Miksi taloustieteilijöiden ylivoimainen enemmistö on mukana vallitsevissa talouspoliittisissa konsensuksissa? Mikä logiikka tuottaa ajatuksen, että kaikkea julkista pitää säästää ja leikata, että yksityistäminen ja ulkoistaminen ovat hyviä asioita? Asiattomat bloggarit ja heidän kaverinsa sosiaalisessa mediassa sivuuttavat nämä olennaiset kysymykset ja yrittävät epätoivoisesti löytää virheitä argumentaatiostani — turhaan.
Blogissani ”Keskustelu talousteoriasta jatkuu: asiallinen vastaus asiattomiin väitteisiin ’virheistä’” totesin, että jatkan mielelläni keskustelua myöhemmin jossain toisessa ja mieluiten mahdollisimman asiallisessa yhteydessä. Tarkoittamani sanoma oli: kirjoittakaa arvio johonkin asianmukaisesti toimitettuun tieteelliseen aikakauslehteen, jossa pidetään huolta keskustelun tyylistä ja argumentaation kohdallisuudesta, ja jossa täytyy keskittyä muutamiin olennaisimpiin asioihin.
Tuhansia sanoja pitkään blogiin on mahdotonta vastata järkevän ajan ja tilan puitteissa, varsinkin kun jokaiseen pointtiin, syytökseen ja kysymykseen kunnolla vastaaminen vaatisi monta kertaa enemmän tilaa kuin mitä kysymyksen esittäminen vie. Esimerkiksi 30,000 sanan vastine ei olisi missään kohtuullisessa suhteessa asiattomien kirjoitusten sävyyn tai heidän luettelomaisten tekstiensä tasoon. Sellaisen vastineen kirjoittaminen veisi viikkoja tai kuukausia ja olisi pois monesta muusta olennaisesta asiasta.
Esimerkiksi nyt pitäisi kiireellä kirjoittaa luku toimitettuun kirjaan What Is This ‘School’ Called Neoclassical Economics? Debating the Issues (mikä hauskinta, kirjaprojektissa on mukana asiattomien bloggarien inhokkeja Steve Keenistä alkaen).
Heikki Pursiainen ja Tuukka Saarimaa kuitenkin jatkavat uusimmassa blogissaan aiempien pointtien jankkaamista. Kaverien ja tukijoiden lauma sosiaalisessa mediassa twiittailee saman tien perään huutoja tyyliin: ”Aika heikot on ansiot. Itse toivoisin vasemmistonkin hyväksyvän tieteen konsensuksen.” ”Mitä mieltä jengi on professori @HeikkiPatomki -nimikkeellä esiintyvästä tiedemiehestä? Hot or not?”.
Tiedeinstituutioon tällainen huutelu ei kuulu. Some-huutelu ei myöskään ole merkki toimivasta demokratiasta. Sivistyneessä keskustelussa – niin tieteessä kuin demokraattisessa julkisuudessa – on eettisiä pelisääntöjä, jotka avaavat tilaa parhaimpien argumenttien punninnalle, mikä puolestaan vaatii aikaa ja harkintaa.
Seuraavat vastaukset keskittyvät niihin asioihin, mitkä koen tämän keskustelun kannalta olennaisiksi. Kirjassani ei ole ”virheitä”; eikä asiattomien blogissa ole mitään, mihin en voisi vastata. Täytyy kuitenkin nähdä metsä puilta ja keskittyä olennaiseen.
(1) Asiattomat sivuuttavat kirjani lähtökohdan, saman minkä olen jo toistanut aiemmissa vastauksissani: kyse on talouspolitiikasta ja talousteorian roolista nykyisen talouspolitiikan muotoilussa ja oikeuttamisessa. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta valtavirtataloustieteilijät ovat asettuneet joko (yleensä) hiljaisesti tai julkisesti ja välillä jopa äänekkäästi Washingtonin konsensuksen ja Euroopassa ns. troikan talouspoliittisten linjausten taakse. Muistakin talouspoliittisista ”konsensuksista” on puhuttu ja puhutaan, kaikki samansuuntaisia.
Uusklassikoiden yleisenä ihanteena näyttäisivät olevan sosiaalisesta sääntelystä vapaat kilpailulliset markkinat, joiden uskotaan toimivan tehokkaasti ja kaikin puolin hyvin. Siksi nämä taloustieteilijät kannattavat tasapainoisia budjetteja, säästö- ja leikkauskuureja, yksityistämisiä, ulkoistamisia, hyödykkeistämisiä, markkinoiden kaltaisten mekanismien ylettämistä myös julkisorganisaatioiden sisälle; ja usein myös hyväksyvät eriarvoistamisen, demokratian korvaamisen yhtiöhierarkioilla ja tukevat esimerkiksi sellaisia vapaakauppasopimuksia, jotka käytännössä lisäävät yhtiövaltaa.
Yhdysvalloissa – joka on tämäntyyppisen taloustieteen ehdoton keskus, ja josta käsin oikeaoppiset ideat ovat levinneet ympäri maailmaa– ei ole ilmaantunut moniakaan näkyviä toisinajattelijoita lukuun ottamatta Paul Krugmania, Joseph Stiglitziä tai Dani Rodrikia, joihin viittaan kirjassani lukuisia kertoja. Varsinaiset jälkikeynesiläiset ja muut heterodoksisen taloustieteen edustajat ovat useimmiten syrjässä niin akateemisesti kuin julkisuuden näkökulmasta.
Suomestakin löytyy joitakin poikkeuksia, esimerkiksi Pertti Haaparanta on esittänyt vastikään kirjani vision kanssa täysin yhdenmukaisen näkemyksen elvytyksen ja julkisten investointien puolesta. Uusklassinen taloustiede on yhdenmukaistava, muttei kuitenkaan monoliitti. Lisäksi käsitteet eivät ole säiliöitä, joilla olisi selvät rajat: raja uusklassisen ortodoksian ja heterodoksian välillä on häilyvä. Esimerkiksi Stiglitzillä on jalka molemmissa leireissä.
Kysymys kuitenkin kuuluu: mikä selittää sen, että taloustieteilijöiden kannanotot mediassa, julkisissa keskusteluissa tai asiantuntijapaneeleissa ovat suurimmalta osaltaan niin yhdensuuntaisia? Mitä teoreettisia, metodologisia ja käytännöllisiä oletuksia nämä julkisuudessa esitetyt kannat ennakkoedellyttävät? Mistä uusklassisten taloustieteilijöiden perusajattelutapa kumpuaa?
(2) Toisin päin pitää myös kysyä: kuinka järkevää on ajatella, että koska jonkun taloustieteellisen journalin kätköistä löytyy joku paperi, jossa poiketaan perusajattelutavan yleisistä oletuksista edes jossakin suhteessa, niin oikeaoppisia markkinaliberalistisia suosituksia ja niiden teoreettis-metodologisia perustoja koskeva kritiikki on turhaa?
Verrataanpa tilannetta vaikka lääketieteeseen. Yleensä lääkärit määräävät ohjeiden mukaan lääkettä A sairauteen X. Yksi tutkijalääkäri julkaisee kommentin, jossa toteaa, että A:n oletetut vaikutusmekanismit eivät toimi aivan kuten pitäisi ainakaan suhteessa p, ja toinen jossain muualla, että puutteita on myös suhteessa q. Ja kolmas saattaa huomata, että sivuvaikutukset ovat vakavia.
Onko siis niin, että mitään ei tarvitse muuttaa, koska jostain syrjäkyliltä löytyy pari-kolme lääkäritutkijaa, jotka ovat huomanneet joitakin puutteita, rajoituksia tai ongelmia argumentissa A:n puolesta? Eli annetaan kaikkien muiden vain jatkaa A:n määräämistä, koska ”puute on jo lääkäriyhteisössä korjattu” – vaikka asian oivaltaneet tutkijalääkärit eivät edes ota potilaita vastaan vaan keskittyvät omaan tutkimukseensa…? Minusta tämä olisi aika edesvastuuton suhtautumistapa.
(3) Uusklassiseen valtavirtaan kuuluu monia kritiikin väistöstrategioita. Yksi tyypillinen on se, että kriitikolle vastataan, että joku uusklassikko on jossakin käsitellyt jo tuotakin ongelmaa, riippumatta onko kyseistä kohtaa käsitelty asianmukaisesti tai onko se muuttanut mitään teorian pääkorpuksen kannalta (korpus = tarkoin määrätty ja koottu joukko kirjoitetun kielen tekstejä tai puhutun kielen nauhoitteita, jotka on poimittu kanonisoituihin kokoelmiin).
Toinen väistöstrategia on vaihtaa määritelmiä sopivasti oikeassa kohdassa, niin että ilmeinen ongelma voidaan aina sopivasti sivuuttaa (esimerkiksi suurtuotannon edut vs. täydellinen kilpailu; tai reaalihistoriallisen ajan häviäminen talousteoriasta).
Kolmas on väittää, että oletusten realistisuutta on kyllä pohdittu, mutta jotkut yksinkertaistukset ja oletukset ovat välttämättömiä, jotta malleista saadaan johdettua tuloksia. Koska ”realistisuutta” ei ole määritelty ja lähtökohtana on nimenomaan matemaattisen mallin rakentaminen tiettyjen opittujen välineiden puitteissa, tällä argumentilla voidaan oikeuttaa melkein mikä tahansa oletus ihan riippumatta onko sillä mitään tekemistä sen maailman kanssa, jossa elämme.
Mutta jos joku kriitikko tulee sanomaan, että on aivan älytöntä olettaa vaikka ”täydellinen informaatio”, niin tyypillinen vastaus on: tuolla ja tuolla ja tässä ja tässä on artikkeli, jossa juuri tuota oletusta on jo höllennetty, eli se ei ole välttämätön teorian kannalta. Näin sitten voidaan jatkaa ”täydellisen informaation” oletuksen käyttämistä kaikissa niissä malleissa, joihin tosiasiassa nojataan, kun annetaan talouspoliittisia suosituksia. Eli lisää vain samaa lääkettä.
(4) Uusklassisen, Yhdysvalloista leviävän taloustieteen erityisasema ja -asenne on asia, josta on paljon tutkittua yhteiskuntatieteellistä tietoa. Tietäen tai tiedostamattaan asiattomat bloggaajat vain uusintavat tietyn diskurssin syvärakenteita. Niihin kuuluvat taloustieteen eristyneisyys muista yhteiskuntatieteistä ja sen harjoittajien itse olettama ”ylivertaisuus”, joka perustuu sekä muita yhteiskuntatieteitä runsaampiin resursseihin että matemaattisten ja tilastollisten menetelmien käyttöön.
Taloustieteen erityisluonteeseen kuuluu myös oppialan tiukka hierarkkisuus ja valikoivuus. Päinvastoin kuin muilla yhteiskuntatieteillä, uusklassisella taloustieteellä todella on varsin tarkkaan määrätty ja kanonisoitu teoriakorpus.
Taloustieteen erityisyys näkyy myös sen harjoittajien valikoitumisessa ja kehityksessä. Fourcade et. al. dokumentoivat, kuinka taloustiede on lähes yhtä miesvaltainen tiede kuin fysiikka, paljon enemmän kuin esimerkiksi elämätieteet. Kovat metodit ja kovat asenteet korreloivat. Kirjassani dokumentoin sen, kuinka tutkimuksissa on löytynyt evidenssiä sekä valikointivaikutuksesta (taloustiedettä hakeutuvat opiskelemaan omaa etuaan laskelmoivat henkilöt) että indoktrinaatiovaikutuksesta (varsinkin varhaisten opiskeluvuosien taloustieteellinen koulutus ohjaa käyttäytymään homo oeconomicus -oletusten mukaisesti).
Lisäksi merkittävä osa taloustieteen opiskelijoista keskeyttää opintonsa tai siirtyy muualle, mikä vahvistaa valikointivaikutusta. Myös omalta vuosikurssiltani Turun yliopistossa innostuneimmat opiskelijat siirtyivät muille aloille. Joillekin ongelmaksi saattaa muodostua opintojen matemaattisuus, mutta itse uskon, että useimmille opiskelijoille uusklassisen taloustieteen ideologinen painolasti on liikaa.
Uusi näitä asioita käsittelevä tutkimus on siis: Fourcade, Marion, Ollion, Etien & Algan, Yann (2015): ”The Superiority of Economists”, Journal of Economic Perspectives, (29):1, ss.89-114 (tästä on vapaasti saatavilla aiempi versio). Katso myös The Economistin artikkeli asiasta, jossa todetaan, että matemaattisuus-vaatimusten lisääntymisen myötä myös pitkän koulutuksen läpikäyneiden taloustietelijöiden uskomus omaan ylivertaisuuteensa on lisääntynyt.
(5) Mikä sitten on yhteiskuntatieteiden oikea metodologia? On totta, kuten asiattomat toteavat – ja mitä kirjassani en tuo mitenkään erityisesti esille – että taloustieteellinen tutkimus on kokenut tietynlaisen empiirisen tutkimuksen renessanssin, joka lähinnä koskee sovellettua mikrotaloustiedettä, omalla tavallaan laajentaen taloustieteellisten kysymysten alaa.
Tällä ei kuitenkaan ole juuri ollut merkitystä talouspolitiikan kannalta, mikä on kirjani varsinainen aihe. Uus-empiristinen suuntaus ei myöskään ole vähentänyt taloustieteellisen tutkimuksen eristyneisyyttä muista yhteiskuntatieteistä, eikä se millään muotoa poista kirjassani esitettyä kritiikkiä esimerkiksi koskien mikro/makro –jakoa.
Asiattomien vastaus, ja muun muassa empiirisen taloustutkimuksen renessanssi, herättävät kaikesta huolimatta kysymyksen: mikä sitten on oikea tapa tutkia ihmistä ja yhteiskuntaa? Asiaton bloggaaja kirjoittaa näin:
”Toinen näkökulma, jonka Patomäki tuo esille, on matematiikan ja tilastotieteen käyttö taloustieteessä. Hän esittää sen ’kannustavan dogmatismiin’. Hän kertoo, että ’historialla, evidenssillä ja kyvyllä oikeasti ennakoida tulevaisuutta ei ole mitään väliä’. Kuten kirjoituksessa toimme esille, asia on juuri päinvastoin. Empiirinen tiede perustuu suureksi osaksi tilastolliseen mallintamiseen. Tilastollinen mallintaminen ja sen edellyttämä teorioiden matematisointi on monesti ainoa tapa käsitellä empiiristä evidenssiä, myös historiallista, jonka tiede tuntee. Matematiikka ei ole empiirisen tiedon vihollinen, vaan edellytys. Empiria on luonnollisesti myös dogmatismin vastalääke, dogmeja on mahdoton ylläpitää jos ne on empiirisesti kumottu.”
Tämä on aihepiiri, jota olen käsitellyt lukuisissa julkaisuissani, ja jota opetan metodologia-kursseillani. Argumentin tiivistäminen tässä on väistämättä pelkistettyä. Tässä kuitenkin pääpointit mahdollisimman lyhyesti ja tiiviisti:
• olennaista on erottaa suljetut ja avoimet järjestelmät
• vain suljetuissa järjestelmissä voidaan havaita yksinkertaisia, matemaattiseen muotoon puettavissa olevia lainalaisuuksia (sellaisia kuin Newtonin tai Ohmin lait, tai Maxwellin ja Einsteinin kenttäyhtälöt)
• kosmoksen kokonaisuudessa asiat muuttuvat niin hitaasti, että voidaan jotenkin järkevästi ajatella esimerkiksi aurinkokuntamme olevan suljettu järjestelmä, jossa näyttäisi noudattavan suhteellisen tarkkoja säännönmukaisuuksia (tarkemmassa katsannossa sekin paljastuu avoimeksi systeemiksi)
• muilla aloilla tällaisia lainalaisuuksia voidaan löytää vain tutkijoiden työn tuloksena, eli kun laboratoriossa suljetaan kaikki muut tekijät pois paitsi itse mekanismi, jota tutkitaan
• yhteiskunnassa järjestelmät ovat avoimia sekä ulkoisesti että sisäisesti: järjestelmän toimintaan voivat aina puuttua monet ulkoiset mekanismit ja prosessit; ja lisäksi myös sisäisiä, laadullisia muutoksia tapahtuu koko ajan, johtuen muun muassa oppimisesta
• toimintaa ja rakenteita konstituoivat merkitykset ovat konteksti-sidonnaisia, eli yksiselitteisen määrän mittaaminen ei usein ole mahdollista
• näistä syistä yhteiskuntatieteet ovat olennaisesti historiallisia ja laadullisia tieteitä
Näistä teeseistä seuraa se perusoivallus, että matemaattinen kieli soveltuu joko huonosti tai monissa yhteyksissä ei lainkaan yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Fysikaalisen todellisuuden ymmärtämisessä matematiikalla on ollut valtavan suuri ja tärkeä rooli, ja elämätieteissä tai esimerkiksi vakuutusteollisuudessa tilastollisella matematiikalla on myös järkevät käyttötarkoitukseensa.
Itsekin nojaan poliittisen talouden tutkimuksissani kuvaileviin tilastoihin ja joihinkin karkeisiin matemaattisiin yhteyksiin, kuten arvioihin kerroinvaikutuksesta. Kun yritetään paikallistaa kontrastiivisia puoli-säännönmukaisuuksia (ks. Lawson 1997, Economics and Reality), voi myös olla joskus järkevää kokeilla mitä tuloksia saa regressioanalyysilla, jos käsiteltävä asia on sellainen, että edes jossain määrin luotettavaa ja yksiselitteistä dataa on saatavilla.
Silti matematiikka ja tavanomainen, todennäköisyyden frekvenssitulkintaan perustuva tilastotiede ovat ongelmallisia yhteiskuntatieteissä. Meillä ei ole mitään yleisiä lainalaisuuksia tai edes vakaita, probabilistisia säännönmukaisuuksia, joiden varassa voisimme ennustaa tulevaisuutta. Yhteiskunta ei ole nopanheittoa (noppa on ihmisen rakentama satunnais-generaattori, jonka tehtävänä on tuottaa aina sama 1/6 todennäköisyys kullekin numerolla); silloin kun asioita ylipäänsä voidaan laskea edes jonkinmoisella luotettavuudella, frekvenssit eivät ole vakaita, vaan muuttuvat historiallisten kontekstien ja instituutioiden myötä. Parhaimmatkaan ekonometriset mallit eivät osaa ennakoida kuin korkeintaan muutaman kuukauden eteenpäin – ja samaan pystyy melkein kuka vaan yleistämällä nykytrendit lähitulevaisuuteen.
Epävarmuus vallitsee. Tässä suhteessa Keynesin väitöskirjaan pohjautuva teos Treatise on Probability ja siihen ainakin osin nojaava yleinen teoria on minusta ylivertainen nykyiseen uusklassiseen valtavirtaloustieteeseen nähden. Epävarmuudesta Keynesin mielessä ei kuitenkaan seuraa, etteikö mitään mielekästä voitaisi sanoa myöskään pidemmän aikavälin tulevaisuudesta. Tätä keskustelua olen jo vuosia käynyt sellaisten kriittisten realistien kuin Roy Bhaskar, Steve Fleetwood ja Tony Lawson kanssa (katso esimerkiksi tämä ja tämä).
Myös regressioanalyysin käytöstä on käyty debatteja ja johtopäätös on, että jos regressioanalyysia hyödynnetään, sen menetelmät ja tulokset pitää uudelleen tulkita avoimien järjestelmien ontologian kautta, jolloin regressionalyysi ymmärretään vain askeleeksi kohti historiallis-yhteiskunnallisten rakenteiden ja mekanismien analyysia (helposti saatavia esimerkkejä tästä keskustelusta ovat tämä ja tämä). Toisin sanoen, jos tilastollisesti merkitsevä yhteys tietyssä geo-historiallisessa kontekstissa löytyy, se voi olla merkki yhteiskunnallisista suhteista kumpuavan kausaalisen mekanismin toiminnasta.
Kirjassani olen näissä kysymyksissä johdonmukainen. En kiellä matemaattisen tai tilastollisen järkeilyn merkitystä poliittisessa taloudessa, mutta Marshallin, Keynesin, Galbraithin ja monien muiden tavoin pidän matemaattis-tilastollisten menetelmien ongelmia ja rajoituksia vakavina. Totean esimerkiksi, että
”Kertoimen arvioinnissa kyse on käytännöllisestä arvostelmasta, ei pelkästä tekniikasta. Kertoimen arvioinnissa joudutaan aina hyödyntämään paitsi tilannekohtaista historiallista päättelyä niin myös kontrafaktuaaleja, eli vertaamaan tapahtunutta todellisuuteen siihen, mitä olisi tapahtunut, jos olisi toimittu toisin. Ekonometria, joka perustuu oletuksiin vakaista ja normaaleista jakaumista latteassa todellisuudessa, voi auttaa tässä vain jossain määrin.”
(6) Kuten asiattomat bloggarit, myös minä olen falsifikationismin kannattaja. Karl Popperin The Logic of Scientific Discovery kuitenkin nojaa ajatukseen yleisistä säännönmukaisuuksista, joita koskevat hypoteesit voidaan kumota tilastollisten menetelmien avulla.
Jotkut väitteet toki ovat tämäntyyppisiä ja niitä voidaan yrittää kumota myös tavanomaisten tilastollisten menetelmien avulla. Tilastollisten menetelmien tulokset eivät kuitenkaan ole vakaita: asiat ja kategoriat muuttuvat ja yhteiskunnallisten tilastojen kerääminen on tulkinnanvaraista ja kontekstisensitiivistä aivan eri tavalla kuin luonnontieteelliset laboratoriomittaukset. Koska määrämittaisissa aineistoissa havaitut frekvenssit eivät ole vakaita, tällainen menetelmä harvoin pystyy yksiselitteisesti kumoamaan mitään.
Myös toisinpäin pätee: määritelmiä ja menetelmiä muuttamalla voidaan positiivisesti ”osoittaa” monta asiaa, jos vain halua on. Kirjassa käytän Milton Friedmanin versiota rahan kvantiteettiteoriasta esimerkkinä:
”Friedmanin metodologian mukaisesti teoriaa, jonka oletukset ovat epärealistisia, voidaan testata suhteessa historialliseen aineistoon. Kvantiteettiteorian empiirinen ’koettelu’ onkin sikäli helppoa, että kukaan ei tarkkaan tiedä kuinka paljon rahaa nykyaikaisessa taloudessa kaikkiaan on. Rahan määrä riippuu siitä, minkälaisia talletuksia, luottoja, sopimuksia ja arvopapereita lasketaan rahaksi.
Itse asiassa Friedman ymmärtää tämän hyvin. Hän puolustaa kvantiteettiteoriaa empiiristä kritiikkiä vastaan toteamalla, että kiertonopeus ei ole yksinkertainen vakio, kuten aiemmin on oletettu, vaan muuttuja, joka riippuu suhdannetilanteesta. Jos ymmärretään, että kierto nopeutuu korkeasuhdanteessa ja hidastuu taantumassa ja lamassa, aiemmat ristiriidat havaintojen kanssa voidaan osin selittää pois. Mikä vielä tärkeämpää, Friedman toteaa, täytyy laajentaa rahan käsitettä – ja myös miettiä uudelleen, mitä kansantulolla tarkoitetaan. Jos teorian oletusten totuudella ei ole väliä, ja jos kukin termi yhtälössä voidaan määritellä uudelleen tarpeen niin vaatiessa, niin melkein mille tahansa väitteelle yleisestä säännönmukaisuudesta voidaan löytää tukea. Edes se kuinka usein ennusteet menevät pieleen, ei ole Friedmanin mukaan ratkaisevaa teorian arvioinnin kannalta.”
Miten tähän tilanteeseen voidaan vastata? On absurdia väittää, kuten asiattomat tekevät, että ”matematiikka ja tilastollinen mallintaminen ovat empiirisen tiedonsaannin edellytys”. Pikemminkin on perusteltua tulkita evidenssiä laajasti ja ja historiallisesti.
Esimerkiksi jos pohditaan, onko uusklassikoiden standardimalli vaiko Kalecki-tyyppinen jälkikeynesiläinen malli yrityksestä ja sen toiminnasta ja tavoitteista lähempänä nykytodellisuutta, voidaan malleista toki yrittää johtaa erilaisia implikaatioita, joita voidaan koetella tilastollisesti suhteessa käytettävissä olevaan aineistoon (ja uutta määrämittaista aineistoa voidaan myös hankkia esimerkiksi yhteistyössä yritysten kanssa). Mutta voidaan myös mennä yritysten sisään tekemään osallistuvaa havainnointia, keskustelemaan ja väittelemään asianosaisten kanssa, ja lukemaan tilikirjoja ja haalimaan muuta evidenssiä yritysten toiminnasta.
Tästä näkökulmasta on myös enemmän kuin paikallaan tutustua kapitalististen yritysten historiaan, esimerkiksi yrityksen oikeudellisten ja organisatoristen muotojen kehittymiseen ja niiden vaikutukseen toimintaan (esimerkiksi finansialisaation vaikutukset). Samaten on hyvä vertailla erilaisia yritysmuotoja ja tyyppejä. Tällaiset tutkimusasetelmat ja -kysymykset ovat tavanomaisia sosiologiassa ja politiikan tutkimuksessa, ja ylipäänsä yhteiskuntatieteissä.
Jokaisessa vaiheessa tutkimusasetelma on kaksoishermeneuttinen: tutkija tulkitsee teorioiden kautta tutkimuskohdettaan, joka itsessään on jo merkityksellinen. Tieteelliseen realismiin uskova metodologinen opportunisti vertailee laajalla skaalalla eri teoreettisia tulkintamahdollisuuksia ja kokoaa tietoa monista lähteistä eri menetelmillä.
Ymmärrystä lisäävä yhteiskuntatieteellinen selitysmalli — jota itse kutsun Rom Harréa seuraten ikoseksi malliksi — perustuu enemmän metaforiin ja tarinoihin kuin matemaattisiin yhtälöihin; ja mallin rakentamisen lähtökohtana on laaja ja moniarvoinen joukko mahdollisia hypoteeseja, jotka on poimittu ja kasattu mitä erilaisimmista teoriaperinteistä. Myöskään falsifikaation periaatetta ei pidä ajatella pelkkänä tekniikkana, vaan pikemminkin eettisenä periaatteena ja metaforana. Totuus on metafora ”vastaavuudesta” väitteiden/teorioiden ja todellisuuden välillä. Totuus on samalla käytäntöjä sääntelevä ideaali, joka ohjaa käytäntöjä ja arvostelmia.
Totuus hyveenä ja moraaliperiaatteena tarkoittaa että tutkijoina, siis tietyn yhteisön jäseninä, meidän pitäisi suhteuttaa halukkuutemme tai haluttomuutemme hyväksyä joku väite osaksi tieteellistä tietoa vain siinä määrin kuin vilpittömästi uskomme, että se heijastaa sitä, millainen maailma todellisuudessa on.
Kun tieteellisen realismin ja falsifioinnin vaatimuksen manifesti ymmärretään näin, sillä on käytäntöjä ohjaavaa voimaa. Se kannustaa hyviä ja varteenotettavia ilmaisemaan hyveellisyytensä: riippumatta kuinka paljon olemme investoineet aikaa, vaivaa ja itseämme johonkin teoriaan, meidän täytyy olla valmis hylkäämään se jos saatavilla oleva evidenssi sotii teoriaamme vastaan. Vielä enemmän: meidän täytyy aktiivisesti etsiä evidenssiä, joka on vastakkaista omille käsityksillemme.
(7) Tästä näkökulmasta Pursiaisen/asiattomien bloggarien toistuvasti esittämä väite, että taloustieteilijöiden markkinausko perustuu vain empiirisiin havaintoihin, on varsin ongelmallinen. He kirjoittavat näin:
”Koko asia on Patomäen mielessä täysin teoreettinen. Mutta tärkein syy sille, miksi taloustieteilijät pitävät markkinoista ja markkinataloudesta on empiirinen. Markkinat oikeasti toimivat hyvin, tästä on runsaasti näyttöä. Näyttö markkinoiden varallisuutta luovasta toiminnasta on kerta kaikkiaan kiistatonta. Usko markkinoihin ei olekaan sokeaa ja teoreettista, vaan valikoivaa ja vahvasti empiiristä. Tämä ei siis tarkoita sitä etteikö myös teoreettisia perusteita markkinoiden toimivuudelle ole. Patomäki unohtaa myös sen, että taloustieteessä on myös huomattava määrä teoreettisia ja empiirisiä tuloksia siitä, että poliittinen järjestelmä toimii tehottomasti.”
Ensinnäkään en ole missään kirjoittanut, että tämä asia olisi minusta täysin teoreettinen. Pikemminkin olen esittänyt, että valtavirtataloustieteilijöiden selvän enemmistön markkinausko perustuu sellaisiin abstrakteihin teoreettisiin malleihin, joilla ei ole juuri mitään tekemistä sen maailman kanssa, missä elämme. Mikä pahempaa, logiikkana on usein se, että jos käytännön politiikkasuositukset tuottavat negatiivisia tarkoittamattomia seurauksia, niin vian oletetaan olevan maailmassa, ei teoriassa. Johtopäätös on: vaikka lääke A ei ole (vielä) tehonnut toivotulla tavalla, ja vaikka lääke A on tuottanut vakavia sivuvaikutuksia, täytyy ottaa lisää lääkettä A.
Asiattomat bloggarit ovat jo useaan otteeseen kieltäneet, että täydellisen kilpailun mallilla, niin sanotulla ensimmäisellä hyvinvointiteoreemalla tai tehokkaiden markkinoiden hypoteesilla olisi mitään tekemistä markkinauskon kanssa, tai että nämä millään lailla liittyisivät toisiinsa. Heidän mielestään empiirinen näyttö on ”kiistatonta” ja se riittää. He vakuuttavat: ”On olemassa valtavasti näyttöä siitä, kuinka hyvin markkinat toimivat käytännössä. Ajattele vaikka niitä monimutkaisia ketjuja, joiden ansiosta saat tietokoneen tms., jolta luet tätä juttua.”
Yhtään viittausta mihinkään empiiriseen / laajaan ylihistorialliseen tutkimukseen, joka osoittaisi yleistetyn markkinauskon oikeutuksen, he eivät esitä. Kuten aiemmassa blogissani jo kirjoitin, heidän tietokone-esimerkkinä voi yhtä hyvin kertoa kuinka tärkeää minkä tahansa tuotteen kannalta on sekä ihmiskunnan kollektiivinen oppiminen että suurten organisaatioiden sisäinen suunnittelu.
Minua ihmetyttää myös se, miksi Pursiainen / asiattomat näkevät niin paljon vaivaa puolustaakseen uusklassisen teorian ja opinkappaleiden hyvyyttä, jos kerran talouspolitiikan kannalta tärkein kysymys on empiirinen? Toki he ristiriitaisesti myöntävät myös, että ”tämä ei siis tarkoita sitä etteikö myös teoreettisia perusteita markkinoiden toimivuudelle ole” (mitä nämä perusteet ovat, jää täsmentämättä, mutta oletettavasti kyse on lopulta kuitenkin juuri täydellisen kilpailun mallista, ensimmäisestä hyvinvointiteoreemasta ja tehokkaiden markkinoiden hypoteesista, jotka he kieltävät; miten se Raamatun tarina menikään: kohtalon yönä Pietari kielsi Jeesuksen kolmesti). Asiattomat bloggarit kirjoittavat näin:
”Oppikirjoissa perehdytään huolella siihen, miksi ja minkälaisia tehottomuuksia nämä voivat aiheuttaa, kuinka tehottomuuden suuruutta voidaan mitata ja voidaanko tehottomuutta korjata politiikkatoimenpiteillä. […] Oppikirjoissa puhutaan myös siitä, kuinka markkinoita (kuten huutokauppoja) ja muita mekanismeja voidaan suunnitella niin, että ne toimisivat mahdollisimman tehokkaasti.”
Minusta on itsestään selvää, että taloustieteen oppikirjoissa analysoidaan myös markkinavirheitä, siis tiettyjen tarkkaan määriteltyjen oletusten puitteissa. Oppikirjoissa esitetyt arvioinnit pohjaavat teoreettisiin malleihin; empiirisillä tai historiallisilla esimerkeillä on alisteinen rooli. Graafisesti esitetyt tai matemaattiset mallit, jotka koskevat esimerkiksi ulkoisvaikutuksia ja niiden korjaamista, ennakkoedellyttävät suuren määrän käsitteitä ja kategorioita, joiden mukaisesti maailmaa tulkitaan. Näihin kuuluvat paitsi erilaiset raja-käsitteet myös syvemmät taustaoletukset, esimerkiksi atomismi ja suljetut systeemit, joissa esiintyy säännönmukaisia yhteyksiä, jotka voidaan kuvata matemaattisesti.
Kun markkinoiden toimintaa arvioidaan, arviointikriteerinä toimivat tasapainon ja Pareto-optimaalisuuden käsitteet, jotka ovat molemmat teoreettisia rakennelmia. Esimerkiksi: konkreettisia markkinoita ja hintoja havainnoimalla ei voi suoraan päätellä ovatko markkinat ”tasapainossa” tai liikkumassa kohti ”tasapainoa” tai siitä ”poispäin”. Pareto-optimaalisuus puolestaan ei ole tekninen vaan kiistanalainen eettis-poliittinen teorialuomus, joka kietoutuu yhteen markkinakonservatiivisten arvojen kanssa.
Yhteiskuntatieteiden väistämätön kaksoishermeneuttisuus – mukaan lukien teorioiden välttämätön rooli empiiristen aineistojen laadinnassa, keräämisessä ja tulkinnoissa – sekä yhteiskuntatieteellisen falsifioinnin vaikeudet kertovat, että yleistettyä markkinauskoa ei voida oikeuttaa millään yksiselitteisellä empiirisellä tutkimuksella. Itse pidän Hayekin argumenttia hajautetun markkinatalouden puolesta vakuuttavampana kuin yhtäkään uusklassista opinkappaletta. Hayekin argumentti on politiikan teoriaa pikemminkin kuin talousteoriaa sanan uusklassisessa mielessä.
Myös Hayekin argumentti on silti vain yksipuolinen osatotuus. Kuten jo edellisessä blogissani totesin, Hayekin negatiivinen argumentti yhtä keskussuunnittelijaa vastaan on vakuuttavampi kuin hänen yksioikoinen luottamuksensa hintamekanismin ja markkinoiden hyvyyteen. Tämä johtuu osaltaan siitä, että sen enempää keskussuunnittelijalla kuin markkinatoimijoilla ei voi olla ”täydellistä informaatiota” mistään. Avoimissa historiallisissa järjestelmissä epävarmuus ja vapaus vallitsevat; emme seuraa annettuja toimintakaavoja.
(8) Keskustelu alkaa osaltani tulla luonnolliseen päätepisteeseensä. Tämän blogin viimeisenä kohtana esitän vain joitakin pikavastauksia erinäisiin kohtiin:
(i) Homo oeconomicus: ”Standarditeorian oletukset koskevat valintojen johdonmukaisuutta, eivät rahan tai muun oman edun maksimointia.” ”Mielihyvään perustuva utiliteettiteoria hylättiin jo ajat sitten.”
Selittelyä. Transitiivisuuden, täydellisyyden ja toisistaan riippumattomuuden ehdot, ja ”ikään kuin maksimoinnin” periaate, tarkoittavat käytännössä ja olennaisesti samaa asiaa ja sotivat täysin sitä vastaan, miten tiedämme ihmisten tekevän valintoja. Jopa kapitalistisen markkinatalouden instituutiot vaativat toimiakseen kokonaan toisenlaista yhteiskunnallisen toiminnan logiikkaa ja muun muassa luottamusta toimijoiden välillä.
(ii) Niukkuus: valinnan ongelma eri vaihtoehtojen välillä voi olla varsin yleinen, kuten Robbins väittää, mutta pointtinani on sanoa, että meillä pitää olla tapa ymmärtää myös sitä mikä on ilmaista ja yhteistä, samaten kuin kaikkea sitä runsautta, mitä taloudellinen kasvu tuottaa. Robbinsin käsite edellyttää kulutuksen rajallisuuden ja poissulkevuuden, ja siten yksityisen omistusoikeuden.
”Se, että joku elää Patomäen mielestä yltäkylläisyydessä tai tuhlaa, ei mitenkään sulje pois niukkuutta siinä mielessä kuin taloustiede sanaa käyttää.” Siinäpä se. Onko uusklassikoiden tapa käyttää termiä ”niukkuus” järkevä? Meillä on parempia niukkuuden ja runsauden käsitteitä. Ja parempia tapoja määritellä poliittisen talouden tutkimuskohde.
(iii) Paljastetut preferenssit: ”Kirjoituksessa totesimme, että mielihyvän asemesta nykyteorian lähtökohtana ovat ihmisten tekemät valinnat. Patomäki vastaa tähän siteeraamalla kirjaansa. Kirjassaan hän sanoo, ettei rationaalista valintaa / hyödyn maksimointia voida empiirisesti testata. Tämä ei pidä paikkaansa.”
Kyllä pitää. On tautologia sanoa, että preferenssit paljastuvat valinnoissa. Asiattomien viittaama Levinin ja Milgromin paperi vain uusintaa tavanomaisen uusklassisen talousteorian oletusta hyötyään maksimoivista erillisistä yksilöistä, vaikka toki yrittääkin abstrahoida jo 1800-luvulla tunnettuja väitteitä matemaattisesti. Abstrahointi ei muuta väitteiden tosiasiallista sisältöä miksikään.
(iv) Tehokkaiden markkinoiden hypoteesi: Faman (ja bloggareiden) määritelmä tehokkuudesta on perverssi ja epäuskottava, ei minun määritelmäni. Rahoituskuplat ja romahdukset eivät edesauta voimavarojen tehokasta kohdentumista tai niiden tehokasta jakoa, vaan luovat uhkapelaamisen momentteja ja laajan työttömyyden ja resurssien alikäytön vaiheita systeemiin.
Näin toimivat rahoitusmekanismit ovat myös epäoikeudenmukaisia ja kasaavat varallisuutta yhä harvempien käsiin.
(v) Arvoteoria: niin kauan kuin asiattomat bloggarit eivät esitä mitään näkemystä sille, miksi esimerkiksi demokratia tai oikeudenmukaisuus olisivat arvokkaita asioita, ja niin kauan kuin he ovat sitoutuneet uusklassiseen arvoteoriaan, kaikki arvot ovat subjektiivisia. (Itse olen diskurssietiikan kannattaja, eli hyvä on todellista ja niiden määrittely tapahtuu demokraattisessa, intersubjektiivisessa prosessissa.)
Asiattomat kritisoivat minua siitä, että yhdistän uusklassisen talousteorian anti-demokraattiseen tai autoritääriseen asenteeseen, mutta itse he toteavat, että ”Patomäki unohtaa myös sen, että taloustieteessä on myös huomattava määrä teoreettisia ja empiirisiä tuloksia siitä, että poliittinen järjestelmä toimii tehottomasti.”
Jos ja kun oletettu tehokkuus on tärkein arvo, tämä on tosiasiassa argumentti autoritäärisyyden puolesta. Yleisimmin uusklassikot kritisoivat demokratiaa viittaamalla Arrow’n mahdottomuusteoreemaan, joka koskee julkisia valintoja yleensä. Tästä demokratian amerikkalaisesta vastaisesta keskustelusta kannattaa katsoa Gerry Mackie (2003) Democracy Defended, Cambridge University Press. Samoilla oletuksilla saadaan toki näkyviin monia muitakin anti-demokraattisia teorioita, esimerkiksi Niskasen byrokratia-malli, johon esimerkiksi Reagan uskoi.
Demokratiateoriaa tuntevat tietävät hyvin, että Schumpeterista ja Friedmanista alkaen kapitalismin teoreetikot ovat halunneet rajata demokratian pelkkään kapitalistisen markkinatalouden vakauden ylläpitoon ja eliittien valitsemisen menetelmään. Jos demokratia kyseenalaistaa kapitalismin, ”too bad for democracy”. Näiden ajatusten yhteys muun muassa Pinochetin diktatuuriin ei ole lainkaan satunnainen.
(vi) Vaientaminen: Salaliittoteoriat ovat minusta aina epäilyttäviä ja jokseenkin aina myös vääriä, enkä ikinä itse esittäisi sellaisia. En myöskään vähättele asemaani suomalaisessa yhteiskunnassa.
On kuitenkin kiistatta totta, että taloustiede on kaikkein eristetyin ja ahdasmielisin kaikista yhteiskuntatieteistä. Siihen kuuluu ylimielisyys – oletus omasta paremmuudesta – ja poissulkevuus.
Milton Friedmanista alkaen uusklassikot ovat tehneet jokseenkin jyrkän jaon sisä- ja ulkopuolisen kritiikin välillä. Jälkimmäisen oletetaan olevan lähtökohtaisesti väärässä ja yleinen asenne on yrittää vaientaa heidät taloutta ja taloustiedettä koskevissa keskusteluissa.
(vii) Steve Keen: ”Henkilöä, joka siteeraa Steve Keeniä, ei voi ottaa vakavasti.”
Tämä on loistava esimerkki uusklassisen valtavirtataloustieteen tavasta yrittää poissulkea kaikkia mahdollisia kriitikoita jopa a priori, eli ennen kokemusta. En ole sitoutunut mihinkään yksittäiseen Keenin esittämään väitteeseen, ja minusta keskustelu Keenin matemaattisisista kyvyistä on lähinnä skolastista. Päinvastoin kuin asiattomat tai Keen, en usko matemaattisten todistusten olevan relevantteja ihmistieteissä.
Aion edelleen siteerata Keeniä aina kun koen sen aiheelliseksi – taloustieteen sensoreista ja asiattomista bloggareista viis.
Näihin sanoihin päätän tämän vastaukseni asiattomille bloggareille.
Tiedän, että he vaatisivat vielä kymmentä kertaa pidempää vastausta ja minua selvittämään esimerkiksi, että miten on mahdollista, että ihmiset ostaisivat enemmän kalliimpia tuotteita. Hinnan ja kysynnän suhde avoimissa järjestelmissä on kuitenkin kontingentti, ja olen tätä asiaa jo käsitellyt riittävästi kirjassani.
Keskusteluni Heikki Pursiaisen ja Tuukka Saarimaan kanssa päättyy osaltani tähän, ainakin näillä blogipalstoilla. Muilla foorumeilla jatkan mielelläni keskustelua käytettävissä olevan ajan puitteissa.
Ystävällisin terveisin,
Heikki Patomäki
