Hieman lyhennetty ja toimitettu versio tästä tekstistä julkaistiin sanomalehti Kalevan yläkertakirjoituksena eilen keskiviikkona 5.8.2015. Tässä teksti kokonaisuudessaan. Se pohjautuu esitykseeni Tieteen päivien (tammikuu 2015) paneelissa, jossa olivat mukana myös Teppo Eskelinen, Uskali Mäki ja Juhana Vartiainen. Melkein sama paneeli on mukana myös Tieteen päivillä Lapin yliopistossa Rovaniemellä 11.–12.9.2015.
* * *
Suurimmalle osalle talousasiantuntijoita sekä globaali rahoituskriisi (2007-9) että sen jatkonäytöksenä kehittynyt eurokriisi (2010-15) tulivat yllätyksenä. Nassim Nicholas Talebin vuonna 2007 julkaistu kirja Musta Joutsen. Erittäin epätodennäköisen vaikutus sai syystäkin suuren suosion. Kirjan mukaan talouskriisit ja lamat ovat kuin ”mustia joutsenia”, joiden olemassaoloa juuri kukaan ei osaa ennakoida. Toki jälkikäteen on sitten helppo keksiä yksinkertaisia selityksiä tapahtuneelle.
Talebin teoria harvinaisista mutta merkittävistä tapahtumista näyttäisi selittävän, miksi rahoitusromahdukset ja lamat tulevat yllätyksenä. Mutta entä jos ongelma on kuitenkin muualla, vallitsevien teorioiden ja arkiuskomusten luonteessa? Taloustieteessä suositun metodologisen ohjeen mukaan oletusten realistisuudella ei ole niin väliä, kunhan teorioista johdetut ennusteet toimivat.
Milton Friedmanin esimerkkiä seuraten taloustieteilijät ”ennustavat” yleensä menneisyyttä, pikemminkin kuin tulevaisuutta. Kun tiedetään lopputulos, on mahdollista kehittää lukemattomia selitysmalleja, joista tuo tiedetty lopputulos voidaan johtaa. Tällainen oppi ei kuitenkaan auta tulevaisuuden ennakoinnissa.
Talousmallien aikahorisontti on lyhyt ja ennusteet epävarmoja. Ympärillämme todella tapahtuu asioita, jotka ovat ainakin jossain mielessä satunnaisia. Silti satunnaisuus on kiinni myös näkökulmastamme. Kriisin laukaiseva tekijä voi olla seurausta toisistaan riippumattomien prosessien yhtäaikaisuudesta. Silti laman syntymiseen johtava kehitys voi olla yleisemmällä tasolla kaavamainen.
Varsinkin rahoituskriisien ennakointi on samanaikaisesti sekä helppoa että mahdotonta. Keynesiläinen taloustutkija Hyman Minsky ja hänen seuraajansa ovat teoretisoineet finansialisaatiota. Rahoituksen ja sen vallan paisumisesta johtuva nousukausien ja romahduksien dynamiikka on varsin helppo ymmärtää. Nousu syntyy velan ja rahoitusarvojen moninkertaistumisen tuloksena. Kupla voi koskea myös vain yksittäisiä sijoituskohteita tai sektoreita. Kun velka lisääntyy ja riippuvuudet tiivistyvät kokonaisuudesta tulee yhä kaoottisempi. Lopulta joku tekijä laukaisee romahduksen. George Sorosin tapaiset sijoittajat ovat tehneet omaisuuksia sillä, että he ymmärtävät rahoitussyklejä.
Vaikka kehityksen peruskaava tunnettaisiin hyvin, tarkka piste-ennustaminen on silti yleensä mahdotonta. Yksi syy tähän on ennusteiden refleksiivisyys. Rahoitusmarkkinoilla se, joka kykenee ennustamaan arvopapereiden tulevaisuuden arvot, voi ajan myötä kahmia itselleen periaatteessa kaiken.
Yleensä osaamme ennakoida vain, että tietyntyyppinen tapahtumakulku tai prosessi tulee toteutumaan jonkin aikavälin sisällä. Kuten miljardööri Sorosin esimerkki osoittaa, sekin voi riittää rikastumiseen. Soros on tullut tunnetuksi myös siitä, että esittää julkisuudessa ennakointeja, joiden tarkoituksena on ohjata muiden käyttäytymistä hänelle edullisella tavalla.
Myös monet taloustutkijat, jotka eivät itse ole lainkaan kiinnostuneita rikastumisesta, osasivat ennakoida vuosien 2008-9 kriisin. Varoituksia alettiin kuulla enenevässä määrin jo vuosina 2002-7. Mikä yhdistää varoittelijoita Dean Bakerista ja Paul Krugmanista Nouriel Roubiniin ja Raghuram Rajaniin on se, että he nojaavat keynesiläisiin, minskyläisiin tai muihin toisoppisiin talousteorioihin. Vuoden 2010 äänestyksessä parhaan kriisiennakoinnin palkinto meni australialaiselle professori Steve Keenille, joka on tullut tunnetuksi valtavirtataloustieteen ankarana kriitikkona.
Taloudesta löydetyt säännönmukaisuudet eivät ole vakaita. Yleistetty realistinen tulkinta Robert Lucas Jr:n kuuluisasta ekonometriikka-arvostelusta kertoo, että järjestelyjen muuttuessa myös yhteydet eri asioiden välillä muuttuvat. Toimijat voivat oppia ja muuttaa käyttäytymistään myös annetuissa puitteissa. Silloinkin kun yleisiä kaavoja voidaan löytää, ne eivät ole kaikkialla päteviä, vaan riippuvat vallitsevista käytännöistä ja instituutioista.
Ennakointeja voidaan kritisoida myös liioitelluista vakaus-oletuksista ja epävarmuuden palauttamisesta laskettavaan riskiin. Esimerkiksi nykyisin toistuvasti kuultu väite taloutemme ”kestävyysvajeesta” on epävarma pidemmän aikavälin tulevaisuusennakointi. Sen varsinaisena tarkoituksena ei ole ennustaa vaan vaikuttaa nykyisyyteen, saada ihmiset toimimaan toisin.
Kestävyysvajeen käsite viittaa mahdolliseen ja ennakoituun julkisen talouden vajeeseen tulevaisuudessa. Se on päätelmä, joka perustuu vallitsevien trendien heijastamiseen tulevaisuuteen. Kestävyysvaje-ennakointi voi kuitenkin paradoksaalisesti toteuttaa itsensä, vaikka tämä olisi vastoin sen julkilausuttua tarkoitusta. Kasvun kannalta olennaiset investointialttius ja innovaatiot riippuvat kokonaiskysynnästä, joka on edelleen merkittävässä määrin kotimaista. Julkistalous vaikuttaa kansantalouden kehitykseen.
Pyrkimys vähentää julkisia menoja ja samalla korottaa veroja kotimaassa vie talouden helposti alemmalle kasvu-uralle, jonka seurauksena myös julkisrahoituksen tila huononee. Vaikutusta vielä tehostaa, jos keskeiset vientimaat toimivat samoin.
Lamaan ei välttämättä ajauduta sattumalta. Syvemmällä tasolla tietämättömyys voi olla rakenteellisesti määräytynyttä. Tietämättömyys voi kummuta opinkappaleista, joiden toiminta poliittisessa taloudessa voidaan ymmärtää ideologiana sanan klassisessa marxilaisessa mielessä.
Ideologiakritiikin aika ei siis suinkaan ole ohi. Vallitsevan ideologian kritiikki on erityisen tärkeää nyt kun monet meistä jo ennakoivat seuraavaa suurta maailmanlaajuista kriisiä. Se on jo saattanut alkaa Kiinasta.
Heikki Patomäki
