Ankara talouskuripolitiikka on epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Lopulta myös EKP on huomannut tämän ja alkanut syytää rahaa markkinoille. Rahapolitiikalla ei kuitenkaan saada aikaan todellista kasvua, vaan ennemminkin vain kuplia rahoitusmarkkinoille. Joseph E. Stiglitz on osuvasti tiivistänyt Euroopassa vallitsevan opin ”taloudellisen tyhmyyden politiikaksi”. Tämä politiikka on nyt voittanut Suomen vaalit.
Tiedossa on uusia leikkauksia ja talouden ja sitä kautta ihmisten kurjistamista. Suomesta ollaan tekemässä malliesimerkkiä ”austerity”-politiikan traagisista seurauksista.
Kuka tai mikä sitten hävisi nämä vaalit? Vaalien varsinainen häviäjä ei kenties ole niinkään vain vasemmisto kuin myös EU. Suomen siirtyessä edelleen oikealle hallituksen linja kovenee entisestään. Varsinkin jos keskusta muodostaa hallituksen kokoomuksen ja perussuomalaisten kanssa, Suomen linja EU-elimissä tulee osaltaan varmistamaan Kreikan lähdön eurosta ja nopeuttamaan muutenkin EU:n hajoamista.
Mikä sitten selittää vaalien tuloksen? Realistinen analyysi paljastaa useampia tendenssejä ja trendejä, joiden yhteisvaikutus on tuottanut vallitsevat asetelmat.
Yksityisten kilpailullisten markkinoiden ja niiden toimintaperiaatteiden alan laajeneminen muokkaa yhteiskunnallista todellisuutta. Tämä kehitys on Suomessa jatkunut jo neljännesvuosisadan. Kehityksen kuluessa ihmisten toimijuus ja maailmassa olemisen tapa muuttuu. Heistä muotoutuu yhä enemmän yksiulotteisia talousrationaalisia hyödyn ja voiton maksimoijia, konsumeristeja, ja viime kädessä myös hedonisteja, nautintojen tavoittelijoita.
Eksistentiaalisten muutosten myötä myös poliittiset asetelmat muuttuvat. Yksilökeskeisiltä oman edun tavoittelijoilta, joiden tietoisuus on atomisoitunut ja hajaantunut, puuttuu geo-historiallinen ja sosiologinen mielikuvitus, kyky ymmärtää toisten näkökulmaa, kokonaisuuksia ja laajempia yhteiskunnallisia prosesseja. Sanalla sanoen heistä tulee eettisesti ja poliittisesti yhä oikeistolaisempia.
Jos ja kun kehitys saa jatkua, ajan myötä tapahtuu hidas siirtymä kohti amerikkalaista yhteiskunta- ja sosiaalipoliittista mallia, sellaista, jossa rikkain tuhannesosa hallitsee melkein kymmenesosaa kansantuotteesta ja käytännössä vastaa poliittisen asialistan muodostumisesta; jossa enemmistön reaaliset tuntipalkat laskevat ja työpäivät pitenevät; jossa työnantajalla on valta päättää välittömistä irtisanomisista; ja jossa useimpien työntekijöiden tosiasiallinen vapaus osallistua ammattiliittojen tai kriittisen kansalaisyhteiskunnan toimintaan on melkein olematon.
Kun taloudellisen tyhmyyden politiikka vallitsee, työttömyydellä on taipumusta olla korkealla tasolla. Osa väestöstä syrjäytyy työmarkkinoilta pysyvästi. Myös koulutuksen ja terveydenhuollon järjestelmät eriytyvät, osa väestöstä jää asteittain niiden ulkopuolelle. Mahdollisuudet ovat yhä epätasa-arvoisemmin jakautuneita. Ennennäkemätön vauraus yhdistyy laajojen väestönosien köyhyyteen.
Itse tuottamiensa vaikutusten kautta uusliberalismilla on taipumusta asteittain synnyttää ”laki ja järjestys”-uuskonservatismia ja sisäänpäin kääntyvää kansallismielisyyttä. Ongelmista aletaan syyttää huonosti käyttäytyviä ryhmiä (esimerkiksi yksinhuoltajaäidit) tai erilaisia ”muukalaisia”. Ulkoinen nähdään uhkana. Syntipukkien etsiminen ja asioiden turvallistaminen käyvät käsi kädessä.
Toisin sanoen yksilökeskeisen oikeistolaistumisen rinnalle nousee arvokonservatiivinen ja kansallismielinen populismi. Nationalismi on perimmiltään ryhmäkuntaista egoismia ja itsekeskeisyyttä. Syntipukkien nimeäminen korvaa yhteiskunnallisten suhteiden ja prosessien ymmärtämisen.
Näin voidaan selittää suurin osa vaalituloksesta (kok – rkp – keskusta – kd – ps) ja myös se, miten ja miksi myös sdp ja vihreät ovat luisuneet oikealle. Media ja raha ovat aktiivisesti tukeneet tätä kehitystä. Vallitseva taloudellisen tyhmyyden oppi on monille niin itsestään selvää arkiajattelua, etteivät he edes tiedosta sen olevan vain yksi kiistanalainen talouspoliittinen teoria, jota evidenssi ei tue.
Jokaisen puolueen osalta on tietysti vielä joukko erityisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat vaalitulokseen. Vasemmiston osalta kannatukseen on saattanut vaikuttaa sdp:n viime hetken yritys kampanjoida toiseksi suurimman puolueen asemasta.
Vaalikentillä kuullun perusteella on myös olemassa joukko kansalaisia, jotka eivät luota siihen, etteikö myös vasemmisto olisi valmis menemään leikkauksia tekevään hallitukseen, siis osallistumaan taloudellisen tyhmyyden politiikkaan. Ääniä on tästä syystä saattanut valua jonkin verran pienpuolueille tai perussuomalaisille; ja jotkut ovat tämän epäluottamuksen takia saattaneet jättää äänestämättä.
Vielä yksi tendenssi ja sitä vastaava trendi on olennainen. Individualisoituminen ja markkinapohjaistuminen ovat laajemmassa historiallisessa katsannossa osa sitä modernisaation projektia, joka on kyseenalaistanut kaiken vanhan ja pysyvän. Samalla kun tämä kehitys on tyhjentänyt merkityksiä ja tehnyt olemisestamme ikään kuin ontompaa, se on avannut tilan vapautumiselle aiemmista alistamisen muodoista.
Niinpä naiset, seksuaaliset vähemmistöt ja maahanmuuttajat ovat ryhtyneet ajamaan yhtäläisiä oikeuksiaan ja usein myös heittäytyneet identiteettipolitikointiin. Perinteisiä merkitysrakenteita on pyritty purkamaan auki ja hajottamaan tai moniarvoistamaan. Samalla on usein myös luotu uusia poliittisen korrektiuden muotoja.
Tällainen identiteettipolitiikka asettuu tietenkin jyrkästi arvokonservatiivista kansallispopulismia vastaan. Toisaalta se selittää myös, miksi varsinkin sdp – vihreät – vas akselilla yksi menestyksen avain on siinä, että edustaa perinteisesti alistettuja tai vähäosaisia identiteettejä. Keski-ikäiset heteromiehet eivät ole ”in”.
Mikä sitten voisi kääntää nyt käynnissä olevan kehityksen, ottaen kaikki eri tendenssit ja trendit huomioon? Kysymykseen ei ole yhtä vastausta, sillä ongelma paitsi toistuu monilla tasoilla niin saa eri yhteyksissä hieman erilaisia merkityksiä. Arvojen ja merkitysten palauttaminen demokraattiseen politiikkaan on yksi avaintaso, ja kokonaisuuksien ja prosessien ymmärtämisen – siis sosiologisen mielikuvituksen – opettaminen on toinen.
Mitä poliittiseen talouteen tulee, tulevaisuutta määrittää yhteiskunnallisen oppimisen ja kriisien dialektiikka. Missä määrin rauhanomaiset muutokset kohti nykyistä järkevämpiä institutionaalisia järjestelyjä ovat mahdollisia? Tämä riippuu tiedollisista debateista ja kamppailuista niin akateemisessa maailmassa ja mediassa kuin liikkeissä ja puolueissa. Osallistuminen näihin on itse kunkin meistä eettinen velvollisuus.
Ikävä kyllä asiat ovat toistaiseksi edenneet sellaisen käsikirjoituksen mukaan, joka vastaa skenaariotani kehityksestä kohti maailmanhistoriallista suuronnettomuutta. Taloudellisen tyhmyyden politiikka on olennainen osa tätä kehitystä. Kehitykseen kuuluvat myös sisäänpäin kääntyminen, syntipukkien etsiminen ja ryhmäegoismi.
Juuri kun moninaiset globaalit ongelmat vaatisivat yhä laajempaa kauaskatseisuutta ja yhä vastuullisempia planetaarisia näkökulmia, monet prosessit vievät meitä kohti menneisyyden tragedioiden toistumista, nyt vain uudessa mittakaavassa.
Työ kuitenkin jatkuu. Perimmiltäni olen optimisti. Ihmiskunnan todellinen historia on vasta alkamassa. Nyt olemme kulkemassa yhden onnettoman välivaiheen läpi.
Apropos, kiitän kaikkia minua äänestäneitä noin 1600 kansalaista suuresta luottamuksen osoituksesta! Lämpimät onnittelut valituksi tulleille, varsinkin niille, jotka tulevat eduskunnassa tekemään kaikkensa suunnan kääntämiseksi.
Heikki Patomäki
