Vajaa vuosi sitten kirjoitin blogissani, että sodan tuulet puhaltavat Euroopassa. Tänään sain puolustusvoimien ”asevelvollisrekisterin henkilökohtaisista tiedoistani”.
Kävin armeijan 1982-83 toisen kylmän sodan pahimpina hetkinä, Ylämyllyn kasarmilla Joensuun lähellä, samassa paikassa mistä Tuntematon sotilas alkaa – ja vain muutamia kymmeniä kilometrejä Neuvostoliiton rajasta. Mietin suuresti itseäni epäillen joka päivä, olinko tehnyt oikean eettis-poliittisen valinnan. Oikeutin valintaani Paasikiven ja Kekkosen linjalla, jonka mukaan Suomen armeijan ainoana tehtävänä on estää sotilasliittoja käymästä toistensa kimppuun.
No, onneksi meillä oli ihmesadeviitta, jonka kerrottiin suojelevan myös ydinsäteilyltä. Iskun jälkeen ei tarvitse kuin poimia havuja ja karistaa pölyt niiden avulla. Sen jälkeen voi vapautuneesti jatkaa taistelemista. Tilanteen hulluus oli kaikille selvää.
Minut koulutettiin vastentahtoisesti radioautoryhmänjohtajaksi. Kun lopulta pääsin armeijasta syyskuun 1983 alussa, ei mennyt kuin muutama viikko kun Euroopan suurmielenosoitukset rauhan puolesta ja varsinkin keskipitkän matkan ohjuksia vastaan näkyivät myös Joensuun kaduilla. Osallistuin tuohon poikkeukselliseen mielenosoitukseen ja näin siellä mukana myös monia entisiä armeijakavereitani.
Vähän myöhemmin Turussa opiskelijanuorukaisena allekirjoitin ”Sotareserviläisestä rauhanrakentajaksi” julkilausuman. Siinä sitouduin kieltäytymään kertausharjoituksista. Samaan aikaan olin yhä kiinnostuneempi rauhantutkimuksesta ja pian minusta tuli Rauhantutkimusyhdistyksen aktiivi, ja myöhemmin 1990-luvulla vähäksi aikaa myös muun muassa yhdistyksen puheenjohtaja.
En ole koskaan saanut kertausharjoituskutsua. Kerran minua yritettiin saada Maanpuolustuskurssille, mutta olin silloin lähdössä Australiaan asumaan.
Nyt 52-vuotiaana saan siis kirjeen Puolustusvoimilta, jossa kerrotaan sodanaikainen tehtäväni! Tosin sitä ei kuitenkaan täsmennetä: ”Tehtävät tarkistetaan mahdollisessa valmiuden kohottamisessa.”
Kun katson asiaa rauhantutkijan tai kansainvälisen politiikan turvallisuusdilemman näkökulmasta, on selvää, että menossa on prosessi, jossa osapuolet lisäävät valmiuttaan laajamittaisen väkivallan käyttöön ja korottavat panoksiaan. Puolustusvoimien kirjettä on mahdotonta olla lukemasta tästä näkökulmasta.
Varsinkin kun samaan aikaan Suomi osallistuu aiempaa laajamittaisemmin läntisiin sotaharjoituksiin, jotka on selvästi suunnattu Venäjän uhkaa vastaan. Sipilä haluaa pitää Nato-portin auki pikajäsenyydelle, ja Stubb ja Soini nyökyttelevät innokkaasti.
Venäjä puolestaan panostaa yhä enemmän asevoimiinsa ja sotilaallis-teolliseen kompleksiinsa. Aivan erityisen huolestunut olen tilanteen epäsymmetriasta. Yhdysvallat ja EU-maat käyttävät sotilasmenoihin kymmenen kertaa enemmän rahaa kuin Venäjä. Monet venäläiset ovat yrittäneet kompensoida epäsuhtaa uhkailemalla avoimesti ja vastuuttomasti ydinaseiden käytöllä.
Uusin kyselytutkimus Venäjällä kertoo, että kolmannes kansalaisista siellä pelkää Yhdysvaltain sotilaallista hyökkäystä, jopa miehitystä. Luku on noussut selvästi viime vuosina. Kun kysytään mielipidettä mahdollisen sodan voittajasta, kolmasosa venäläisistä uskoo Venäjän voittoon ja vain 5% läntiseen voittoon. Noin puolet on sentään vielä jotenkin järjissään: tällaisella sodalla ei voi olla voittajaa.
Turvallisuusdilemman ydin on siinä, että ”toinen” tulkitsee ”meidän” yrityksemme kohottaa puolustusvalmiutta valmisteluna hyökkäykseen. Lewis Richardson (1881-1953) kehitti tältä pohjalta yksinkertaisen matemaattisen asevarustelumallin toisen maailmansodan alla. Se kertoo, kuinka suhteellisen pienenkin ”varmuusvaran” pitäminen voi johtaa konfliktin räjähtävään eskalaatioon hyvinkin nopeasti.
Richardson ei osannut eritellä niitä sosiaalisia ja poliittisen talouden prosesseja, jotka voivat johtaa tällaiseen tilanteeseen. Niiden pohdinnan sijasta tyydyn tässä yksinkertaisen poliittisen paradoksin esittämiseen, joka valaissee taustaprosesseja.
Paradoksi on siinä, että ”Yhtenäinen Venäjä” on kokoomuksen sisarpuolue. Sen ideologia muistuttaa kuitenkin vielä astetta enemmän perussuomalaisten ajattelua – se on eräänlaista perusvenäläisyyttä.
Kun Suomeen muodostetaan uutta hallitusta, samantyyppisten ideoiden vallitessa myös muualla, sotaan valmistautuvat näyttäisivät siis olevan peilikuvia toisistaan.
Missä on rauhanliike?
Heikki Patomäki
