HSTV:n suuren talousväittelyn loppupuolella – paitsi ”mainittiin Karl Marx 47 minuutin jälkeen”, kuten HS hauskasti haluaa korostaa – tuli puhetta uusklassikoiden ja demokratian suhteesta. Aiheesta on tullut eri puolilta muutamia kysymyksiä ja kommentteja, joten tässä lyhyt ja nopea lisäselvitys asiasta.
Taloustieteilijät voivat hyvin kannattaa demokratian laajentamista, vaikka nojaisivatkin tutkimuksissaan uusklassiseen metodologiaan (esimerkiksi Joseph Stiglitz Yhdysvalloissa tai Pertti Haaparanta Suomessa).
Uusklassisen taloustieteen anti-demokraattiset tendenssit ovat kuitenkin todellisia ja ne voidaan tiivistää viiteen kohtaan:
1) taipumukseen pyrkiä korvaamaan julkiset asiat, joista voidaan päättää demokraattisesti, yksityisillä vapaa-markkinoilla ja niiden hallinnollisilla ja muilla johdannaisilla
2) toiveeseen tai ohjeeseen lukita perustuslaillisesti kiinni sellaiset institutionaaliset järjestelyt, jotka tukevat kohtaa (1), esimerkiksi EKP:n tapainen riippumaton keskuspankki, jonka päätehtäväksi asetetaan alhainen inflaatio, muun kehityksen annettaessa yhteisten vapaamarkkinoiden vietäväksi
3) taipumus hyväksyä lähtökohtaisesti yritysten sisäiset hierarkiat ja valtasuhteet, vaikka ne olisivat kuinka epädemokraattisia
4) uskoon siihen, että Arrow’n mahdottomuusteoreema kertoo todellisen demokratian olevan mahdottomuus, mistä vedetään johtopäätös, että demokratia on pohjimmiltaan mielivaltaa
5) uusklassisen taloustieteen pyrkimykseen matemaattis-tekniseen varmuuteen tulkinnanvaraisessa ja historiallisesti muuttuvassa maailmassa, ja siitä seuraava taipumus ylimielisyyteen ja autoritarismiin, joka käytännössä usein tukee kohtia (1)-(4)
HSTV:n talousväittelyssä eteeni heitetty kysymys, että ”kuka uusklassikko on sitten ollut demokratian vastainen” on kärjistys. Kysymykseen vastaaminen on jokseenkin mahdotonta, koska yksikään kohdista (1)-(5) ei sinänsä tarkoita esimerkiksi diktatuurin tai monarkian kannattamista muodollisen demokratian sijaan.
Pikemminkin useimmat taloustieteilijät ja talousliberalistit kannattavat nykyolosuhteissa demokratiaa (ainakin) sen schumpeteriläisessä minimimerkityksessä: demokratia on tapa vaihtaa vaalien kautta henkilöitä poliittisen eliitin sisällä ja sitä kautta estää suoranainen luisuminen tyranniaan. Uusklassisen perusajattelutavan mukaisesti demokratian alaa kuitenkin usein voidaan – tai kenties jopa melkein aina pitää – pienentää.
Lähimmäksi suoranaista anti-demokraattista asennetta tulee ajatus (4). Taloustieteen Nobel-palkinnon saaneen Kenneth Arrow’n teoreema sanoo, että jos vaihtoehtoja on enemmän kuin kolme, ei ole mitään mahdollista maailmaa, missä yksilöiden preferensseistä voitaisiin aina johtaa sellainen yksiselitteinen sosiaalinen valinta, joka täyttäisi tietyt yleiset ja järkevältä kuulostavat ehdot. Tämä avaa tilan myös tietoiselle vaihtoehtojen manipulaatiolle.
Arrow itse ei vetänyt mitään radikaaleja anti-demokraattisia johtopäätöksiä omasta teoreemastaan, ja monet sosiaalisen valinnan teoreetikot ovat löytäneet erilaisia lisäehtoja, joiden vallitessa Arrow’n teoreema ei pädekään.
Osana uusklassisen taloustieteen pyrkimystä imperiaaliseen laajenemiseen muihin yhteiskuntatieteisiin, politiikan tutkija William H. Riker toi Arrow’n mahdottomuusteoreeman osaksi politiikan teoriaa, tulkiten sen tarkoittavan, että demokratia on pohjimmiltaan mielivaltaa. Rikerin laajalle levinneen työn tuloksena uusklassiseen metodologiaan pohjautuvaa rationaalisten valintojen teoriaa on yleisesti käytetty epäilyyn, onko demokratiassa mitään mieltä.
Monien muiden ohella esimerkiksi uusklassisen synteesin luoja Paul Samuelson on kommentoinut Arrow’n teoreeman seurauksia ja merkitystä pitkälti Rikerin tyyliin, olematta silti suoranainen anti-demokraatikko.
Tähän kokonaisuuteen tuo kuitenkin lisäulottuvuuden uusklassikoiden pyrkimys matemaattiseen varmuuteen, samaten kuin heidän tieto-opilliset sulkeutumansa ja ylimielisyytensä suhteessa muihin yhteiskuntatieteisiin.
Jos uskoo olevansa muiden yläpuolella tiedollisesti, voi myös vaatia poikkeuksellisia oikeuksia ja valtuutuksia määritellä yhteiskunnallista päätöksentekoa. Samuelson saattoi tyytyä siihen, että uusklassikot saavat määritellä oppikirjat ja siten vallitsevan poliittista taloutta koskevan tiedon.
Joidenkin toisten mieleen voi myös juolahtaa, että taloustieteilijöiden esimerkiksi valtiovarainministeriöissä on parempi päättää kaikki olennaiset – ainakin rahaan ja budjettiin liittyvät – asiat. Tästä ei ole enää pitkä matka suoranaisen poliittisen autoritarismin tukemiseen, varsinkin jos tilanne sitä vaatii.
Uusklassisen taloustieteen eettis-poliittisen taustateorian ytimessä on yksityinen omistusoikeus ja sen kyseenalaistamattomuus. Jos joku poliittinen liike ja johtaja – kuten demokraattisesti valittu Salvador Allende Chilessä 1970-luvun alussa – alkaa kaikesta huolimatta kyseenalaistaa tuotantovälineiden yksityisen omistusoikeuden pyhyyttä, kohtien (1)-(5) kannattaja saattaa hyvinkin ajatella, että jopa diktatuuri on parempi vaihtoehto kuin sosialismi, ainakin väliaikaisesti.
Siksi Milton Friedmanin oppilaat — ”Chicagon pojat” — toimivat niin mielellään diktaattori Augusto Pinochetin taloudellisina neuvonantajina. Siksi Margaret Thatcher halusi suojella Pinochetia Chilen diktatuurin kukistumisen jälkeen.
Heikki Patomäki
