Näistä vaaleista alkaa muodostua kamppailu leikkaajien ja elvyttäjien välillä. Kenties tästä näköalasta huolestuneena HS on koonnut ekonomistien vastauksia Pertti Haaparannan suosittuun haastatteluun.
Nordea pankin Aki Kangasharju ja Pellervon Pasi Holm eivät oikeastaan vastaa Haaparannan pointteihin lainkaan. Kumpikaan ei edes mainitse kerroinvaikutusta tai pidemmän aikavälin kasvuvaikutuksia. Haaparanta kieltää suhdanne- ja rakennetekijöiden erottelun mielivaltaisena, eikä tähänkään tule vastausta. (Kirjassani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus menen vielä astetta pidemmälle ja korvaan ekonomistien markkinautopistisen ’rakenne’-käsitteen yhteiskuntatieteellisellä rakenne-käsitteellä).
Kangasharju toistaa mantraa, jonka mukaan pieni avoin talous ei voi elvyttää. Väite ei ole totta. Talouden avoimuus vaikuttaa toki kertoimen suuruuteen, muttei kumoa kerroinvaikutusta. Investointilamaa voidaan korjata lisäämällä julkisia investointeja. Investoinnit luovat tulevaisuuden tuotantopotentiaalia.
Jaakko Kianderin ja Sixten Korkmanin vastaukset ovat kohdallisempia ja mielenkiintoisempia. Kiander kannattaa elvytystä ja investointiohjelmaa:
”On todennäköistä, että näissä oloissa sama kerroinvaikutus toimisi myös toiseen suuntaan, kuten Haaparanta ja useat amerikkalaisekonomistit ovat esittäneet. Kulutusta ja investointeja elvyttävät päätökset johtaisivat luultavasti talouskasvun käynnistymiseen ja siihen, että julkisen sektorin tulot kasvaisivat odotettua enemmän ja velanottotarve jäisi pelättyä pienemmäksi.”
Tässä yhteydessä Kiander on viitannut EU:n budjettirajoitteisiin, kuten hän tekee myös HS:n haastattelussa. Tarkemmin argumentti menee näin:
”Mahdolliset elvytyshankkeet sisältävä budjettiehdotus olisi ensin hyväksyttävä komissiossa, joka ei ainakaan toistaiseksi ole lämmennyt elvytystä puolustavien ekonomistien argumenteille; on tosin mielenkiintoista nähdä, miten komissio tulee asennoitumaan Junckerin investointiohjelman rahoittamiseen.”
Kirjassani pohdin myös tätä asetelmaa. Edellisen komission puheenjohtaja Manuel Barroso lupasi syksyllä 2013, että kun budjetteja arvioidaan vuonna 2014, komissio tulee ottamaan harkinnassaan huomioon julkisten investointien roolin tulevan kasvun mahdollistajana. Vaikka Barroson lupaus koski vain sellaisia investointiohjelmia, jotka on kytketty EU-ohjelmiin, on tämä jo itsessään merkittävä askel sen tunnustamiseen, että julkistalouden vyönkiristys on johtanut investointien kuihtumiseen ja entisestään kiihdyttänyt EU:n suhteellista laskua maailmantaloudessa.
Myös nykyisen komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin ehdotus kolmen vuoden ja yhteensä 300 miljardin investointiohjelmasta tarkoittaa – ohjelman riittämättömyydestä ja perustavista puutteista huolimatta – että investointilama on tunnustettu ongelma. Siksi on todennäköistä, että EMU-sääntöjä tullaan nopeasti mukauttamaan, mikä avaa lisää pelitilaa myös Suomelle.
Suomen seuraava hallitus voi hyvin esittää, että Suomen bruttovelka on edelleen selvästi alhaisempi kuin esimerkiksi Saksan, ja Suomen nettovelka on tosiasiassa edelleen hyvin alhaisella tasolla (jos sosiaalirahastot lasketaan kaikkinensa mukaan, Suomi on plussalla). Lisäksi hyvin suunniteltu investointiohjelma tuo lupauksen kasvusta. Kirjassani otan huomioon myös tarpeen vakuuttaa luottoluokittajat ja totean lopuksi näin:
”Luottoluokituksen lievän alenemisen tai jopa EU-sakkojen mahdollisuutta ei kuitenkaan voi sulkea pois, joten niiden aiheuttamat kustannukset on otettava huomioon laskelmissa.”
EU-sakkojen tai luottoluokituksen lievän alenemisen kustannukset ovat niin pieniä verrattuna investointiohjelman ja sen vaikutusten suuruuteen, että vaikka vakuuttelu epäonnistuisi, tämä ei olisi mikään suuri ongelma, vaan sen kanssa voidaan elää.
Entä Sixten Korkman sitten? Korkman sanoo, että Haaparanta on oikeassa lyhyen aikavälin näkökulmasta, joskin Korkman epäilee vaikutuslaskelmien optimistisuutta. Korkman ei kuitenkaan esittele omia kerroin- ja hystereesi-lukujaan. Mitä olisivat ne vähänkään realistiset arviot näistä luvuista, joiden mukaan investointivetoinen elvytys ei maksaisi itse itseään takaisin?
Korkmanin pointti siitä, että valtion liikkumatilan turvaaminen edellyttää velkaantumisen pitämistä kohtuuden rajoissa, on tosiasiassa, siis vähänkään uskottavilla kerroin- ja hystereesi-arvioilla, argumentti velkaelvytyksen puolesta. Supistava talouspolitiikka johtaa talouden pienenemiseen, julkisten menojen kasvuun ja velkasuhteen huononemiseen. Itse itsensä maksava investointiohjelma sen sijaan parantaa velkasuhdetta ja voi jopa pienentää absoluuttista velkamäärääkin.
Jäljelle jää vain tuo loppuun kulunut, mutta Korkmanin taas uudelleen esittämä argumentti ikärakenteen muutoksesta ja kestävyysvajeesta. Siihenkin kirjassani on vastaus (ss.57-60). Se menee tiivistäen näin.
Väitteet ”kestävyysvajeesta” kumpuavat epävarmoista tulevaisuusnäkymistä ja ääneen lausumattomista arvovalinnoista. Käytäntöön sovellettuna käsite voi pahimmassa tapauksessa tulla itseään toteuttavaksi ennusteeksi.
Talouden ja sen kehityksen kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Julkistalouden yli- ja alijäämät vaikuttavat kansantalouteen dynaamisesti. Kasvun kannalta olennaiset investointialttius ja innovaatiot riippuvat kokonaiskysynnästä, joka on edelleen merkittävässä määrin kotimaista.
Pyrkimys vähentää julkisia menoja ja samalla korottaa veroja kotimaassa vie talouden helposti alemmalle kasvu-uralle, jonka seurauksena myös julkisrahoituksen tila huononee (vaikutusta tehostaa, jos vientimaat toimivat samoin).
Poliittisesti tarkoitushakuinen kestävyysvaje-ennakointi voi paradoksaalisesti toteuttaa itsensä, vaikka tämä olisi vastoin aiottua vaikutusta.
Heikki Patomäki
