Uuden SSS-hallituksen leikkaukset tuntuvat monista täysin käsittämättömiltä. Jos huolena on Suomen tulevaisuus, miksi leikata massiivisesti juuri koulutuksesta, jonka luulisi olevan avain parempaan tulevaisuuteen? Ja mikä vielä ihmeellisempää monien mielestä: jos on pakko leikata yliopistoilta, miksi leikata eniten juuri Helsingin yliopistolta, joka on maan paras?
Syynä on pohjimmiltaan kestävyysvajeen käsite ja sen logiikka. Ensin ennakoidaan pitkän aikavälin kehitystä jokseenkin mielivaltaisin ja summittaisin perustein. Sitten ennakoinnin mukaisesti asetetaan tavoitteeksi tietty luku: näin monta miljardia on leikattava vuoteen X mennessä. Tämän jälkeen hallituspuolueet tekevät kompromissin, jossa jokainen puolustaa omien kannattajiensa ja vaaliohjelmiensa kannalta tärkeimpiä asioita. Eniten leikkauksia kohdennetaan niihin sektoreihin, joiden poliittinen hinta on kaikille pienin. Helpointa näyttää olevan siirtää leikkausvastuuta kunnille ja ottaa rahaa koulutuksesta pois. Kaiken kukkuraksi Helsingin yliopistolla on menneisyyden jäänteenä joku etuoikeus harjoittaa verotonta apteekki-toimintaa; sellaiset pois heti!
Todettakoon nyt varmuuden vuoksi vielä suorasanaisesti: leikkauksista tuohtuneet ihmiset ovat oikeassa. Tämä todella on järjetöntä politiikkaa.
Tässä ote kirjastani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus (ss.57-60), jossa selitän miksi kestävyysvajeen käsite on mielivaltainen ja summittainen, ja miten siitä voi traagisesti myös tulla itseään toteuttava ennuste:
Kestävyysvajeen käsite viittaa mahdolliseen ja ennakoituun julkisen talouden vajeeseen tulevaisuudessa. Se on päätelmä, joka perustuu vallitsevien trendien heijastamiseen tulevaisuuteen. Esimerkiksi valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa syksyltä 2013 todetaan, että ”väestön ikääntymisestä aiheutuva ikäsidonnaisten menojen kasvu ajaa julkisen talouden rahoituksen kestämättömälle uralle pitkällä aikavälillä”. Ajatuksena on, että väestökehitys, keskimääräinen BKT-kasvuaste, työn tuottavuuden kasvu, työvoiman muuttoliikkeet, veroaste, tulonjako, yhteisten sijoitusten tuotto ja muut relevantit asiat tiedetään riittävällä tarkkuudella pitkälle tulevaisuuteen, ja että näistä voidaan laskea jopa prosentin kymmenyksen tarkkuudella julkisen talouden vaje esimerkiksi vuonna 2030.
Kuitenkin julkisuudessa esitetyt kestävyysvajearviot vaihtelevat rajusti Palkansaajien tutkimuslaitoksen Eero Lehdon alle puolesta prosentista Suomen Pankin ja EU:n kuuteen prosenttiin BKT:sta ja ylikin. Kokonaistaloudelliset ennustemallit pystyvät ennakoimaan tulevaisuutta – mukaan lukien talouden kasvua – edes jonkinmoisella tarkkuudella yleensä vain muutamiksi kuukausiksi tai korkeintaan vuodeksi eteenpäin.
Niinpä kestävyysvajekeskustelu näyttäisi olevan enemmän arvailua kuin oikeata ennustamista. Näiden tulevaisuusennakointien varsinaisena tarkoituksena on vaikuttaa nykyisyyteen, saada ihmiset toimimaan toisin. Palkansaajien tutkimuslaitoksen Lehto on niitä harvoja, joka tietoisesti ottaa huomioon tulevaisuuden perustavan epävarmuuden ja laskelmien suuren virhemarginaalin. Hän perustelee laskelmiaan näin:
”Laskelman tekemistä motivoivat ennen kaikkea aiemmat arviot, joissa julkisen talouden kestävyysvajetta on käsitykseni mukaan yliarvioitu”.
Lehto osallistuu tietoisesti nykyisestä talouspolitiikasta käytävään keskusteluun pikemminkin kuin yrittää ennustaa epävarmaa tulevaisuutta, mutta jättää asian tämän lyhyen huomautuksen varaan.
Oletuksena kestävyysvajeen käsitteessä siis on, että trendit joko jatkuvat sellaisenaan lineaarisesti pitkälle tulevaisuuteen tai että niiden suhteellisen pieniä muutoksia voidaan järkevästi arvioida. Tosiasiassa on hyvin epätodennäköistä, että yksikään ennakoitu asia toteutuu edes lähimain ennakoidulla tavalla. Kokonaisvirhemarginaali voi hyvin olla esimerkiksi +/- 10 prosenttia.
Toisin sanoen on virhemarginaalin sisällä, että viiden prosentin ennakoitu alijäämä vuodelle 2030 olisikin viiden prosentin ylijäämä. Virhemarginaali saattaa olla paljon suurempikin. Viidentoista vuoden kasvu-urat voivat poiketa merkittävästi. Yhden prosentin kasvu tuottaa 15 vuodessa 16 prosentin kokonaiskasvun, mutta kolmen prosentin vuosivauhdilla talous kasvaa 50-60 prosenttia. Kyky maksaa ikäsidonnaisia menoja tulevaisuudessa riippuu kasvuvauhdista.
Järkevä tulevaisuudentutkimus ei pyri ensisijaisesti ennustamaan tulevaisuutta, vaan ennakoimaan sitä, jotta siihen voitaisiin vaikuttaa yhteiskunnallisten järjestelmien tietoisen itse-ohjaamisen kautta. Kaikki trendit ovat potentiaalisesti poliittisia; kaikkiin niihin voidaan jossain määrin vaikuttaa tietoisen toiminnan kautta. Väestökehitys, tehokkuuden ja tuottavuuden kehitys, muuttoliikkeet, verotus, tulonjako ja monet muut trendit voivat muuttua tietoisen politiikan tuloksena. Tavoitteena voi siis olla ennustuksen kumoaminen tai sen muokkaaminen vaikuttamalla niihin sääntöihin, käytäntöihin ja mekanismeihin, jotka tuottavat trendejä. Esimerkiksi jos nuorten ja työikäisten maahanmuutto Suomeen tehdään helpommaksi ja houkuttelevammaksi, suhdeluku työssäkäyvien ja ikäihmisten välillä muuttuu.
Kestävyysvajekäsite on ongelmallinen myös siinä määrin kuin siinä niputetaan yhteen eläkkeet ja ikääntymisen aiheuttamat muut kulut. Merkittävä osa eläkkeistä ei vaikuta suoraan julkisiin budjetteihin, koska raha kiertää rahastojen tai yksityisten yhtiöiden kautta. Vielä tärkeämpää on tiedostaa, että missä tahansa tilanteessa on monia toimintavaihtoehtoja. On eettis-poliittinen valinta yrittää ”sopeutua” joskus 15 tai 30 vuoden kuluttua kenties mahdollisesti toteutuvaan julkisten budjettien vajeeseen leikkaamalla nimenomaan julkisia menoja tai korottamalla myös veroja (Kataisen hallitus teki kumpaakin 50–50 periaatteella), sen sijaan että yritettäisiin vaikuttaa muihin kehityskulkuihin. Tällainen poliittinen valinta mukailee uusliberaalia ideologiaa. Tavoitteena on pienentää julkisen sektorin osuutta ja lisätä yksityisten markkinoiden alaa. Tämä on kuitenkin vain yksi vaihtoehto monista.
Olettaen hypoteettisesti, että kestävyysvajehuoli on edes jossain määrin aiheellinen, mitä vaihtoehtoja sitten voisi olla? Esimerkiksi vuosina 2015–2019 voitaisiin vähentää työttömyyttä eli lisätä työn kysyntää sen tarjonnan lisäämisen sijasta ja näin saada talous paremmalle kasvu-uralle. Sen sijaan tulevaisuudessa, jos ja kun työttömyyttä ei enää ole, voidaan työn tarjontaa lisätä kannustamalla ja tukemalla maahanmuuttoa aiempaakin enemmän. Voidaan myös yrittää vaikuttaa työn tuottavuuden paranemiseen laajalla julkisten investointien ohjelmalla. Jos näistä yrityksistä huolimatta kasvu jostain syystä olisikin edelleen hidasta eikä työn tuottavuus nousisi merkittävästi, niin aina voidaan jakaa voimavaroja uudelleen. Työssäkäyvät voivat tarvittaessa maksaa korkeampia maksuja tai veroja kattaakseen ikääntymisen kustannuksia, mikä tarkoittaa tulonsiirtoja ikäryhmien välillä.
Väitteet ”kestävyysvajeesta” kumpuavat siis epävarmoista tulevaisuusnäkymistä ja ääneen lausumattomista arvovalinnoista. Käytäntöön sovellettuna käsite voi pahimmassa tapauksessa tulla itseään toteuttavaksi ennusteeksi. Talouden ja sen kehityksen kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Julkistalouden yli- ja alijäämät vaikuttavat kansantalouteen dynaamisesti. Kasvun kannalta olennaiset investointialttius ja innovaatiot riippuvat kokonaiskysynnästä, joka on edelleen merkittävässä määrin kotimaista.
Pyrkimys vähentää julkisia menoja ja samalla korottaa veroja kotimaassa vie talouden helposti alemmalle kasvu-uralle, jonka seurauksena myös julkisrahoituksen tila huononee (vaikutusta tehostaa, jos ja kun vientimaat toimivat samoin). Poliittisesti tarkoitushakuinen kestävyysvaje-ennakointi voi paradoksaalisesti toteuttaa itsensä, vaikka tämä olisi vastoin aiottua vaikutusta.
Heikki Patomäki
