Demokratiassa puolueet tavoittelevat mahdollisuutta muodostaa hallitus, jotta voisivat edistää hyväksi katsomiaan poliittisia tavoitteita. Suomessa tämä tarkoittaa mahdollisuutta johtaa ensin hallitusneuvotteluja ja sitten valtioneuvoston toimintaa.
Kun hallitus nauttii eduskunnan luottamusta, se saa läpi esityksensä budjeteista ja laeista – jollei juuri haluamassaan muodossa niin ainakin suurin piirtein. Pääministeri, valtiovarainministeri ja kaksi ulkoministeriä ovat lisäksi mukana tekemässä tärkeimpiä EU-päätöksiä. He osallistuvat myös erilaisiin kansainvälisiin ja globaaleihin neuvotteluihin, joissa päätetään muun muassa budjettirajoituksista, lukemattomista laeista ja säädöksistä ja jopa suomalaisen demokratian kohtalosta.
Valtamediassa oletetaan, että Suomessa on tätä nykyä neljä ”suurta puoluetta”: keskusta, kokoomus, sdp ja perussuomalaiset. Vain niillä on toivoa saada vastuu hallituksen muodostamisesta ja johtaa valtioneuvostoa. Vasemmisto ja vihreä kuuluvat keskikastiin, ne voivat korkeintaan olla mukana apupuolueina muiden muodostamassa hallituksessa. Pienempiä mahdollisia apupuolueita ovat ruotsinkieliset ja kristilliset, jotka esimerkiksi talouspolitiikassa ovat kokoomuksen linjoilla (kuten vihreätkin usein, ei vähiten kunnallispolitiikassa).
Vasemmisto tavoittelee vaalivoittoa. Käytännössä tavoitteena on 9-10%:n kannatus eli eurovaalien tuloksen toisinto. Tavoite on realistinen ja toisi monta lisäpaikkaa eduskunnassa. Se on kuitenkin täysin riittämätön demokraattisen politiikan pääidean näkökulmasta; tavoite ei riitä lähellekään pääsyä hallituksen muodostajaksi.
Poliittinen kenttä elää koko ajan. Perussuomalaiset onnistuivat nostamaan vuoden 2011 vaaleissa kannatustaan 15% ja nyt kevään vaaleissa keskusta uhkaa saada massiivisen 10% voiton. Muualla Euroopassa myös vasemmisto on pystynyt vielä isompiin hyppäyksiin, erityisesti Kreikassa ja Espanjassa, jotka ovat kärsineet eurokriisistä eniten. Syrizan kannatus on 30% ja se lähtee ennakkosuosikkina tammikuun vaaleihin. Espanjan upouusi Podemos lähentelee jo samoja lukuja.
Miksi vasemmiston kannatuksen pitäisi pysyä vakaasti tuossa 10% alapuolella? Historiallinen trendi ja vaihteluväli toki tiedetään. 1990-luvulla vasemmistoliitto oli 10-11% puolue, 2000-luvulla kannatus laski pikkuhiljaa vuoden 2011 reiluun 8%. Väliin mahtui myös vuoden 2009 katastrofaalinen eurovaalitulos, 5,93%. Eurovaalit 2014 oli ensimmäinen merkki trendin kääntymisestä kohti nousua.
Vallitseva megatrendi on ollut politiikan oikeistolaistuminen ensin kohti markkinaliberalismia, ja sitten kohti poissulkevaa nationalismia. Tämä on osaltaan luonut odotuksia, joiden mukaan realismia on se, että vasemmistolaisia arvoja edustava puolue joko pysyy pienenä tai siirtyy kohti oikeistolaistuvaa keskustaa. Myös tämä kehityskulku on ollut itseään vahvistavaa. Kun kilpailullisista markkinoista tulee arkista todellisuutta yhteiskunnan joka alueella, se alkaa myös määrittää käsitystä itsestä ja suhteesta toisiin, sekä valintoja ja niiden etiikkaa.
Trendit ovat kuitenkin vain pintaa. Tulevaisuudentutkijat tietävät hyvin, että trendien suora heijastaminen tulevaisuuteen on epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Trendien alla on mekanismeja, rakenteita ja prosesseja, jotka tuottavat trendin. Ne voivat muuttua. Vain mekanismeja, rakenteita ja prosesseja tutkailemalla voimme päätellä, onko syytä odottaa muutoksia. Vallitsevat ennakoinnit voidaan kumota myös tarkoituksellisen toiminnan kautta. Vaikka monet ennusteet ovat itseään kumoavia, on olemassa myös itseään toteuttavia ennakointeja. Väitän, että oletus vasemmiston kannatuksen pysyvyydestä on ainakin osin itseään toteuttava ennuste.
Eurooppalaisen vasemmiston suurimmat menestyjät Syriza ja Podemos ovat uusia puolueita. Troikan talouspolitiikan traagisten seurausten lisäksi niiden kannatusta siivittää lupaus korruptoitumattomuudesta, siitä, että ne eivät pelaa samaa peliä kuin vanhat puolueet. Vasemmistoliitto perustettiin jo neljännesvuosisata sitten ja se on osallistunut Lipposen ja Kataisen hallituksiin. Vaikka Suomessa on vallinnut taantuma jo vuosia ja työttömyys on korkealla, ja vaikka epävarmuus tulevaisuudesta vallitsee, päällisin puolin useimpien suomalaisten elämä on jatkunut paljolti ennallaan. Asetelma ei siis ole yhtä otollinen kuin Kreikassa tai Espanjassa.
Silti myös Suomessa vasemmistolla on potentiaalia paljon nykyistä suurempaan kannatukseen. Vuoden 2006 jälkeen Suomessa ei ole ollut talouskasvua lainkaan. Työttömyyden nousu koettelee osaa väestöstä (noin puolta miljoonaa suoraan); julkisten palveluiden juustohöylääminen ja karsiminen paljon useampia. Suuren laman jälkeisinä kasvun vuosina eriarvoisuus Suomessa hypähti uudelle tasolle. Sen jälkeinen kehitys on alkanut olla taannehtivaa yhä useampien kannalta. Viimeisimmän tulonjakotilaston mukaan nykypolitiikasta näyttäisivät hyötyvän vain varakkaimmat 10% väestöstä. Erityisesti tulot ovat alkaneet laskea keskiluokissa, jotka myös kokevat koulutuksen ja terveydenhuollon ongelmat arkielämässään.
Vasemmistolla on ainoa uskottava vaihtoehto nykyiselle talouspolitiikalle. SDP:n eduskuntavaaliohjelmassa 2015 puhutaan kyllä kasvusta, investoinneista ja reilusta palkasta työntekijöille, mutta vain epämääräisesti, ja samalla sitoudutaan vallitseviin uusliberaaleihin rajoitteisiin ja talouspolitiikan periaatteisiin. Vihreät ovat demareitakin monimielisempiä. Tästä näkökulmasta on hyviä perusteita väittää, että vasemmiston äänestäminen olisi useimpien suomalaisten etujen mukaista.
Kylmän sodan päättymisen jälkeinen oikeistopuhe ”vapaudesta” ja ”raikkaista uudistuksista” saattoi vakuuttaa monia, mutta viimeistään nyt tuo puhe kuulostaa yhä ontommalta. ”Vapaus” on esimerkiksi EU-budjettikuria tai globaalien megayhtiöiden valtaa yli demokratian, kuten TTIP-neuvottelut ovat kouriintuntuvasti paljastaneet. Oikeiston vapaus on vaihtoehdottomuutta ja hierarkkisten suuryhtiöiden valtaa.
”Raikkaat uudistukset” ovat jatkuneet Suomessakin jo neljännesvuosisadan, yhä huonommin tuloksin – paitsi kenties kaikkein varakkaimpien näkökulmasta. Useimmat suomalaiset uskovat vapauteen itsemääräämisenä, mahdollisuuteen valita eri vaihtoehtojen väliltä. He uskovat sellaiseen oikeudenmukaisuuteen, jota demokraattinen hyvinvointivaltio edustaa, myös globaalisti.
Myös ihanteiden näkökulmasta tulevaisuuden pitäisi olla vasemmiston. Vasemmisto edustaa paitsi järkevää talouspolitiikkaa, demokraattista vapautta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, niin myös kulttuurillista moniarvoisuutta ja ihmisten vapautta määrätä omasta elämästään niin seksuaalisesti kuin identiteettipoliittisesti.
Mikä sitten estää lunastamasta näitä lupauksia? Historian painolasti ja merkitykset saattavat vieroittaa edelleen joitakin suomalaisia, mutta vasemmiston uusilla sukupolvilla ei ole mitään kokemuksia tai suoria yhteyksiä siihen menneisyyteen.
Suurempi ongelma on itsemäärittely. Niin kauan kuin vasemmisto tyytyy osaansa ja pyrkii määrittelemään itsensä vain yhden ryhmän – kaikkein heikompiosaisten – erityisten etujen ajajana, ja toimii liberalistisen politiikka-käsityksen mukaisena eturyhmänä, se ei voi saavuttaa kovin paljon laajempaa kannatusta.
Samaan ongelmavyyhtiin liittyvät myös tehdyt hallitusratkaisut. Jos vasemmisto toimii samoin kuin nykydemarit, monien silmissä sillä ei myöskään ole enempää uskottavuutta kuin demareilla. Gallupissa näiden kahden puolueen yhteenlaskettu kannatus on ollut alle 25%, ja siitä vasemmiston osuus on ollut reilu kolmannes.
Jos vasemmisto onnistuu määrittämään itsensä yleispuolueeksi ihanteistaan tinkimättä, ja luomaan kunnianhimoisia ohjelmia ja toivoa paremman tulevaisuuden suhteen – kuten se eurovaaleissa jo alustavasti teki – kannatus voi nousta nopeastikin.
Pidän edelleen realistisena saavuttaa 12-13% kannatus näissä eduskuntavaaleissa. Sen jälkeen tähtäin on asetettava pariinkymmeneen prosenttiin. Perimmäisenä tavoitteena on suurimman puolueen ja hallituksenmuodostajan asema.
Heikki Patomäki
