, kuten Irakin sota on osoittanut. Venäjän resurssit ovat pienemmät ja maan mahdollisuudet valloitussotaan ovat selvästi huonommat kuin Yhdysvaltojen.
Tässä mielessä nykyisten pakotteiden merkitys on pieni. Laajat pakotteet voivat kuitenkin johtaa konfliktin laajentumiseen.
Pakotteiden taustalla on oletus siitä, että Ukrainan konflikti on yksipuolisesti Venäjän vika. Pakotteiden asettajien oma rooli konfliktin kehittymisessä on helppo unohtaa.
Laajenevan Naton ohella myös EU oli osallinen Ukrainan konfliktiin jo paljon ennen väkivaltaisuuksien alkamista. Kiista EU:n tarjoamasta yhteistyö- ja vapaakauppasopimuksesta laukaisi avoimen konfliktin. Ukrainalta on vaadittu maalle lainoja myönnettäessä budjettikuria ja leikkauspolitiikkaa, vaikka tällainen politiikka on kerta toisensa jälkeen epäonnistunut sekä kehitysmaissa että Euroopassa.
On syytä myös muistaa, että pakotteet ja vastapakotteet iskevät suhteettomasti juuri Suomen talouteen.
Tätä näkökohtaa ei kannata sivuuttaa tilanteessa, jossa EU on ajamassa itseään deflaatiokierteeseen.
Heikki Patomäki
Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.
