Yhden asian Suomen talouspolitiikan tulevaisuus on jo saanut aikaan: vilkasta keskustelua kerroinvaikutuksesta ja nyt myös ”hystereesistä” (eli aktiivisen finanssipolitiikan pitkän aikavälin vaikutuksista). Vaikka tavallisen kansalaisen korvissa kysymys kertoimesta voi kuulostaa tekniseltä, tämä keskustelu on ratkaisevan tärkeä talouspolitiikan suunnan kannalta. Vähänkään uskottavilla kerroin- ja muiden parametrien arvoilla saadaan tulokseksi, että Suomessa ja koko EU:ssa vuosia noudatettu säästö- ja leikkauspolitiikka on ollut jokseenkin järjetöntä, ja että suunnitelmat syventää sitä politiikkaa ovat vielä järjettömämpiä.
Roger Wessman reagoi ensimmäisenä väitteeseeni siitä, että kerroinvaikutus on tällä hetkellä kaiken perusteella sen verran korkea, että lisävelalla elvyttäminen maksaa itsensä takaisin. Patomäki-Wessman keskustelua käytiin pari kierrosta. Wessman on kritiikistään huolimatta lopulta samoilla linjoilla: ”Olen Patomäen kanssa samaa mieltä siitä, että nyt on hyvä aika tehdä talouden tuotantopotentiaalia nostavia julkisia investointeja”. Erimielisyys koskee lähinnä käsitteiden määrittelyä ja laskentatapoja. Wessman ajattelee asiaa muuttumattomien tilojen vertailun kautta. Itse hahmotan maailman historiallisesti ja dynaamisesti (historiallisen ajan tuominen talousteoriaan on kirjassani paljon esillä, ja siihen kuuluu myös matemaattisen tasapainoajattelun kritiikki).
Jaakko Kiander tuli mukaan keskusteluun Wessmanin blogisivuilla. Hän pyrkii ”valaisemaan asetelmaa karkealla laskuesimerkillä”, joka pitkälti mukailee kirjani laskelmia. Yksi ero laskelmien välillä on se, että Kiander ottaa mukaan myös velan koron ja investointien yhteiskunnallisen tuoton. Työttömyyden vähenemisen aiheuttamat menovähennykset korvaavat reippaasti korkeankin koron lisävelalle, joten jättämällä nämä pois lopputuloksen pitäisi olla kestävällä pohjalla (kuten kirjassa totean, omat laskelmani ovat konservatiivisen varovaisia). Niin tai näin, Kianderin loppupäätelmä on täsmälleen sama kuin omani: ”Eli jos korko on matala ja taloudessa on jotain trendikasvua ja jos lisäksi investointi on tuottava, niin kertoimen arvo 1 riittää siihen, että velkasuhde lähtee laskuun”.
Allan Seuri on puolestaan tuonut keskusteluun mukaan idean hystereesistä, yrittäen hahmottaa Wessmanin ja minun näkemyseroja tuon käsitteen avulla. Käsite on kotoisin fysiikasta, kuten niin moni muukin uusklassisen valtavirtataloustieteen käsite ja laskutekniikka. Perusidea on, että järjestelmän tuotos ei riipu vain siitä, mitä siihen menee sisään juuri nyt, vaan tuotos riippuu historiasta eli siitä, mitä aiemmat syötteet ovat olleet.
Seuri kopioi blogiinsa muutaman yhtälön J. Bradford DeLongin ja Lawrence Summersin tuoreesta paperista ”Fiscal Policy in a Depressed Economy”. Seurin blogi sai aikaan innostuneita kommentteja twitterissä. Wessman totesi keskustelun nyt siirtyneen ”syvemmälle tasolle” ja tätä kommenttia twiittailtiin uudelleen innokkaasti. Muutama yhtälö tekee toki tekstistä vaikeaselkoisemman maallikolle, mutta tuoko se myös jotain lisäarvoa analyysiin? Matemaattisesti voidaan ilmaista yhtä hyvin järjettömyyksiä.
Tässä yhteydessä myös Juhana Vartiainen intoutui kommentoimaan twitterissä: ”Heikki, ajattelustasi puuttuu tarjontapuoli kokonaan. Vaikka kuilu umpeutuisi, julkistalous ei tasapainotu”. Kun vastasin, että päinvastoin, julkisten investointien tarkoituksena on nimenomaan rakentaa tulevaisuuden tuotantokapasiteettia, eli tarjontapuoli on argumentissa vahvasti mukana, Vartiainen heitti taloustieteilijöille tuttuun tyyliin ystävällisen ja varsin informatiivisen vastauksen: ”Heikki, sinä et tiedä mistä puhut”.
Katsotaanpa hivenen tarkemmin, mitä hystereesi-argumentista seuraa. Jos talouspolitiikalla voidaan vaikuttaa potentiaaliseen tuotantoon eli tuotantokapasiteettiin kuten hystereesi-hypoteesi olettaa, lyhyen aikavälin kerroin voi olla jopa selvästi alle ykkösen ja siitä huolimatta julkiset menot voivat rahoittaa itse itsensä. Mitä suurempaa roolia hystereesi näyttelee – toisin sanoen mitä enemmän julkisten investointien ohjelma vaikuttaa potentiaaliseen tuotantoon – sitä pienempi voi lyhyen aikavälin kerroin olla, ja siitä huolimatta elvytys rahoittaa itse itsensä.
Toisin sanoen tämän näkökohdan tuominen mukaan vain vahvistaa argumenttiani laajan julkisten investointien ohjelman puolesta. Korostan uudessa kirjassani sitä, että julkisten investointien ohjelman tarkoitus on kahtalainen: (1) lähivuosien (2015-19) elvytys ja (2) tulevaisuuden tuotantokapasiteetin ja Suomen ”suhteellisen edun” rakentaminen myös pidemmällä, 15-20 vuoden aikahorisontilla. Kerroin- ja velkalaskelmiini en kuitenkaan ottanut jälkimmäistä näkökohtaa ollenkaan. Jo lähivuosien elvytys nimittäin tarkoittaa, että talouden kasvu-ura muuttuu ja se riittää (BKT:n kasvu on kasautuvaa ja eksponentiaalista, joten seuraavan vuoden korkeampi lähtötaso tarkoittaa jonkin verran kasvavaa eroa toisen vuoden tilanteessa ja niin edelleen).
Hystereesi vahvistaa tätä vaikutusta. Mikä tuo ”hystereesi” sitten oikein on? Summers kehitteli käsitettä jo 1980-luvulla, jolloin hän esitti, että työttömyyden lisääntymisellä voi olla pysyviä vaikutuksia. Siirtyminen takaisin alhaisen työttömyyden oloihin ei välttämättä enää toimi, vaikka makrotalous paranisi, jos ne, joilla on pysyvä työpaikka, ovat sillä välin ikään kuin lukinneet korkeat palkkansa ja etuoikeutensa kiinni. Summersin argumentin politiikka-implikaatiot ovat konservatiivisia ja sellaisena tyypillisiä uusklassiselle taloustieteelle: murtamalla ammattiyhdistysliike saadaan palkat alas ja sitä kautta talous takaisin parempaan tasapainoon. Kirjassani erittelen tätä uusklassikoille tyypillistä teemaa ja esitän sen teoreettisista taustaoletuksista monta kriittistä pointtia.
Joka tapauksessa DeLongin ja Summersin 2012 paperissa asetelma jonkin verran kääntyy. Heidän mukaansa varsinkin pitkäaikainen työttömyys johtaa taito-tietojen ja työmoraalin rapautumiseen, ja sillä on myös seurauksia verkostojen ja työmarkkinoilla pärjäämisen kannalta. Tällaiset vahingot ovat helposti pysyviä ja ne alentavat talouden tulevaa tuotantokapasiteettia. Tällä perusteella DeLong ja Summers estimoivat, että hystereesiparametrin arvo olisi 0,0-0,2.
Seuri tulkitsee blogissaan, että Wessman olettaisi tämän parametrin olevan 0, kun taas minulle se olisi 1. Kuten jo aiemmin totesin, en yksinkertaisissa velkavaikutuslaskelmissani ottanut koko hystereesi-tekijää huomioon lainkaan, vaikka pitkän aikavälin vaikutukset tuotantokapasiteettiin ovatkin kirjassani julkisten investointien ohjelman toinen keskeinen peruste. Elvyttävien investointien avulla velkasuhde saadaan taittumaan pelkillä kerroinvaikutuksilla.
Kun hystereesi-vaikutusta arvioidaan, huomaamme, että DeLongin ja Summersin paperin näkökulma tuotantokapasiteetin kehittymiseen on liian kapea. He ajattelevat elvytystä epämääräisen julkisen kulutuksen kautta. Olennaista on kuitenkin se, mihin lisävelka käytetään. Kuten kirjassa esitän, sisäsyntyisen kasvun teoria on korostanut, että talouskasvun edellytykset syntyvät paljolti tietotaidoista, inhimillisestä pääomasta ja innovaatioista. Tilastot ja historia osoittavat, että yksityisten ja julkisten toimijoiden panostuksilla on väliä talouskasvun kannalta. Inhimillisiin resursseihin panostaminen luo kapasiteettia, aivan samoin kuin perusrakenteisiin panostaminen ja uuden teollisen kapasiteetin luominen. Kun elvytys kohdistetaan systemaattisesti näihin, on hystereesi-vaikutus todennäköisesti merkittävästi suurempi kuin mitä DeLong ja Summers olettavat.
Mitä tästä sitten seuraa elvytyksen kannattavuudesta ja kyvystä maksaa itsensä takaisin? DeLongin ja Summersin kaavoilla saadaan tulokseksi, että vaikka lisävelan korko olisi 25-30%, tai vieläkin enemmän, investointiohjelma on fiskaalisesti kestävällä pohjalla! Toisaalta kun velan korko on niin alhaalla kuin se on nyt, niin aivan naurettavan pienet kerroin- ja hystereesi-arvot riittävät tekemään julkisten investointien ohjelmasta kannattavan. Jos hystereesi on keskellä DeLongin ja Summersin esittämään haarukkaa eli 0,1 ja kertoimen arvo vain 0,5, niin silti investointiohjelma maksaa helposti itsensä takaisin. Itse asiassa hystereesi voi olla vaikka melkein nolla, jos vain korkotaso pysyy alhaalla, ja elvytys kannattaa.
Toisin sanoen keskustelun edetessä on esille tullut vain sellaisia näkökohtia, jotka aiempaakin voimallisemmin puoltavat esittämääni julkisten investointien ohjelmaa. Siitä huolimatta valtalehtien pääkirjoitustoimittajat, Juhana Vartiaisen kaltaiset talousoppineet ja suurten puolueiden poliitikot huutavat kilpaa lisää ”kipeitä leikkauksia ja säästöjä” (kaikilta muilta paitsi kaikkein varakkaimmilta ja puolustusvoimilta). Osa vaatii innokkaasti myös ammattiliittojen murskaamista ja palkkojen alentamista. He tekevät kaikkensa romuttaakseen tämän maan.
Heikki Patomäki
PS. Kaikki nämä laskelmat olettavat tilanteen, jossa valtio joutuu lainaamaan elvytys- ja investointivarat kansainvälisiltä rahamarkkinoilta. Kaikkein järkevintä nykytilanteessa olisi kuitenkin hyödyntää keskuspankkirahoitusta.
