Perussuomalaiset ja heidän nettikirjoittelijansa turvautuvat tämän tästä käytännöllisiin virhepäätelmiin, vedoten esimerkiksi tunteisiin, pelkoihin tai ”kansan mielipiteisiin”, usein juurikaan välittämättä siitä ovatko esitetyt väitteet totta vai eivät.
Erityisen suosittu melkein kaikissa poliittisissa keskusteluissa on Ad Hominem, hyökkäys väitteen esittänyttä henkilöä vastaan. Jos joku elää ”punavihreässä kuplassa” (vaikka olisi tosiasiassa vaikka kokoomuksen äänestäjä, tai ihan riippumatta ketä äänestää), hänen on pakko olla väärässä, hänhän elää ”kuplassa”.
Jotta en itse sortuisi samaan virheeseen, on pakko olla erityisen varovainen. Konservatiivinen poliittinen filosofi Leo Strauss keksi termin Reductio ad Hitlerum jo 1950-luvulla kuvaamaan niitä virhepäätelmiä, mitä natsi-analogian käyttöön usein liittyy. Analogian avulla argumentti ikään kuin ”kumotaan” vain vetoamalla sen alkuperään tai samankaltaisuuteen tuon alkuperän kanssa. Yleensä Reductio ad Hitlerum on joko Ad Hominemin tai sääliin tai syyllisyyteen vetoamisen muoto.
Saksan perikadosta ja Hitlerin itsemurhasta on kulunut jo yli 70 vuotta. Elämme toisenlaisissa olosuhteissa kuin 1920- ja 30-lukujen eurooppalaiset. Koska Hitler ja hänen hallintonsa ovat monille suorastaan itse pahuuden symboli, väitteet siitä, että perussuomalaiset ja muut vastaavat liikkeet Euroopassa olisivat viemässä meitä takaisin 1930-luvulle voivat vaikuttaa jo lähtökohtaisesti virhepäätelmältä.
Kuitenkaan kaikki historiallisia samankaltaisuuksia koskevat argumentit eivät ole virhepäätelmiä. Jos emme tunne historiaa, toistamme helposti sen virheitä ja tragedioita. Nykyihmisten voi olla vaikea ymmärtää esimerkiksi sitä, että Hitler puhui monta kertaa myös rauhan ja sovittelun puolesta. Hitler tai muutkaan kansallissosialistit eivät yleensä avoimesti julistaneet kansanmurhaa.
Natsien tunnuslause vaalijulisteissa 1930-luvun alussa oli: ”Leipää ja työtä!”. Hitler pääsi valtaan presidentti Paul von Hinderburgin ja hänen lähimpien miestensä lyhytnäköisten laskelmien ja juonittelujen avulla tammikuussa 1933 tilanteessa, jossa natsien kannatus oli laskussa, puolue oli ylivelkaantunut ja edellisen hallituksen aloittamat työllisyysohjelmat olivat juuri alkamassa pikkuhiljaa purra.
Valtaan päästyään Hitler piti puheen, jossa hän puhui perhearvojen ja Saksan kansan puolesta, korosti poliittisen liikkeensä demokraattista mahtia ja lopulta pyysi neljä vuotta aikaa saada Saksa ja sen talous jaloilleen. Hän ei maininnut juutalaisia.
(Kun katsoo tänä päivänä Hitlerin vanhoja puheita, ne vaikuttavat usein tragikoomisilta. Kaiken kansallismielisen raivoamisen ja huutamisen jälkeen Hitler elehti pellemäisen itsetyytyväisenä – tavalla, jota Chaplin niin taidokkaasti jäljitteli elokuvassaan Diktaattori. Suomalaisten tekemä Iron Sky -elokuva tavoittaa jotain tästä ironisesta vyyhdestä, kun kuunatsit käyttävät opetuksessaan Chaplinia.)
Hitler, Göbbels ja kumppanit olivat tarkkoja siinä, mitä sanomaa millekin yleisölle syötettiin. Vaikka heidän poliittinen ajattelunsa perustui viime kädessä sotaan, sitä ei monestikaan sanottu ääneen. Propaganda oli väline natsien sodassa toisia vastaan. Hitlerin mielestä länsiliittoutuneet olivat onnistuneet ensimmäisen maailmansodan propagandassaan Saksaa paremmin. Nyt samat aseet käännettäisiin paitsi kapitalistisia maita niin myös bolševikkeja ja juutalaisia vastaan.
Sanalla ”propaganda” alkoi itse asiassa olla huono maine jo 1930-luvulle tultaessa. Göbbels halusi nimittää ministeriönsä ”Kulttuurin ja julkisen valistuksen ministeriöksi”, mutta Hitlerille tuo nimi ei kelvannut (sana ”kansanvalistus” säilyi nimessä toki). Lopulta kun maailmansota alkoi mennä yhä huonommin, Hitler ja Göbbels kiistelivät siitä kuinka sumeilemattomia valheita saksalaiset nielisivät.
Joka vaiheessa ilmaisuja kuitenkin siivottiin, aina tilanteen ja tarpeen mukaan. 1923 perustettu Der Stürmer -lehti julkaisi myyttisiä anti-semitistisiä tarinoita ja juutalais-orientalistista pornoa. Se alkoi 1930-luvun lopussa jo puhua varsin suoraan juutalaisten hävittämisen puolesta. Vaikka lehti oli Hitlerin lempilukemista, monet natsijohtajista eivät voineet sietää Der Stürmeria – ja aika ajoin itse Hitler peittosi antisemitisminsä sovinnollisempiin sanankäänteisiin. Missään vaiheessa saksalaisille tai muille ei julkisesti kerrottu kansanmurhasta, ei edes sodan lopussa.
Nürnbergin sotarikostuomioistuimessa Der Stürmerin päätoimittaja Julius Streicher tuomittiin kuolemaan rikoksista ihmiskuntaa vastaan. 1940-luvun tuomareiden mielestä vihaa lietsovia ja valheita tuottava propaganda saattaa oikeuttaa jopa kuolemantuomion, jos asiat pääsevät kehittymään oikein pahalle mallille.
Useimmat niistä saksalaisista, jotka äänestivät kansallissosialismia 1930-luvun vaaleissa, eivät siis ajatelleet juutalaisia tai sotaa. Pikemminkin he kannattivat saksalaista yhteishenkeä ja yhteisvastuuta köyhyyden, työttömyyden ja epäjärjestyksen lopettamiseksi. Unelmana oli yhtenäinen ja vahva kansakunta, ”uusi Saksa”, joka lopettaisi jo pitkään jatkuneen epävarmuuden, pelon ja kaaoksen. Hitlerin anti-semitismi kyllä tiedettiin hyvin, mutta monet vähättelivät sen merkitystä.
Olennaista on ymmärtää propagandan luonne. Ranskalaiset ja muut länsiliittoutuneet käyttivät ensimmäisessä maailmansodassa täysin tietoisesti vääristeltyä materiaalia ”hunneja” eli saksalaisia vastaan. Esimerkiksi Venäjän 1900-luvun alun pogromeissa (juutalaisvainoissa) otettuja valokuvia retusoitiin osoittamaan, kuinka saksalaiset muka tappavat naisia ja lapsia vuoden 1915 Belgiassa. Useimmat väitetyt tapaukset olivat keksittyjä.
Hitler vetosi tämäntapaisiin esimerkkeihin puhuessaan laajalti propagandasta ja sen tarpeesta Mein Kampf -kirjassaan. Totuudella tai ”teoreettisella oikeudenmukaisuudella” ei ole niin väliä. Propagandan pitää olla edullista oman puolen asialle. Kansa koostuu ymmärtämättömistä ”naisista” ja ”lapsista” (metaforisessa mielessä). Ihmismassojen kyky kriittisiin arvostelmiin on jokseenkin olematon; ihmiset unohtavat asiat nopeasti. Massojen maailmankuva on paitsi häilyvä niin myös mustavalkoinen. Ihmismassat ovat hedelmällistä maaperää, johon voi syöttää melkein mitä vain, kunhan oma koneisto toimii.
Yksinkertainen ja stereotyyppinen sanoma menee siis yleensä läpi, kunhan sitä vain toistetaan eri muodoissa riittävästi, mutta toisaalta sanomaa pitää myös muuttaa tilanteen ja yleisön mukaan. Hitler itse pukeutui pukuun ja esiintyi tavallista rauhallisempana ja harkitsevampana kohdatessaan koulutetun yleisön.
Yksi 1930-luvun propagandatemppu oli tehdä natseista itsestään uhreja. Ensin he tietoisesti järjestivät väkivaltaisia kahnauksia sosiaalidemokraattien ja kommunistien kanssa. Sitten he esittivät jokaisen kuolleen tai loukkaantuneen natsipuolueen jäsenen uhrina yhtenäisen, järjestäytyneen ja vahvan Saksan puolesta.
Kaikki historialliset analogiat ovat vain osittaisia. Mikään ei koskaan toistu samanlaisena, vaan historialliset kontekstit muuttuvat. Mekanismit voivat silti toimia tehokkaasti läpi erilaisten kontekstien. Tämä pätee esimerkiksi ontologiseen turvattomuuteen. Epävarmuuden pelko voi alkaa uhata omaa minuutta, identiteettiä ja sitä kautta koko omaa olemassaoloa.
Ontologinen turvattomuus on yleensä vain jossain taustalla, mutta se alkaa hallita ajattelua ja käyttäytymistä, kun epävarmuus ja pelko kasvavat riittävän suureksi, kun riittävän moni huolestuttava asia uhkaa toteutua yhtä aikaa. Esimerkiksi työttömyydessä ei yleensä ole kyse vain rahasta, vaan myös siitä, että itsellä on tunnustettu asema yhteiskunnan jäsenenä. Työttömyys ja varsinkin pitkäaikaisen työttömyyden pelko lietsovat ontologista turvattomuutta. Näin nykyään vallitseva talouspolitiikka tuottaa kansalliskonservatiivista identiteettipolitiikkaa.
Ontologista turvattomuutta lisää myös eriarvoisuuden lisääntyminen, keskiluokan vähittäinen kuolema ja hyvinvointivaltion mureneminen. Samaan suuntaan vaikuttaa myös organisaatioiden jatkuva muutos. Kapitalistisessa markkinayhteiskunnassa ”kaikki tukeva murenee nopeasti tuhkana tuuleen”. Muutokset tuntuvat kiihtyvän; jatkuvasta organisatorista myllertämisestä on tullut suorastaan itsetarkoituksellinen vimma. Varsinkin jos muutokset uhkaavat omaa autonomiaa ja kykyä vaikuttaa omaan tulevaisuutensa – ja juuri tätä uusliberaalin aikakauden johtajavaltaiset muutokset yleensä tekevät – ne voivat lisätä ontologista turvattomuutta.
Ontologista turvattomuutta voi toisaalta lisätä myös se, että joutuu kohtaamaan omaa olemisen tapaa tai annettuina otettuja arvoja kyseenalaistavaa ”kulttuurillista nihilismiä” tai sellaisia toisenlaisia ihmisiä, joiden koodeja ja merkityksiä ei ymmärrä. Tätä erityistä vaikutusta lisää, jos koetaan, että työttömyys tai muut epävarmuutta lisäävät ongelmat johtuvat muukalaisista – tai heitä tukevista kulttuuriradikaaleista.
Kun monet epävarmuudet kasautuvat ja kun olosuhteista näin tulee otollisia asioiden turvallistamiselle ja konservatiiviselle identiteettipolitiikalle, esiin nousee poliittisia kokeilijoita ja innovaattoreita. Osa kokee aidosti itse sen pelon ja ahdistuksen, mitä he pyrkivät poistamaan, mutta toiset toimivat opportunistisesti, löytäen nousevasta liikkeestä tien omalle nousulleen yhteiskunnassa. Kun ydin on muodostunut, alkaa propagandan uudelleen keksiminen.
Nykyoloissa sanomaa levitetään monta astetta leppoisammin kuin 1930-luvulla. Juutalaisten salaliiton sijaan meitä uhkaa nyt Islam ja ”mamut”. Kadulla rettelöivien SA-miesten sijaan perustetaan trolliarmeijoita levittämään sanomaa ja aiheuttamaan hämmennystä ja pelkoa sosiaalisessa mediassa. ”Uhrin” asemaan pääsee jo sillä, että lotkauttaa jotain riittävän natsimaista, jotta pääsee mediahuomion keskiöön ja saa kriittisen tuomion juuri niiltä, joilta sitä haluaakin – eli ”punavihreän kuplan sisältä”. Tarpeen tullen vedotaan tietenkin sananvapauteen.
Mitä enemmän poliittinen keskustelu alkaa muotoutua perussuomalaisten ja vastaavien ehdoilla, sitä ”rohkeampia” vetoja tarvitaan huomion saamiseksi. Kun tämä kehitys jatkuu, asteittain vahvistuu pyrkimys rajoittaa muiden sanan- ja ilmaisun vapautta ja myös muodollisia demokraattisia oikeuksia.
Yksi paradoksi nykytilanteessa on tietenkin se, että perussuomalaiset itse osallistuvat taloudellisen epävarmuuden lisäämiseen. Säästökuripolitiikka toimii nyt aivan samoin kuin se toimi 1930-luvun alun Saksassa, kun Heinrich Brüningin tiukka oikeaoppinen talouspolitiikka räjäytti Saksan työttömyysluvut uudelle tasolle. Sen sijaan Hitler järjesti saksalaismiehille työtä ja leipää sotilaallis-keynesiläisellä talouspolitiikalla – ja panemalla naiset kotiin ja ajamalla juutalaiset ja tiedemiehet maanpakoon.
Historiallisen analogian valossa tutummalta kuulostaa se kun kansanedustaja Jani Mäkelä uhittelee Facebookissa toiselle maailmanpolitiikan professorille Teivo Teivaiselle, että hänen työpaikkansa on leikkauslistalla, kun budjettia valmistellaan. Kiista alkoi kun Mäkelä oletti väärin, että mielenosoitukseen tarvitaan viranomaisten lupa – kenties ajatellen, että niin pitäisikin olla. Mäkelän uhittelussa oli ajattelemattoman koston makua (ja hän pyysikin anteeksi), mutta uhittelu kertonee laajemmin asenteista, jotka koskevat yliopistoja, kriittistä ajattelua ja intellektuelleja.
Kun NSDAP nousi yksinvaltaan, se kielsi juutalaisten ja vasemmistolaisten oikeuden valtion virkoihin. Näin myös Saksan yliopistot puhdistettiin hetkessä kaikista toisinajattelijoista. Tie kohti Saksan perikatoa oli alkanut.
Siitä alkoi myös amerikkalaisen tieteen nousu.
Heikki Patomäki
