Kokoomusta äänestäneet tiesivät, mitä tulevat saamaan. Alexander Stubb on toistuvasti luvannut julkisen sektorin merkittävää pienentämistä seurauksista piittaamatta. Esimerkiksi vuosi sitten hän ilmoitti tavoitteikseen kokonaisveroasteen alentamisen noin 39 prosenttiin ja julkisten menojen alentamisen noin 50 prosenttiin. Silloisten laskelmieni mukaan tämän lupauksen nopealla toteuttamisella olisi dramaattisia seurauksia Suomelle ja suomalaisille.
Jos Stubbin ehdottama reilun 10 miljardin euron leikkaus laitettaisiin kerralla toimeen, sen seurauksena Suomen BKT:sta katoaisi melkein 20 miljardia euroa eli karkeasti 10%. Työttömiä on Suomessa tällä hetkellä 350,000. Stubbin lupauksen lunastaminen kertaheitolla voisi jopa kaksinkertaistaa työttömien määrän. Hitaampikin lunastaminen nostaisi joka tapauksessa työttömyysastetta reilusti nykyisestä. Ainakin osalle teollisuudesta huono kotimainen kysyntätilanne olisi yksi lisäsyy pohtia toimintojen siirtämistä muualle. Investointilama jatkuisi.
Juha Sipilän ja keskusten toiminnassa on astetta enemmän huijauksen makua. Selvää toki on ollut, että Sipilän johtaman nykykeskustan talouspoliittinen linja on leikkauksia ja yksityistämistä. Suuruusluokan suhteen on kuitenkin ollut epäselvyyttä. Ylipäänsä keskustan linjaukset ovat olleet hyvin epämääräisiä. Lokakuun 2014 lopussa Sipilä tosin esitti, että valtion ja kuntien virkamiesten määrää pitää vähentää ”kymmenillä tuhansilla”, mutta tätä yritettiin nopeasti lievennellä. Menokurista ja rajuista miljardileikkauksista on kuultu heittoja, mutta harvoin mitään konkreettista ja selkeää. Sipilä on toisaalta puhunut myös ”kasvurahastosta” eli tarpeesta kiihdyttää investointeja. Vaalien alla leikkauspuheet laimenivat. Maaliskuussa 2015 HS raportoi, että keskustan näkemys sopeutuksesta on 2 miljardia euroa.
Kun nyt valtiovarainministeriön 6 miljardia on hyväksytty hallitusneuvottelujen pohjaksi, ja kun sen päälle vielä puhutaan 4 miljardin euron kestävyysvajeesta, on leikkausten kokonaismäärä samaa suuruusluokkaa kuin mitä Stubb esitti viime kesänä. Vaikka oma tuntumani Sipilän linjasta oli tämän suuntainen, kuinka moni äänestäjä todella tiesi, mitä keskusta aikoo tehdä valtaan päästyään?
Perussuomalaiset ovat esittäneet itsensä tavallisen kansan asian puolustajana, varsinkin euroeliittiä vastaan. Kriittiselle kommentaattorille on toki ollut koko ajan selvää, että talous- ja Eurooppa-politiikan suhteen perussuomalaisilla ei oikeasti ole ollut mitään vaihtoehtoa, ja että he ovat koko ajan kolkutelleet kaksilla rattailla. Ajatellaan vaikka EU-politiikkaa. Perussuomalaiset eivät vaadi Suomen eroa eurosta, EU:sta puhumattakaan. Omassa rakennepaketissaan he ovat lisäksi hyväksyneet käsitteet ”kestävyysvaje” ja ”kilpailukyky” talouspoliittisen ajattelunsa lähtökohdaksi. Molemmat ovat EU-komission aktiivisesti propagoimia käsitteitä, ja tarkoittavat mm. yksityistämista ja budjettileikkauksia.
Perussuomalaisilla ei ole myöskään mitään poliittista ohjelmaa EU:n ja sen instituutioiden kehittämisestä. Kaikki pyrkimykset muuttaa unionia ovat perussuomalaisille askelia kohti liittovaltiota eli ”no-go” vyöhykkeellä. PS-puolue on siis lähtökohtaisesti hyväksynyt vallitsevan EU- ja talouspolitiikan pääpiirteet. Jos eroja on, ne löytyvät pienemmistä yksityiskohdista.
Nyt Timo Soini on muodostamassa hallitusta yhdessä muun muassa Alexander Stubbin ja Olli Rehnin kanssa, jotka yksiselitteisesti edustavat Merkelin, troikan ja komission tiukkaa talouskurilinjaa, ja ovat molemmat myös sitoutuneet ajatukseen EU:sta hyvän voimana. Tietty ironinen johdonmukaisuus on myös siinä, että sen mitä troikka on tehnyt Kreikalle ja muille kriisimaille, Soini haluaa tehdä nyt Suomelle.
Perussuomalaisten mukaan valtiontalouden suurin ongelma on kehitysapu ja tavallisten ihmisten ahdingosta syytetään ennen kaikkea maahanmuuttajia. Kuitenkin vaikka koko kehitysavun lopettaisi, sillä ei saisi aikaan kuin yhden miljardin säästöt – ja säästöjen negatiiviset vaikutukset kohdistuisivat paljolti kotimaahan.
Kokonaistalouden tasolla työttömyys ei johdu ensisijaisesti tai lainkaan siitä, että ulkomaalaiset olisivat tulleet viemään suomalaisten työt. Kun perusporvarihallitus aikoo tehdä kaikkensa pahentaakseen talouskurimusta ja työttömyysongelmaa – sekä lisäämällä työttömien määrää että heikentämällä heidän turvaansa – niin miten tavallinen, perussuomalaisia äänestänyt kansalainen mahtaa reagoida?
Jos äänestäjä on rationaalinen, hän vetää tukensa PS-puolueelta nopeasti pois. Nykyisessä helppopopulistisessa ilmapiirissä toinen vaihtoehto voi olla kuitenkin yhtä mahdollinen: viha ulkomaalaistaustaisia ihmisiä kohtaan vain syvenee. Suomi ajautuu askeleittain yhä lähemmäksi suoranaisen fasismin läpimurtoa. Samaa tukee myös rautaa rajalle -politiikka ja sen vaikutukset Suomen ulkosuhteisiin.
Heikki Patomäki
