Kun varsinaiseen vaalipäivään on viikko jäljellä, on aika luoda katsaus vaalien vaiettuihin aiheisiin ja näkökulmiin. Vaikeneminen voi tapahtua eri tavoin. Vaikka asiasta puhuttaisiinkin, sitä koskevat kysymykset voivat olla ladattuja ja keskustelu kehystettyä tavalla, joka tosiasiassa sulkee olennaiset näkökohdat pois.
Käyn läpi yhteensä seitsemän tärkeää aihetta, joista on puhuttu pääosin yksipuolisesti, vain vähän tai ei juuri lainkaan. Kolme niistä jää kirjoituksen toiseen osaan.
1. Talouspolitiikan vaihtoehdot. Talouspolitiikka on näiden vaalien ykkösaihe, mutta uutisointi ja vaalikoneiden ja -tenttien kysymykset ovat yleensä olleet vahvasti ladattuja. ”Pitäisikö velkaantuminen lopettaa, vaikka se samalla tarkoittaisi leikkauksia palveluihin ja etuuksiin?” Velkaantuminen esitetään ongelmaksi itsessään; kysymys sitoo vastaajan kotitalous-analogiaan. Toisin sanoen velkaantumisen syyksi esitetään se, että kulutamme liikaa, ja että nimenomaan julkiset palvelut ja tulonsiirrot ovat ongelmallista kulutusta.
Klassinen esimerkki ladatusta kysymyksestä on: ”Milloin olet lakannut lyömästä puolisoasi?”. Tässä tehdään vahva oletus, että henkilö on aiemmin lyönyt puolisoaan. Suora vastaus kysymykseen sitoo vastaajan tähän ennakko-oletukseen. Juuri näin on käyty myös talouspoliittista keskustelua.
Kirjani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus kyseenalaistaa talouspoliittisen keskustelun taustaoletuksia. Ilmestyessään se herätti välittömiä vahvoja vastareaktioita. Monet hyökkäyksistä ovat kohdistuneet kirjoittajan henkilöön ja uskottavuuteen.
Viime viikkoina Helsingin Sanomien talousosastossa ja yleisemmin mediassa on lopulta herätty pohtimaan talouspolitiikkaa myös asiallisemmista näkökulmista, kiitos toimittaja Paavo Teittisen ja professori Pertti Haaparannan – sekä myös Palkansaajien tutkimuslaitoksen aktiivisuuden asiassa. Silti suurin osa medioista ja poliitikoista edelleen jatkaa samojen oletusten jankkaamista.
Totuus on, että julkinen menonkäyttö vaikuttaa talouskehitykseen ja siten julkisen sektorin menoihin ja tuloihin. Niinpä leikkaamiset helposti syventävät julkista velkaantumista, kun taas investointeihin keskittyvä elvytys voi mahdollistaa velkasuhteen taittamisen.
2. Valtiovarainministeriön valta. Media on aktiivisesti tukenut VM:n virkamiesten valtaa uutisoimalla näyttävästi heidän raporttejaan ja poliittisia kannanottojaan myös vaalien alla. VM:n vallan vahvistuminen alkoi jo 1990-luvun suuresta lamasta. Silloin Suomessa otettiin käyttöön kehysbudjetointi.
Kulissien takana VM:n virkamiehet ovat pyrkineet edelleen lisäämään omaa valtaansa. Nyt teknisiä ja muita menokehyksiä sovitaan jo seuraavankin hallituksen puolesta. Viimeisin vaihe on niin sanottu OHRA-hanke. Poliitikkojen tehtäväksi tulee vain luonnostella yleisiä tavoitteita. Sen jälkeen monimutkaisen prosessin tuloksena tehdään yksityiskohtainen suunnitelma hallituksen toiminnasta. Prosessin jokaisessa elimessä ja vaiheessa keskeinen rooli on nimenomaan VM:n virkamiehillä.
VM:n virkamiesten näkemykset ovat poliittisia ja menevät melkein yksi yhteen kokoomuksen tavoitteiden kanssa. ”Kestävyysvaje on mittava!”. Julkisia palveluita ja tulonsiirtoja pitää leikata. Tuloverotusta ja marginaaliveroasteita sen sijaan pitää keventää ja verotuksen painopiste siirtää välillisiin veroihin.
Iltalehti ja Uusi Suomi uutisoivat blogini VM:n vallan kasvusta. HS antoi professori Matti Wibergille tilaa 2.4.2015 pohtia VM:n ”julkisen talouden suunnitelman” ongelmia demokratian kannalta. Silti VM:n valta otetaan annettuna. Poliitikot eivät puhu siitä ja taas tänään 12.4. Helsingin Sanomat uutisoi täysin kritiikittä VM:n uuden verojohtajan kokoomuslaisia näkemyksiä.
Uuden hallituksen pitäisi teettää tästä ongelmasta kunnollinen puolueeton selvitys, jonka tekevät riippumattomat yliopistotutkijat. Minimi on, että kehysbudjetoinnille löydetään vaihtoehto ja ministeriön poliittista ohjausta lisätään.
3. Median ja rahan valta vaaleissa. Media ja raha ohjaavat näitäkin vaaleja. Media nostaa esille ja kehystää poliittisia vaihtoehtoja ja luo kuvaa siitä, mikä on uskottavaa ja mikä ei. Kampanjarahan määrä ja läpimenon todennäköisyys ovat selkeässä yhteydessä toisiinsa. Media saa itselleen suurimman osan vaalikampanjoihin kerätyistä varoista. Median esille nostamilla ehdokkailla on muita suurempi mahdollisuus kerätä kampanjaansa taloudellista tukea. Myös vaalien alla julkaistuilla gallupeilla ja arvailuilla on tulosta vahvasti ohjaava vaikutus.
Se, mistä vaaleissa puhutaan ja vaietaan, on paljolti mediasta kiinni. Kun akuutteja ja joihinkin tiettyihin poliitikkoihin kohdistuvia vaalirahaskandaaleja ei ole käynnissä, median ja rahan vallasta politiikasta tietysti mieluiten vaietaan.
Poliittinen oikeudenmukaisuus edellyttää vapauksia ja mahdollisuuksia, jotka ovat kaikille olennaisesti samanlaisia. Vaalikaranteeneja ja -uutisointia varten pitää laatia kaikkia medioita sitovat yhteiset pelisäännöt. Mielipidetiedustelujen julkaiseminen pitäisi kieltää vaaleja edeltävän kahden kuukauden aikana. Lisäksi tarvitaan kokonaan uusi vaalirahoituslaki. Kaikki yksityiset lahjoitukset voidaan kieltää. Jokaiselle puolueiden tai kansalaisten nimeämälle kansanedustajaehdokkaalle pitäisi antaa kampanjaa varten sama julkinen summa käyttöön.
4. Isäntämaasopimus. Suomen ja Naton välisen uuden yhteistyösopimuksen valmistelu salattiin eduskunnalta. Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg allekirjoitti sopimuksen 4.9.2014. Eduskunnan mielipidettä asiasta ei kysytty (ulkoasiainvaliokunta tosin on keskustellut asiasta).
Vaalien alla isäntämaasopimuksesta ei ole juurikaan puhuttu. Vain pienpuolueet, osa vasemmistosta ja muutamat kansalaisaktivistit ovat yrittäneet nostaa asiaa esillä.
Sopimukseen liittyy kaksi isoa periaatteellista ongelmaa. Ensinnäkin perustuslain 94 § mukaan sopimukset jotka ”ovat muutoin merkitykseltään huomattavia” on alistettava eduskunnan hyväksymiselle, vaikka ne eivät kuuluisi lainsäädännön tai eduskunnan budhettivallan alaan. Toisin sanoen eduskunnan suostumus tälle sopimukselle olisi ehdottomasti tullut hankkia.
Toiseksi on kyseenalaista, kuinka viisas tämä sopimus on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta. Suomi on jo muutenkin kytketty Naton asejärjestelmiin. Tämän sopimuksen tarkoituksena on helpottaa Naton mahdollisuuksia käyttää Suomen aluetta mihin tahansa sotilaallisiin tarkoituksiin.
Vaikka isäntämaan suostumus aina vaadittaisiinkin, sopimuksen tarkoitus ja suunta on selvä. Periaatteessa se mahdollistaa myös ydinaseiden ja muiden joukkotuhoaseiden tuomisen Suomen alueelle. Mitään vastaavaa sopimusta ei tietääkseni ole aikomuksena tarjota muille maille tai sotilaallisille yhteistyöelimille. Kyse on nimenomaan Suomen integroimisesta osaksi Natoa. Ei ihme, että Venäjällä ei Suomea ja Ruotsia enää pidetä puolueettomina.
Uuden hallituksen pitäisi alistaa sopimus eduskunnan käsittelylle, joka niin katsoessaan voisi myös päättää hylätä sopimuksen.
[Osa 2 ilmestyy maanantaina 13.4.]
Heikki Patomäki
