Vaalien tärkein asia on talouspolitiikka. Puolueista vain vasemmisto puhuu elvytyksen puolesta, joskin myös muista puolueista löytyy elvytyksen kannattajia. Todellinen kysymys koskee kuitenkin sitä onko kasvu enää tavoiteltava asia?
Kansalaisten talouspoliittisia mielipiteitä ohjaillaan vahvasti ladatuilla kysymyksillä. Viimeisin esimerkki on HS-gallup (HS 16.4.), jossa ihmisiltä kysyttiin:
”Suomen valtiolla on nyt velkaa noin 100 miljardia euroa eli lähes puolet suhteessa BKT:hen. Mitä mieltä olet väitteestä ’Suomi voi ottaa lisävelkaa elvyttämistä varten’?”
Jos kysymys olisi muotoiltu esimerkiksi näin, vastaukset olisivat varmasti olleet aika erilaisia:
”EU:ssa keskimääräinen julkisen velan määrä on 95% BKT:sta, kun luku Suomen osalta on 60%. Varsinkin nettovelkaa Suomella on suhteellisen vähän, noin 25% BKT:sta. Pitäisikö tässä tilanteessa ottaa lisävelkaa taloutta kasvattavan ja itsensä takaisin maksavan laajan investointiohjelman toteuttamiseen? Vai olisiko syytä yrittää karsia menoja tai korottaa veroja, vaikka tuloksena on todennäköisesti talouden lasku, korkea työttömyys ja velkasuhteen edelleen huononeminen?”
Joka tapauksessa monet valistuneet ja kriittistä järkeään käyttävät kansalaiset ovat – harhaanjohtamisista piittaamatta – hyväksyneet ajatuksen, että elvyttämällä ja varsinkin panostamalla julkisiin investointeihin talous voidaan saada kasvuun.
Fundamentaalisempi epäilys koskee koko talouskasvun mielekkyyttä. Peruuttamaton ympäristötuho uhkaa maapallon elämää ylläpitäviä järjestelmiä. Eivätkö kasvun rajat ole jo tulleet vastaan?
Meret täyttyvät muovisaasteesta ja muuttuvat laajoilla alueilla kuolleiksi. Metsiä katoaa Panaman laajuisen alueen verran joka vuosi. Lajit ja biologinen monimuotoisuus häviävät hurjaa vauhtia. Kenties puolet kaikista lajeista häviää jo tämän vuosisadan loppuun mennessä. Globaali lämpeneminen uhkaa muuttaa ilmaston ja elämän dynamiikkaa rajusti ympäri maapalloa ja seuraukset voivat olla katastrofaalisia niin luonnon kuin ihmisyhteiskunnan kannalta.
Myös kasvun sosiaaliset rajat tulevat vastaan. OECD-maailmassa BKT-kasvu ei ole lisännyt onnellisuutta vuosikymmeniin. Yleisesti on tapahtunut kestävän hyvinvoinnin taantumista 1980-luvulta alkaen, vaikka BKT on edelleen kasvanut.
Onko siis järkevää yrittää enää piristää talouskasvua? Eikö realistinen, illuusioista vapaa tulkinta vihreän puolueen linjasta olisi hyvä: säästetään ja leikataan muiden mukana, tarkoituksena juuri talouden supistaminen? Mitä supistavampaa talouspolitiikkaa, sen parempi…?
Yksi ongelma on se, että teknologia kehittyy ja työn tuottavuudella on taipumusta nousta. Ilman vähintään parin prosentin vuotuista kasvua kapasiteettia ja myös työvoimaa jää kosolti käyttämättä. Toisin sanoen syntyy työttömyyttä.
Toinen ongelma on se, että pyrkimykset ajaa julkista sektoria alas säästämällä, leikkaamalla ja yksityistämällä johtavat haitallisiin sosiaalisiin seurauksiin. Eriarvoisuus ja riippuvuus kilpailullisista markkinoista lisääntyvät. Varallisuus keskittyy yhä harvempiin käsiin, mutta yhteiskuntana meillä ei ole varaa ylläpitää rikkaita, kuten Andrew Sayer tämän ongelman niin oivallisesti muotoilee.
Tällä hetkellä esimerkiksi Suomessa julkistalous vastaa 20% arvonlisäyksestä ja työllistää noin 25% työvoimasta. Julkistalouden alasajo lisää itsessään työttömyyttä.
Kolmanneksi siirtyminen ekologisesti kestävämmän tuotannon muotoihin edellyttää massiivisia investointeja ja kasvua monilla aloilla. Tämä pätee aivan erityisesti energian tuotantoon. Fossiilisten polttoaineiden ja ydinvoiman korvaaminen uusiutuvilla ja vähemmän saastuttavilla energian muodoilla vaatii sekä teknologisia edistysaskeleita että suuren mittaluokan rakennustoimintaa.
Talouskasvua voidaan tietoisesti suunnata sellaiselle uralle, joka lisää kestävyyttä. Aktiivisen julkisvallan tehtävä on luoda edellytyksiä seuraavan sukupolven teknologioille, varsinkin sellaisille, jotka edistävät myös siirtymistä kohti fossiilisten polttoaineiden jälkeistä ja ekologisesti kestävää taloutta.
On myös kansallisesti järkevää kehittää kapasiteettia niillä maailmantalouden alueilla, jotka laajenevat tulevaisuudessa. Suhteellinen etu ei ole asia, joka vain on, vaan sitä voidaan aktiivisesti kehittää suunnitelmallisella teollisuuspolitiikalla.
Kasvu myös parantaa julkistalouden tilaa ja mahdollistaa sen laajentamisen. Ihmisiä voidaan työllistää lisää koulutuksessa, terveydenhuollossa, hoivapalveluissa, tieteissä, taiteissa ja tutkimuksessa. Nämä alat ovat yleensä ekologisesti vähemmän kuormittavia kuin kulutus- tai investointitavaroiden tuotanto. Ne voivat myös lisätä ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta, päinvastoin kuin tylsistyttävä kuluttaminen.
Palvelusektorin ja julkistalouden laajeneminen vähentää kasvupotentiaalia. Julkisten palveluiden tehokkuus ei voi juurikaan lisääntyä. Yritykset väkisin nostaa julkisen puolen työn tuottavuutta esim. ”tuottavuusohjelmilla” johtavat käytännössä usein täysin järjettömiin johtopäätöksiin. On kuitenkin lisättävä, että täysin mahdotonta tuottavuuden nousu ei ole: Suomessa julkisesti tuotettu terveysyksikkö (mikä se sitten tarkkaan ottaen onkaan) näyttäisi olevan kustannuksiltaan vain ehkä noin puolet Yhdysvaltojen vastaavasta yksityisesti tuotetusta yksiköstä. Julkinen on tehokasta.
William J. Baumolin ratkaisuna on lisätä niiden sektoreiden suhteellista rahoitusta, jossa työn tuottavuus ei nouse. Koska monet palvelut tuotetaan luontevimmin ja parhaiten julkisesti, tarkoittaa tämä julkisen palvelutuotannon suhteellisen osuuden laajenemista – ja samalla BKT-määräisen talouskasvun potentiaalin pienenemistä.
Tässä kehityksessä – joka on yhteensopiva myös esimerkiksi korkean perustulon kanssa – ei ole mitään huonoa tai vastustettavaa. Laadullisten mittarien mukaan se todennäköisesti tarkoittaa kestävän hyvinvoinnin lisääntymistä, joskin tällaiset yhteydet riippuvat monista seikoista ja täytyy osoittaa empiirisesti.
Perimmiltään tämä johtopäätös on yksi versio klassisen poliittisen taloustieteen stagnaatio- eli taantumisteesistä. Ajan myötä kasvupotentiaali hiipuu, samalla kun myös maailman väestönkasvu ensin pysähtyy ja sitten kääntyy laskuun. Pelkät kansalliset toimet eivät tämän kehityksen hallintaan riitä, vaan tarvitaan uusia globaaleja instituutioita (näistä enemmän muissa yhteyksissä).
Uudessa kirjassani viittaan myös Keynesin pohdintoihin, joita hän esitti esseessään ”Economic Possibilities for Our Grandchildren” vuonna 1930. Taloudellisen niukkuuden ongelma on Keynesin mukaan vain väliaikainen.
Kun riittävä yltäkylläisyys saavutetaan, siitä Keynesin mukaan ”kykenevät nauttimaan ne, jotka pitävät yllä ja kehittävät elämisen taitoa sinänsä, eivätkä myy itseään pelkille elämän välineille”. Kapitalistinen voittomotiivi on vain välttämätön paha, joka voi historiallisen kehityksen myötä asteittain antaa tilaa paremmille periaatteille. Etiikka ja hyveet voivat yhä enemmän ohjata yhteiskunnallisia käytäntöjämme. Hyvässä yhteiskunnassa asioita ja ihmisiä kohdellaan kantilaisen etiikan mukaisesti päämäärinä sinänsä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita teknologisen kehityksen pysähtymistä. Varsinkin teollisen tuotannon puolella työn tuottavuus voi edelleen nousta ja uusia asioita otetaan käyttöön. Punavihreä kasvupolitiikka ei johda kaiken kasvun loppumiseen.
Heikki Patomäki
