Steve Keen kuohuttaa valtavirtataloustieteilijöiden tunteita. Twitter-huutelua ja usein sävyltään hyökkäävää facebook-kommentointia on riittänyt. Yksi vastaus tapaus Keeniä käsitelleeseen kirjoitukseeni on blogi nimimerkin takaa ”Esimerkki Keensiläisestä taloustieteestä” (kirjoittaja on kuulemma Salomo Hirvonen, tietääkseni taloustieteen jatko-opiskelija). Hirvonen toistaa väitteen Keenin tekemästä matemaattisesta virheestä ja kirjoittaa loppupäätelmänään, että ”Keenin alkuperäinen ja Patomäen toistama argumentti voiton maksimoimisesta kilpailuilla markkinoilla standardioletusten kanssa on hukkunut jo aikoja sitten”.
Tämä ei pidä paikkaansa. Suuri osa vuonna 2001 julkaistun Debunking Economics kirjan arvostelusta perustuu valtavirtataloustieteen omiin tuloksiin. Keen selittää artikkelissaan miten hän päätyi rakentamaan uuden argumentin yrityksen teorian osalta. Aluksi hän uskoi itse keksineensä epäjohdonmukaisuus -kritiikkinsä, mutta kävi ilmi, että se oli keksitty jo aiemmin.
Ehkä tärkein valtavirtataloustieteen omista tuloksista on ns. Sonnenschein–Mantel–Debreu teoreema. Se osoittaa, että markkinakysyntäkäyrä ei välttämättä laske tasaisesti, vaan voi mennä kussakin pisteessä periaatteessa mihin suuntaan vain. Teoreemalla on suuri joukko muitakin negatiivisia (tuhoisia) seurauksia valtavirtataloustieteen ”mikroteorian” kannalta. Yksi teoreeman tärkeimmistä seurauksista on kenen tahansa helposti ymmärrettävissä: yhteiskunnan tulonjaolla ja luokkajaoilla on merkitystä myös markkinahintojen muodostumisen kannalta.
Yrityksen teorian kohdalla Keen uskoi, että uusklassinen teoria on kyllä loogisesti johdonmukainen, mutta merkityksetön. Kirjan Debunking Economics luku 3 alkaa havaintoihin pohjautuvalla kritiikillä. Tehtaiden suunnittelijoiden ja johtajien näkökulmasta uusklassinen yrityksen teoria ei ole muuta kuin ”huonosti informoitujen ja kokemattomien nojatuoliteoreetikoiden mielikuvituksen tuotetta”. Oma näkemykseni on, että myös Piero Sraffan kritiikki (alun perin jo 1920-luvulta) perustuu käytännön kokemuksiin ja havaintoihin ja niiden pohjalta tehtyihin käsitteellisiin parannusyrityksiin, ei pelkkään logiikkaan. Suurtuotannon edut johtavat yritysten kasvuun ja niiden määrän ja siten myös kilpailun vähenemiseen. Kasvua rajoittavat vain mainonnan ja markkinoinnin kulut. Toisaalta voimakas markkinointi vaikuttaa kysyntään, joka ei siten ole tarjonnasta riippumaton. Ja niin edelleen.
Jossain vaiheessa Keen alkoi arvella, että uusklassisessa yritysteoriassa näyttäisi olevan lisäksi analyyttinen tai looginen ristiriita. Kirjassaan hän esittää myös Sraffa-kritiikin paljolti tässä valossa. Steve Keen -kiistat koskevat nimenomaan väitettä teorian epäjohdonmukaisuudesta, vaikka se on pelkkä ylimääräinen lisä kritiikissä, joka toimii hyvin ilman sitäkin.
Keenin väite on, että laskeva markkinakysyntäkäyrä ja yhden yrityksen kohtaama horisontaalinen kysyntäkäyrä ovat yhteen sopimattomia. Uusklassikko George Stigler oli tosiasiallisesti päätynyt samaan tulokseen jo vuonna 1957. Minusta asiaa koskeva tekninen kiista ei ole kovin kiinnostava. Mitä ilmeisemmin Keenin oma ensimmäinen yritys esittää matemaattisesti tämä kritiikki piti sisällään yhtälömuotoilun, jossa derivointi ei onnistukaan. Myöhemmin hän korjasi tätä muotoilua. Kriitikot väittävät, että Keenin nyt käyttämä luku on vain oletus ja sellaisena mielivaltainen. Voi olla tai olla olematta. Minusta koko ”mikroteoria” on täynnä mielivaltaisia oletuksia.
Keenin puolesta voi tässäkin asiassa kuitenkin esittää sanasen. Miten on mahdollista saada positiivinen tai negatiivinen luku aikaan laskemalla pelkkiä nollia yhteen? Raja-arvon ja derivaatan käsitteiden kautta voitaisiin tietenkin ajatella, että yhden yrityksen vaikutus hintaan ei ole täsmälleen nolla, vaan poikkeaa siitä infinitesimaalin verran. Infinitesimaali on niin pieni suure, ettei sitä voi mitata tai havaita – kuvitteellinen luku. Mutta miten markkinoilla voisi olla niin monta niin pientä yritystä, että niitä ja niiden vaikutusta ei voi edes mitata tai havaita? Tällaisessa maailmassa on myös vaikea kuvitella miten reagointi kysynnän muutoksiin tapahtuisi. Jos jokainen yritys on kirjaimellisesti näkymättömän pieni ja ottaa hinnan annettuna, niin kuka sen sitten asettaa? Kuka vaihtaa tuotteen päällä olevan hintalapun ensimmäisenä ja miksi?
Tämän blogin pointtina ei kuitenkaan ole esittää mitään uutta suurta ja nerokasta todistusta mihinkään suuntaan. Pointtina on sanoa, että kritiikki ja vastakritiikki kuuluvat olennaisena osana tieteeseen. Yrityksen teoriassa kyse on siitä, mikä on järkevä ja uskottava tapa käsitteellistää historiallisesti muuttuvaa todellisuutta. Luen Sraffan, Kaleckin, Galbraithin, Keenin ja muiden väitteitä yrityksistä ensisijaisesti käsitteellisinä argumentteina historiallisesta todellisuudesta – ja toimivina sellaisina, ainakin toimivimpina kuin uusklassinen standarditeoria.
Hyökkäykset Keeniä vastaan ovat paitsi pitkälti sisällöllisesti perusteettomia niin myös käytännöllisinä päätelminä virheellisiä. Oletetaan argumentin vuoksi, että Keen olisi todella esittänyt virheellisen yhtälön pyrkiessään todistamaan, että uusklassikoiden teoria yrityksestä on paitsi väärä niin myös epäjohdonmukainen. Tästä johdettu päätelmä ei kuitenkaan toimi:
(1) Keen on muotoillut yhtälön, jota ei voida derivoida, tai tehnyt jonkin muun matemaattisen virheen.
(2) Keenin uusklassista yritysteoriaa koskeva kritiikki on epäpätevä.
(3) Kaikki Keenin taloustieteelliset argumentit ovat vääriä.
Väitteestä (1) ei seuraa (2), puhumattakaan (3). Ja tämä väitetty seuraus on vielä vähemmän tosi:
(4) Kaikki, jotka edes viittaavat Keenin töihin, ovat kaikissa taloutta ja talousteoriaa koskevissa väitteissään väärässä (tai ainakaan ”heitä ei voi ottaa vakavasti”).
Pursiaisen ja kumppanien päättelyketju on radikaalissa ristiriidassa tiedeinstituution moraalisen perustan kanssa – päinvastoin kuin se, että joku tekee jossain kohtaa virheen yhtälön muotoilussa tai vastaavassa. Tieteen luonteeseen kuuluu paitsi kritiikki niin itsekorjaavuus kritiikin kautta. Se on normaalia tieteen toimintaa. Tutkijoiden kokonaisvaltainen leimaaminen ja mahdollisen tiedon kaivojen myrkyttäminen on vastoin tieteen fundamentaalisia perusperiaatteita. Sitä paitsi sellainen toiminta on epäeettistä myös ihmisten välisessä arkisessa kommunikaatiossa.
Muut ihmistieteilijät eivät useinkaan halua tai uskalla ottaa kantaa tällaista ”koulukiusaamista” harjoittavien taloustieteilijöiden virhepäätelmiin ja aggressioihin kahdesta eri syystä. Vaikka juuri kukaan ei enää usko valtavirtauusklassikoiden julistamaan yksisilmäiseen ja vanhanaikaiseen positivistiseen tieteenfilosofiaan, juuri taloustieteen matemaattisuus estää heitä sanomasta ääneen sitä, mitä he oikeasti ajattelevat. Useimpien taloustieteilijöiden käyttämä matematiikka on yksinkertaista matemaatikoille, mutta se riittää pelottamaan yhteiskuntatieteilijät pois heidän alueeltaan. Ja lisäksi monet kollegat pelkäävät myös tulevansa koulukiusatuksi.
Johan Meriluoto viittasi Raha ja talouden facebook-sivuilla American Economic Association’in tuottamaan koulutusraporttiin vuodelta 1991 (”Report of the Commission on Graduate Education in Economics”, Journal of Economic Literature, 29:3). AEA:n 1991 raportti nostaa esille juuri niitä samoja huolenaiheita, joiden vuoksi itse päädyin aikoinaan tekemään väitöskirjani kansainvälisissä suhteissa taloustieteen sijasta, ja jotka ovat vähän väliä nousseet uudelleen pintaan näissä loputtomissa debateissa valtavirtataloustieteilijöiden kanssa.
Raportissa pohjana oli huoli siitä, että yhä matemaattisempi koulutus tuottaa idioottioppineita, jotka kyllä pystyvät tuosta vain ratkaisemaan monimutkaisia matemaattisia tehtäviä, mutta joiden ymmärrys itse kapitalistisen markkinatalouden mekanismeista on täysin alkeellista (heidän olisi pitänyt lisätä: ”…samalla perustuen oletusarvoiseen vapaamarkkinaideologiaan”). Lisäksi vallitseva koulutusjärjestelmä poissulkee monia potentiaalisesti lahjakkaita tutkijoita alalta.
AEA:n työryhmän koostumuksesta johtuen (mukana mm. Kenneth Arrow) se ei kuitenkaan kyennyt vetämään mitään kauaskantoisia johtopäätöksiä. Esim Arrow & Hahnin”klassikko” General Competitive Analysis (1971) on malliesimerkki ongelmasta. Kirja on kyllä tyylikäs näyte matemaattisesta oppineisuudesta, mutta mitä tekemistä sillä on minkään todellista historiallista poliittista taloutta koskevan asian kanssa? Ei mitään. Yhtä hyvin kirja voisi olla yritys kuvailla ja analysoida ilmavaivaisten marsilaisten kaasutaloutta kolmesataa miljoonaa vuotta sitten.
Vasta sitten kun ymmärtää kauaksi kirjan taustaoletuksiin upotetun eettis-poliittisen projektin, jota tuskin edes lukijalle paljastetaan, ja joka yritetään esittää matemaattisen varmana ja tarkkana, on kirjassa edes jotain järkeä – ja silloin se osoittautuukin ideologiaksi (vapaamarkkinat voivat olla kaikkialla yhtä aikaa Pareto-tehokkaita ja taata kaikille sen mikä heille kuuluukin heidän tuottavuutensa mukaan). Lisäksi edellä jo mainittu Sonnenschein–Mantel–Debreu teoreema murensi pohjan pois tältä projektilta, joka on silti jatkunut keskeytyksettä nykypäivään saakka.
Juuri tällaista ”talous”tiedettä vastaan on protesteja kuultu koko ajan ympäri maailmaa. ”Post-autistic”-liikkeen mainingeissa viime aikoina erityisesti Britanniassa mutta myös muualla on kuohunut, ks. esim. tämä artikkeli asiasta. Minusta pahinta on se, että matematiikan ja matemaattisuuden yksipuolisella korostuksella on taipumusta johtaa uskoon omien oppien ehdottomasta varmuudesta, mikä sitten näkyy dogmaattisuutena, suvaitsemattomuutena, aggressiivisuutena ja kyvyttömänä käydä järkiperäistä dialogia muiden kanssa (kaikki nuo käytännölliset virhepäätelmät ad hominemista alkaen kumpuavat juuri tästä).
Taloustieteen koulutuksen pitäisi olla lähtökohtaisesti humanistista ja pluralistista. Uusklassinen standarditeoria on vain yksi kiistanalainen teoria muiden joukossa. Jokaisella taloustieteen opiskelijalle pitäisi olla mahdollisuus tutustua tasaveroisesti eri koulukuntien ja lähestymistapojen ajatuksiin ja oman oppiaineensa historiaan. Opiskelijoilla pitää olla myös riittävän syvällinen ymmärrys poliittisen talouden tutkimuksen ontologisista ja tietoteoreettisista taustaoletuksista.
Aiemmin ajattelin valtiotieteellisen tiedekunnan hallintoelimissä ja muualla, että moniarvoisuuden nimissä uusklassisten taloustieteilijöiden ajatukset sisällöllisestä ja menetelmäopillisesta koulutuksesta – lähinnä pelkkää uusklassista standarditeoriaa, matematiikkaa ja tilastotiedettä – pitää ehkä hyväksyä, vaikkakin vastentahtoisesti. Nyt olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että tällainen ahdasmielinen aggressio on paitsi ihmistieteiden häpeätahra niin suorastaan totalitarismiin taipuvainen hanke.
Tästä eteenpäin olen valmis avoimesti taistelemaan Helsingin yliopistossa ja muualla sen puolesta, että tulevien taloustieteilijöiden koulutuksesta tehdään moniarvoisempaa, yhteiskunnallisempaa ja demokraattisempaa. Haluamme sivistynyttä keskustelua ja muiden kunnioitusta, sekä syvällistä poliittisen talouden ymmärrystä, tällaisten keskiaikaisten noitavainojen sijasta.
Heikki Patomäki
