Jos Kekkosen elämästä ja toiminnasta haluaa etsiä merkittävimpiä hetkiä, niin sanoisin, että niihin kuuluvat ainakin hänen ratkaisunsa noottikriisissä ja ETYK-aloite. Molemmilla on tarjota omat opetuksensa nykyisessä maailmantilanteessa. Tämä on UKK-seurassa Suomalaisella klubilla Helsingissä 25.9. pidetyn esitelmän blogiversio, johon on lisätty väliotsikot.
Puolueettomuus ja demokraattinen hyvinvointivaltio
Kekkonen ei ole koskaan ollut minulle mikään erityinen sankari. Uskon kyllä, että Kekkosen puolueettomuuspolitiikka onnistui osaltaan takaamaan hyvän yhteiskunnallisen kehityksen Suomessa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.
Kuuluisassa pyjamantaskupuheessaan 23. tammikuuta 1952 Kekkonen liitti puolueettomuuden ja pohjoismaalaisuuden toisiinsa. Vaikka puhe koski sotilasliittoja ja rauhan mahdollisuutta – se oli suorastaan epätoivoinen huudahdus rauhan puolesta – määrittelyllä oli myös moninaisia poliittisia seurauksia tilanteessa, jossa sosiaalidemokraattinen liike oli saavuttanut hegemonisen aseman varsinkin Ruotsissa.
Kekkosen pohjoismaalainen puolueettomuuspolitiikka ja ennen kaikkea työväenliikkeen kamppailut johtivat seuranneina vuosikymmeninä siihen, että Suomessa seurattiin Ruotsin mallia ja rakennettiin universalistinen demokraattinen hyvinvointivaltio.
Dramaattiset hetket
Kekkosen uran dramaattisimmat hetket olivat kuitenkin vuoden 1961 noottikriisi ja 1970-luvun alun ETYK-aloite. Jälkimmäinen oli erittäin merkittävä aikanaan. Se esti osaltaan maailmaa suistumasta ydinsotaan ja edesauttoi kylmän sodan päättymistä. Vuonna 1975 Kekkonen oli lähempänä sankaruutta kuin missään uransa vaiheessa.
ETYK-aloitteen yhteydessä Kekkonen toimi valtiomiehenä tavalla, jota Suomen ulkopoliittisessa historiassa on nähty ani harvoin. Silti samassa yhteydessä rikottiin myös demokratian periaatteita tavalla, jolla toisissa olosuhteissa olisi voinut olla kauaskantoisia negatiivisia vaikutuksia Suomen poliittisen kehityksen kannalta.
Noottikriisin merkitys
Mutta aloitetaan noottikriisistä ja sen laajemmasta merkityksestä myös nykyisen maailmanjärjestyksen kannalta.
Menneisyys ei koskaan ole lopullisesti lukkoon lyöty. Myöhemmät tapahtumat ja kehityskulut antavat uusia merkityksiä aiemmille tapahtumille. Usein nämä uudet merkitykset ovat syvästi kiistanalaisia ja osa käynnissä olevaa poliittista prosessia.
Laajaa julkisuutta 1990-luvun alussa saaneen Hannu Rautkallion ja Juhani Suomen debatti noottikriisistä oli eräänlainen poliittinen oikeudenkäynti, jossa määriteltiin Suomen kylmän sodan jälkeistä asemaa ja identiteettiä.
Olisiko Suomen pitänyt pitää enemmän etäisyyttä Neuvostoliittoon ja ehkä samalla olla avoimemmin lännen puolella kylmässä sodassa? Monet uskoivat Rautkallion tavoin, että länsi on voittanut. Suomen olisi aina pitänyt ymmärtää selkeämmin olevansa osa länttä. Jos se ei tehnyt sitä aiemmin, voi se ainakin tehdä niin nyt (jos vain länsi antaa Suomelle anteeksi huonon käyttäytymisen: ”lupaamme olla vastedes nöyrempiä ja kuuliaisempia”).
Länsimielisten leiri sai tahtonsa läpi. Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995 ja samaan hengenvetoon myös euroon. Tie kohti Nato-jäsenyyttä on ollut kivisempi, mutta hivuttaminen on onnistunut jo niin pitkälle, että Suomi on paitsi Naton kumppani niin myös teknisesti täysin Nato-yhteensopiva. Isäntämaasopimukselle Suomi tehdään osaksi Nato-järjestelmän huoltoyhteyksiä, myös joukkotuhoaseiden käytön varalta.
Tämä on mullistanut Suomen suhteet Venäjään. Osana Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Suomi asettaa pakotteita Venäjälle eli toimii nykyään ennen kaikkea tuomarina, ja tuskin lainkaan lääkärinä. Nato-lähentyminen ei paranna asiaa, vaan pahimmassa tapauksessa Moskovan tulkinta on, että Suomen aluetta voitaisiin tulevaisuudessa käyttää Venäjän vastaisissa sotilaallisissa operaatioissa.
Noottikriisi aristoteelisena tragediana
On syytä palata vielä hetkeksi noottikriisiin, pohtia mitä opetuksia se voisi meille oikeasti tarjota. Asetelma Rautkallio-Suomi debatissa oli sellainen, että ”junnilalainen” Rautkallio sai toimia yleisenä syyttäjänä ja Juhani Suomi puolestaan Kekkosen puolustusasianajajana. Kommentaattoreiden tehtävänä oli arvioida keskustelua, ja ottaa jokin kanta Kekkosen syyllisyyteen kietoutumisesta KGB:n naruihin, siis toimia ikään kuin tuomaristona.
Tyypillinen loppupäätelmä 1990-luvun alkupuolella oli: kyllä Kekkonen oli kietoutunut liian syvälle Moskovan valtaverkkoihin, mutta silti Rautkallio ampuu yli syytöksissään. Yleinen näkemys oli myös, ettei Rautkallion analyysi täytä tieteellisyyden vaatimuksia (kuten ei kaikilta osin ehkä tehnyt myöskään Kekkosen apologeetikko Juhani Suomi, joka julkaisi oman kirjansa samaan aikaan).
Laajassa, vuonna 1993 julkaistussa esseessäni esitin, että Rautkallion ja Suomen tarjoama todistusaineisto on yhteensopiva myös kolmannen mahdollisen ja mielestäni kahta muuta uskottavamman tarinan kanssa. Ehkä noottikriisi oli sittenkin klassinen tragedia?
Tämä tulkinta noottikriisistä aristoteelisena tragediana mahdollisti myös kylmän sodan käytäntöjen ja niiden taustaoletusten kriittisen analyysin. Tarkoituksenani vuonna 1993 oli ylittää kylmän sodan poliittiset kategoriat ja asetelmat. Uusista lähtökohdista oli mahdollista myös vetää uudenlaisia nykyisyyttä koskevia johtopäätöksiä. Nyt reilu kaksikymmentä vuotta myöhemmin – vuonna 2014 – näihin johtopäätöksiin on syytä palata.
Aristoteelis-traaginen tarina noottikriisistä voidaan tiivistää seuraavasti. Lähtöasetelman kannalta on oleellista tietää, että Kekkonen oli kehittänyt poikkeuksellisen ”luottamukselliset suhteet” Moskovaan, luottamuksellisemmat kuin esimerkiksi eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan. Moskovassa oltiin paitsi hyvin perillä tulossa olevien presidentinvaalien Honka-liitosta, niin tiedettiin myös Kekkosen suunnitelmasta hajottaa eduskunta syksyllä.
Kekkonen oli myös pyytänyt tukea Moskovalta omalle uudelleenvalinnalleen, eritoten Karjalan rajojen tarkistamisen muodossa. Tämän pyyntö tapahtui keskellä salajuonten punontaa ja osittain demoralisoituneita/korruptoituneita poliittisia käytäntöjä Suomen sisällä. Kekkonen ei ollut yleisesti ottaen sen pahempi tai turmeltuneempi kuin muutkaan suomalaiset poliitikot, vaikka hän hyväksyikin avustajansa Korsimon korruptoituneisuuden, ja vaikka Honka nostettiin myös ”puhtaaksi vastustajaksi likaiselle politiikalle”.
Joka tapauksessa Kekkosen motiivina oli luultavasti sekä isänmaallisuus että oman aseman varmistaminen, jotka Kekkonen kytki yhteen. Suomen aseman turvaaminen edellytti hänen mukaansa Paasikivi-Kekkonen linjan jatkamista, joka oli poliittisten prosessien tuloksena personifioitu häneen.
Moskovasta todella annettiin tukea Kekkosen vaalikampanjalle, mutta ei Kekkosen toivomalla tavalla, vaan YYA-konsultaatioita ehdottavan nootin muodossa. Tämä oli peripetia, äkillinen käänne Aristoteleen tragedia-teorian mielessä. Se pelästytti paitsi Kekkosen niin myös koko Suomen, joka monien tulkintojen mukaan oli nootin jälkeen suoranaisen sotahysterian kourissa.
Noottia ei siis pyydetty Tamminiemestä – vaikka kaikenlaista tukea presidentinvaaleihin kyllä pyydettiin – eikä sitä suunniteltu Helsingissä vaan Moskovassa. Nootti oli Hruštševin ajatus, josta kyllä saatettiin kertoa tai vihjata Kekkoselle (mahdollisesti vain vähän) ennen sen antamista, mutta joka toteutettiin Kekkosen tahdosta välittämättä – ja Kekkoselta lupaa kysymättä. Epäröinnin jälkeen Kekkonen päätti kuitenkin jatkaa peliä, vaikka se oli käymässä yhä vaarallisemmaksi.
Merkitys nykyiselle maailmanjärjestykselle
Miten aristoteelinen noottikriisin tulkinta sitten liittyy nykypäivään ja nykyiseen maailmanjärjestykseen? Kuten tiedetään, Paasikiven-Kekkosen linja on yksi muunnelma poliittisen realismin opeista. Viisaus on sitä, että tunnustetaan tosiasiat.
Kansainvälisten suhteiden yhteydessä termi ”realismi” kiteyttää koko joukon mielikuvia ja käsitteitä: voimapolitiikka, voimatasapaino, anarkia, kansallinen etu, turvallisuusdilemma, jopa etupiiri. Nämä luovat kuvan turvattomasta maailmasta, joka on hajaantunut, ja jolla on taipumus ajautua yhä uudelleen väkivaltaan. Viisaalla valtiomiesdiplomatialla, voimien tasapainottelulla ja funktionaalisella yhteistyöllä rauhan edellytyksiä voidaan kuitenkin parantaa.
Sodanjälkeisen Suomen politiikka on ymmärrettävissä poikkikansalliseksi kamppailuksi siitä, missä monet ”realistiset” käytännöt pitää hyväksyä sellaisenaan, ja missä määrin Suomen pitäisi lisäksi ottaa kantaa idän ja lännen väliseen ideologiseen, manikeanistiseen kamppailuun.
Kekkonen itse ja tietyt episodit – ei vähiten noottikriisi – vakiinnuttivat puhtaasti ”realististen” käytäntöjen aseman, kuitenkin niin, että 1960-luvun kuluessa alettiin myös viritellä toivoa edistyksestä ja joistakin moraalisista pyrkimyksistä. Tämän seurauksena Suomen ulkopolitiikka tuli hieman aloitteellisemmaksi. Suomesta rakennettiin – kaiken muun lisäksi – myös idän ja lännen sillanrakentajaa.
Kohti emansipatorista realismia
Kekkosen perusteet siirtyä kohti emansipatorista realismia voidaan yleistää. Oppi siitä, että ”viisauden alku on tosiasioissa” on oppi muuttumattomasta herra-renki-suhteesta. Poliittinen realismi toki kykenee näkemään hyvän ja pahan yksinkertaisten vastakkainasettelujen yli – siinä on sen suurin viisaus – mutta se oikeuttaa aivan liian helposti toisen yksipuolisen herruuden ja alistumisen siihen. Tarvitaan herra/renki-suhteiden dialektista ja emansipatorista kehitystä.
Paasikiven-Kekkosen -linjan periaate ”tosiasioiden tunnustamisessa on viisauden alku” voitaisiin ja pitäisi korvata emansipatorisella eli yhteistä vapautta edistävällä periaatteella: ”riippuvuussuhteiden ymmärtämisessä ja selittämisessä on vapautumisen alku; tavoitteena on intersubjektiivisuuden periaatteen vakiinnuttaminen”.
Tämä periaate on julistus tasaveroisuuden tunnustamisen ja demokratian puolesta. Mitä se voisi tarkoittaa keskinäisriippuvassa ja yhteenkietoutuneessa maailmassamme?
Vapaa ja hyvä yhteinen tulevaisuus edellyttäisi, että kykenemme demokratisoimaan eurooppalaisia ja maailmanlaajuisia yhteiskunnallisia suhteita. Kekkonen uskoi yhteiskunnallisten järjestelmien konvergoituvan pohjoismaiseen sosiaalidemokratiaan ja maailman säilyvän valtiokeskeisenä. Yhteinen planetaarinen tulevaisuus vaatii kuitenkin, että katsomme kauemmaksi.
Paluu menneisyyteen: miksi ETYK on edelleen tärkeä
Mutta miten voimme puhua kauas katsomisesta ja yhteisestä planetaarisesta tulevaisuudesta, kun maailma on taas ottanut pitkän askelen kohti menneisyyttä, kohti sotilaallisia vastakkainasetteluja, joita poliittisten realistien valtiomiesyhteisö yrittää hallita salaisen diplomatian, sotilasliittojen ja ovelien strategisten siirtojen kautta? Aseita kalistellaan ja yhtäkkiä ydinaseidenkin uhka tuntuu taas todelliselta.
Tässä tilanteessa voimme oppia 1970-luvun ETYK-aloitteesta. Tiedämme, että idea syntyi keskustelussa eri osapuolten kanssa, mutta olennaista ei ole se, missä ajatus tarkkaan ottaen syntyi vaan se, miten sitä lähdettiin viemään eteenpäin.
1970-luvun alkuun tultaessa Kekkonen oli omaksunut ajatuksen siitä, että jotta selviäisimme hengissä kylmästä sodasta, tehtävänä ei suinkaan ole vain pysyä konfliktin ulkopuolella, vaan yrittää edistää konfliktin ylittämistä. Hän käytti jopa dialektiikan käsitteitä pohtiessaan näitä asioita: teesi, antiteesi ja synteesi.
Aloite suuresta kokouksesta Helsingissä saattoi olla pelkkä kokeilu, jolla oli myös taktista merkitystä silloisessa ajankohtaisessa tilanteessa. Tässä ei ole sinänsä mitään väärää. Jos haluaa saada jotain aikaan, pitää kokeilla montaa asiaa. Joku idea toteutuu, monet eivät.
Kuten tiedämme, vuoden 1975 päätösasiakirja jakautui neljään pääkohtaan eli ”koriin”. Ensimmäinen käsitteli Euroopan turvallisuuskysymyksiä, toisessa päätettiin yhteistyöstä muun muassa taloudessa, tieteessä ja ympäristönsuojelussa, kolmas koski yhteistoimintaa humanitaarisilla aloilla ja piti sisällään vaateita ihmisoikeuksista, ja neljäs konferenssin seurantaa ja tulevia kokouksia.
Ajan myötä on vakiintunut tulkinta, että nimenomaan ihmisoikeuskohdat edistivät demokratiaa itäisessä Euroopassa ja Neuvostoliitossa ja siten vaikuttivat olennaisesti kylmän sodan päättymiseen. Osin kyse oli tarkoittamattomista seurauksista. Vaikutukset olivat siitä huolimatta vapauttavia, ainakin ensi vaiheessa.
Maailmanhistoria on muuttanut ETYK:in merkitystä
Jotta ETYK:n ideaa tai mallia voitaisiin soveltaa nykypäivän maailmanjärjestyksessä, vaaditaan kuitenkin uutta historiallista ymmärrystä siitä mitä tapahtui kylmän sodan päättyessä ja sen jälkeisinä vuosina. ETYK-periaatteet eivät olleet vain emansipatorisia. Uusi kriittinen silmäys vaikutuksiin on nykytilanteessa tarpeen.
Kekkosen odottaman sosiaalidemokraattisen konvergoitumisen sijasta olemme nähneet maailmanlaajuisen uusliberalisaation aallon. Tuo aalto rantautui itäiseen Eurooppaan ja Venäjälle valtaisalla voimalla kylmän sodan päättyessä.
Shokkiterapian läpikäyneissä maissa tuotantovälineiden omistus ja vauraus kasautui hetkessä muutamien harvojen käsiin. 1990-luvun kaaoksessa oligarkit alkoivat taistella myös keskenään, ja sitten tehdä rauhansopimuksia.
Uusliberalisaatio itsessään merkitsee paluuta menneisyyteen. Jo kertaalleen hylätyn talousliberalismin opit ovat saaneet uusia muotoja ja kokeneet paluun melkein kaikkialla maailmassa. Käytännössä ne tarkoittavat – Friedrich Hayekin lausahduksen mukaisesti – toivetta toteuttaa uudelleen 1800-luvun arvot.
Liberalistinen tulkinta perustavista ihmisoikeuksista lähtee usein – ja minusta myös dogmaattisen yksipuolisesti – liikkeelle yksityishenkilön vapauksista ja omistusoikeuksista. ETYK-periaatteiden ei ollut tarkoitus tukea tämän tyyppistä uusliberalisaatiota, mutta siihen suuntaan ETYK:in periaatteet vain kuitenkin vääntyivät 1990-luvun alussa.
Venäjällä ja monissa muissakin entisissä valtiososialistisissa maissa muutokset olivat rajuja. Talous ajautui syöksykierteeseen. Ihmiset alkoivat kaivata johtajaa, joka laittaisi asiat kuntoon. Läntinen liberalismi sellaisenaan näytti johtavan kurjuuteen.
Ja mitä sitten tapahtui Venäjällä? Ensin Naton laajeneminen 1990-luvulla johti monien länsimielisten ajattelijoiden siirtymiseen kohti voimatasapaino-oppeja. Epävakaa maailmantalous ja erityisesti vuoden 1998 rahoituskriisi merkitsi läntisen liberalismin lopullista marginalisoitumista venäläisessä politiikassa.
Kosovon sota 1999 hermostutti venäläisen ulkopoliittisen johdon tyystin. Viimeistään ”värivallankumoukset” Georgiassa, Ukrainassa ja Kirgistanissa vakuuttivat poliittisen luokan lopullisesti siitä, että Yhdysvaltain ja lännen tavoitteena on Venäjän heikentäminen.
Tämä havainto ja amerikkalaisen imperialismin kritiikki tukivat siirtymää kohti nationalismia ja oppeja venäläis-ortodoksisesta sivilisaatiosta. Myös Yhtenäinen Venäjä -puolueen keskeiset hahmot Putin, Lavrov, Surkov ja Zatulin ovat olleet viime vuosina kallellaan näihin oppeihin.
Ukrainan konfliktin taustat
Myös Ukrainan konfliktin historia voidaan kirjoittaa samaan tyyliin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen shokkiyksityistäminen kasasi tuotantovälineiden omistuksen harvojen käsiin. Kun omistusten laillisuus ei ollut vakiintunut, kamppailua omistuksista käytiin jopa asein. Valtio oli mukana kiistoissa. 1990-luvun kuluessa henkeä kohti laskettu kansantuote putosi alle puoleen entisestä.
Viktor Juštšenkon pääministerikauden aikana talous kääntyi viimein nousuun 2000-luvulla, mutta poliittisen eliitin sisällä kamppailut olivat edelleen katkeria, mikä osaltaan johti myös vuosien 2004-5 vallankumoukseen.
Talouskasvua auttoi Kiinan kasvun siivittämä raaka-aineiden hintojen nousu. Seitsemän kasvun vuotta päättyi kuitenkin globaaliin rahoitusmarkkinakriisiin. Vuonna 2009 Ukrainan BKT tipahti 15%, eikä maa ole sen jälkeen kunnolla toipunut. Eurokriisi ei ole auttanut asiaa. Suuri vaihtotaseen alijäämä ja ulkoinen velkaantuminen ovat vieneet Ukrainan lähelle vararikkoa.
Viime syksyn mielenosoitukset käynnistyivät, kun talouskriisissä olevaa maa tarvitsi lainaa. EU lupasi pienen summan lainaa vaativilla ehdoilla. Venäjä tarjosi suurempaa summaa ilman ehtoja, ja lisäksi edullisia kaasutoimituksia. Ukrainen itäosista eli energiariippuvaisilta tehdasalueilta kannatuksena saava Janukovytš kallistui Venäjän tarjouksen puoleen. Länsimieliset ja anti-venäläiset mielenosoittajat alkoivat vaatia EU-sopimuksen hyväksymistä ja myös Janukovytšin eroa.
Ukrainan jo ollessa sisällissodan partaalla, EU ja IMF ovat yhä vain jatkaneet tiukkojen ehtojen politiikkaa. Lainan vastineena vaaditaan samanlaista budjettikuri- ja leikkauspolitiikkaa kuin mikä on kerta toisensa jälkeen epäonnistunut niin Euroopassa kuin aiemmin kehitysmaissa. Näin tilanne Ukrainassa vaikeutui ja kärjistyi pian sisällissodaksi, jonka kulkuun Venäjä nopeasti puuttui.
Tällainen kehitys ei suinkaan rajoitu vain IVY-maiden alueelle. Unkarissa Orbánin johtama Fidesz-puolue kääntyi nopeasti pois thatcherismistä ja on ajan myötä siirtynyt yhä anti-liberaalimpaan suuntaan. Nykyään Unkaria voi joissakin suhteissa kutsua proto-fasistiseksi, joissakin toisissa suhteissa kenties jopa kansallis-sosialistiseksi maaksi.
Johtopäätös: emansipatorisen realismin yleistäminen
Jos haluamme yleistää Kekkosen emansipatorisen realismin oppeja nykyisessä maailmanjärjestyksessä, emme voi ummistaa silmiämme siitä, miten länsi itse on taantunut yhteiskunnallisessa kehityksessään, ja miten yksipuolisesti lännen näin taantuneita arvoja ja intressejä on maailmassa ajettu viimeisen 20 vuoden ajan.
Tällä on ollut tarkoitettuja ja tarkoittamattomia seurauksia myös Euroopassa ja aivan erityisesti entisen Neuvostoliiton alueella.
Emansipatorisen realismin näkökulmasta ei tietenkään ole syytä kumartaa tämän kehityksen tuloksena nousseita populistisia ja kansallismielisiä uuskonservatiivisia herroja; mutta aivan yhtä lyhytnäköistä on asettua nykylännen puolelle tässä uusmanikealaisessa kamppailussa.
Me suomalaiset olemme osa Euroopan unionia, mutta se ei tarkoita, että meidän pitäisi hyväksyä nykymuotoinen EU tai kaikki sieltä tulevat linjaukset sellaisinaan. Päinvastoin, EU-instituutiot ovat muutettavissa – vaikka projekti näyttääkin juuri nyt todella vaativalta – eikä EU-linjauksia kannata omaksua, jos ne sotivat diplomaattista viisautta tai emansipatorisen realismin periaatteita vastaan.
Joka tapauksessa on selvää, että lääkärin ja sillanrakentajan roolia tarvitaan taas. Niiden omaksuminen edellyttää puolueettomuuden tilan maksimointia, vaikka sitten EU-jäsenenäkin. Kekkosen tavoin tässä tilanteessa on syytä kokeilla kaikkea mahdollista. Voidaan toimia ETYK:in ja YK:n kautta, harrastaa omaehtoista diplomatiaa, ja tehdä uusia yhteistyöaloitteita.
Puolueettomuus ei kuitenkaan riitä. Akuuttien vastakkainasettelujen taustalla on pitkän linjan poliittisen talouden kehityskulkuja, jotka ovat johtaneet eriarvoisuuden lisääntymiseen, vaurauden kasaantumiseen ja demokratian rapautumiseen. Emme voi olla puolueettomia suhteessa tällaiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Kaiken kukkuraksi yhteenkietoutunut maailmantalous on osa planeettamme elämänvyöhykettä. Jo yksin globaali lämpeneminen kietoo kohtalomme yhteen.
On siis osattava katsoa myös akuuttien konfliktien ja vastakkainasettelujen taakse, kuten Kekkonen parhaimpina hetkinään teki. Paljon on kiinni Euroopan unionin kehityksestä, mutta ennen kaikkea tarvitsemme nykyistä paljon toimivampia, oikeudenmukaisempia ja demokraattisempia globaalin hallinnan järjestelmiä.
2000-luvun yleisenä tavoitteenamme siis olkoon vastavuoroinen toiseuden tunnustaminen, intersubjektiivisuuden periaatteen vakiinnuttaminen ja globaali demokratia.
Heikki Patomäki
